Pssst..

Mitä Jurassic Park ja Terminaattori edellä, sitä Ukkovallan akka perässä:

ukkovallanakkastrikesback.blogspot.fi

Erään luvun loppu

Kirjoitin blogiini ensimmäisen kerran sinä päivänä, kun mies lähti isyysloman jälkeen töihin ja jäin yksin kotiin poikien kanssa. Tarvitsin jonkun jolle höpöttää mielessä vellovia ajatuksia. Tarvitsin paikan, jossa purkaa niitä tunteita, joita ei oikein kenellekään voinut kertoa. Selvitellä päässä sekamelskana sinkoilevia ajatuksia, joiden juonesta sai aina paremmin kiinni, kun ne kirjoitti auki. Blogi oli siihen mainio väline. 

Kauaa en täällä ehtinyt olla yksin, kun jo teitä lukijoita alkoi ilmaantua. Te teitte tästä vieläkin antoisampaa. 

Varmaan arvaatte mihin tämä teksti johtaa?

Huomenna alkaa miehen loma. Loman jälkeen töihin palaa miehen lisäksi myös höperöitynyt äiti. Pojille sain tänään tietää varmistuneen hoitopaikan aivan ihanasta päiväkodista.

En usko, että kesän aikana saan mitään kirjoitettua. Ajattelin keskittyä virtuaalielämän sijaan taas oikeaan elämään. Paitsi että olen niksahtanut Instagramin pauloihin. Se riittänee kesän ajaksi.

Syksyn tullen tämä blogi ei ole enää tarpeellinen. Syy, miksi blogin perustin, ei ole enää olemassa. Niinpä luulen, että tämä viesti tulee olemaan tämän blogin viimeinen.
Jollen sitten tule vinkkaamaan, mistä osoitteesta minut syksystä alkaen löytää. Jos löytää. Aivan itseäkin jännittää, iskeekö bloggaamiskaipuu vai ei.

Kiitos teille, jotka olette tätä kautta minua tukeneet, auttaneet ja neuvoneet! Kuulutte ehdottomasti osaksi niitä tärkeitä tukipilareita, joiden varassa tämä äiti ja tämä perhe ovat pysyneet pystyssä.

Jotenkin haikeaa. Blogin ensimmäinen kirjoitus oli niin selvästi jonkin uuden alku. Yhtä selvästi tämä kirjoitus on nyt erään luvun loppu. 

On hyvä, että olen kirjoittanut tänne kaiken, hyvän ja huonon. Että kun aika koettaa kullata muistoja, voin piipahtaa tarkistamassa, kuinka auvoista se nyt sitten oikeastaan olikaan. Vaikka olihan se sitäkin, auvoista, aina välillä. 

Ihana autuas yksinäisyys

Alkaa olla lopuillaan tämä reilun vuorokauden kestänyt vapaus. Aivan pienenä jo kaihertaa ikävä ja kiire poikien luo, mutta vielä maltan istua alas ja juoda kupin kahvia rauhassa. Ja niin paljon kuin rakastan miestäni ja ikävä alkaa olla sitäkin, niin onhan tämä yksinolo harvinaista luksusta tässä elämänvaiheessa. 

Ihana vapaapäivä. Näitä vois olla toistekin.

Tämän aivan ihanan kesäkaupungin keskustassa oli ruokamarkkinoita jos jonkinmoisia. Oli lähiruokaa ja etelä-eurooppalaisia ihanuuksia.

Sen verran kaikenlaista herkullista löytyi, että kassi ja kädet eivät riittäneet. Ajattelin jonkun halvan kangaskassin käyn ostamassa. Toisin kävi kun törmäsin tälläiseen. Sain kantolaitteen, mutta ihan halpa se ei ollut. Hieno kyllä.

Kävin kosmetologilla. Melkein nukahdin mukavaan tuoliin, rauhallisessa hämyisessä huoneessa. Kunnes kosmetologi tuikkasi kirkkaan lampun kasvojeni päälle. Onneksi kosmetologi oli fiksu ja aina vaikutteluaikoinen sammutti lampun. 

Kosmeologin jälkeen tulin kotiin. Nukuin päiväunet. Oikeastaan nukahdin hieman itseltänikin salaa, en ajatellut olevani niin väsynyt. Mielestäni vain hieman köllöttelin sohavlla kissaa silittäen, nauttien hiljaisuudesta ja rauhasta. 

Vuorokauteen sisältyi myös paljon herkuttelua: smoothie, salaattia, manchegoa, itse tehtyä pestoa, graavisiikaa, myslileipää, croisantteja, alkoholittomia mojitoja, jäälatte, macaroneja, kotimaisia mansikoita.  

Tärkeimpänä vuorokauteen sisältyi unta: 1,5h päikkärit + 10h yöunet = meilkein puolivuorokautta rauhallista, syvää, keskeytymätöntä unta!

Counting my blessings

Meistä saisi hyvän esimerkin.
Sopivasti varoittavan, mutta kuitenkin positiivisen tarinan siitä, kun asiat toimii niin kuin pitää.

Tarina alkaa siitä hetkestä ultraäänessä, kun todettiin ettei Aa enää kasva. Lääkärillä oli kiire, sillä väärinkäsitysten takia pääsimme ultraan vasta kun aikamme oli jo ohi. Kiire katosi kuin savuna ilmaan ja yhtäkkiä lääkärillä oli aikaa meille rajattomasti.

Seuraavana päivänä pääsimme ylilääkärin kanssa keskustelemaan. Kaiken muun työn ohella, ylilääkärillä oli aikaa ja kykyä selittää meille miksi lapsemme syntyisivät ennenaikaisina ja mitä se tarkoittaisi todennäköisesti kohdallamme.

Kun lapsemme sitten syntyivät, pääsimme hoitoon huippuluokan keskolaan. Sanon pääsimme, sillä näin jälkikäteen ajateltuna siellä todella hoidettiin lastemme lisäksi myös meitä vanhempia.
Osaston niukista resursseista huolimatta hoitajilla ja lääkäreillä tuntui aina olevan meille aikaa. 

Poikamme saivat nimetyt omahoitajat, jotka aina kun vaan mahdollista, hoitivat pienokaisiamme. Mahdollista oli onneksi usein ja hoitajien, vanhempien ja poikien välille muodostui syvä luottamus. Hoitajat oppivat tuntemaan vanhemmat ja tiesivät lopulta meitä paremmin kykymme ja taitomme. Aina kun vain suinkin mahdollista, hoidimme itse lapsemme tai ainakin avustimme. Hoitajat pystyivät tukemaan vanhemmuuttamme ja rohkaisemaan meitä luottamaan siihen, että me olemme kuitenkin kaikesta huolimatta lapsiemme parhaita asiantuntijoita.

Pääsimme mukaan lääkärikierroille. Kiertojen aluksi lääkäri tahtoi kuulla vanhempien mielipiteen lasten voinnista. Vanhemmat otettiin tosissaan. Useammin kuin kerran, ennen hädän hetkeä, oli meillä ollut tunne että kaikki ei ole kunnossa. Noihin hetkiin oli aavistusten pohjalta osattu varautua.

Aina lääkärinkierron lopuksi ja muuten lääkärin kanssa jutellessa, lääkäri vielä varmisti, että olemme ymmärtäneet kaiken. 

Koskaan ei tullut tunnetta, että meiltä olisi salattu jotain tai etten tietäisi asioiden todellista laitaa. Turhaa pelkoa ei tarvinnut todellisen lisäksi kantaa.

Kun pääsimme kotiin, kiinnosti vointimme edelleen lääkäreitä ja hoitajia. Jälleen vointimme, sillä poikien voinnin lisäksi myös meidän vanhempien jaksamista seurattiin. Ja kun se hetki tuli vastaa, jolloin emme enää jaksaneet, löytyi resurssit meidän auttamiseen nopeasti. Saimme keskusteluapua, yhdessä ja erikseen,  ja kotiapua.

Edelleen, kahden vuoden jälkeen, soittaessani sairaalaan, hoitaja muistaa meidät. Tunnen oloni turvalliseksi, kun tiedän minne tarpeen tullen soittaa.

Turvallisuutta lisää perheemme omalääkäri terveyskeskuksessa. Lääkäriä todella kiinnostaa perheemme hyvinvointi ja hän muistaa aina menneet ja tulevat. Tilanteemme erikoisuuden edessä lääkäri on rohkeasti ottanut yhteyttä sairaalaan, kysynyt neuvoja ja apua. Tuo ihana lääkäri sattuu olemaan vielä neuvolalääkärimmekin. Kuinka helppoa! Ja kun kohta hoitosuhteemme keskoslääkäreihin päättyy, voin luottaa siihen, että terveyskeskuslääkärimme ymmärtää perheemme kokonaistilanteen ja kaikki poikien erityisjutut.

Olemme saaneet tukea ja apua paljon. Kyse on tietenkin myös siitä, ettemme ole arastelleet pyytää, mutta aivan yhtä paljon siitä, että on ollut resursseja, joista kaikki tämä ammentaa.

Mietin, mitä perheellemme olisi tapahtunut, jos lääkäriellä ja hoitajilla ei olisi ollut meille aikaa. Jos neuvolassa ei olisi pysähdytty kuuntelemaan itkuista äitiä. Jos ennaltaehkäisevää kotiapua ei olisi olemassa. Jos kellään ei olisi aikaa istua välillä meidän vanhempien kanssa alas kuulemaan, miten meillä menee nyt. Jos minulla ei olisi minne soittaa. Jos en tuntisi luottamusta mietä ympäröivään henkilökuntaan.  

Meidän perheemme on kokenut kauheita. Olemme eläneet läpi erittäin vaikean ja stressaavan ajan, jonka vaikutukset näkyvät vielä pitkään. Ilman näitä kaikkia yksittäisijä asioita matkan varrella, tuskin olisimme pikku hiljaa siirtymässä aikalailla tavalliseen lapsiperheen arkeen. 

Oikeastaan en edes halua kuvitella, mikä tuo vaihtoehtoinen todellisuus olisi.

Kauhulla seuraan, kuinka kunnissa mietitään jälleen mistä leikataan ja kuinka paljon. Miten käy niiden perheiden, joilla kaikki nuo vaikeat ajat ovat vasta edessä päin?

4 ongelmaa, 1 ratkaisu!

Neiti Marplemaisena ratkaisijana tein sen taas. 

Keksin ratkaisun kaikkiin viikonlopun ongelmiin.

Ongelma 1. Mies on poissa koko viikonlopun. Valmiiksi väsyneenä minun pitäisi jaksaa kaksi viikkoa putkeen, Ilman mitään taukoa, kaitsea poikia aamusta iltaan.

Ongelma 2. Viikonlopun kevennykseksi olimme sopineet menevämme lauantaipäiväksi mökille. Paikalla melkolailla sekalainen seurakunta, jonka ruokahuolto olisi minun kontolla. Paikalla olevilla olisi seuraavat ruuan suhteen huomioonotettavat tilat: alipaino, Menieren tauti, Parkinson, metabolinen oireyhtymä, kihti, muistisairaus, osteoporoosi ja holtittomasti suonenvetoja ja huimausta.

Ongelma 3. Oman ajan puute. Unen puute.

Ongelma 4. Mies potee syyllisyyttä koko viikonlopun meidän jättämisestä keskenään, eikä hyödy harrastuksen parissa vietetystä ajasta lainkaan. 

Ratkaisu: Mökkireissu peruttu. Sovittu pojille yökylä la-su appivanhempien luona.

Olen aivan tohkeissani kun mietin kaikkia niitä loputtomia mahdollisuuksia mitä aivan kertakaikkinen yksinolo tarjoaa! Nukkumista, telkkaria, lenkkeilyä, virkkaamista, ompelua....Kaikkea ei ehdi, mitkä valitsen?

Keskiviikkoinen väsähtänyt pihahdus

Olemme koettaneet lähestyä nukahtamisongelmaa ratkaisukeskeisesti.

Eristimme pojat eri sänkyihin ja sängyt etäälle toisistaan. Se helpotti riekkumiseen muttei nukahtamiseen.

Kokeilimme lykätä nukkumaanmenoaikaa tunnilla. Se toimi illalla, mutta kostautui aamulla kun heräämisaika pysyi samana. Tällä malilla sain iltasella ja koko aamupäiväksi seurakseni väsymysärripurrilapsia. 

Poikien päiväunet tuntuu olevan poikkeus, eikä sääntö. Ilman niitä ei kumpikaan jaksa, joten luovuttaakkaan ei voi.

Alan kyllästyä. Oma-aika on huvennut olemattomiin.

Olen seurannut paria sarjaa, joissa kuvasto on sen laatuista, ettei poikien hereillä ollessa niitä voi katsoa. Olen viikkoja sitten tippunut kärryiltä juonienkuluista.
Virkkasin keväällä sarjoja katsellessa itselleni kesäksi villatakkia. Se on ollut hihoja vailla valmis pitkään.

Kun tälläiset mitättömät asiat tuntuvat aivan järkälemäisen tärkeiltä, alkaa taas kyseenalaistamaan omaa äitiyttään. Jos en moisesta omasta ajasta pysty luopumaan ja nauttimaan telkkarin sijasta ajastani lasten kanssa, niin miksi ikinä edes hankin lapsia? 

Katselin kaihoisasti kalenteria ja mietin missä välissä voisin karata viikonlopuksi vaikka purjehtimaan. Ensimmäinen mahdollisuus löytyi syyskuulta.

Ketjutetut

Taas oltiin viikonloppu mökillä. Ei loppunut mökkeily päivystykseen, muttei myöskään suunnitellusti rippijuhliin. Aa aloitti oksentamaan ja ripuloimaan sunnuntain vastaisena yönä. 

Koska tauti jäi lyhyeksi, eikä kellään muulla tunnu olevan oireita, päädyimme koko shown johtuneen jostain mitä Aa oli syönyt tai juonut. Vaihtoehdoista löytyy esim. merivesi ja kynttilän tali.

*

Tänään aamulla, kesken aamukahvin, kuulin ulko-oven rämähtävän kiinni. Kun tajusin, että mies oli lähtenyt jo aiemmin, tuli kiire.
Löysin pojat odottamassa hissiä, Bee kenkä kädessä.

Soitin miehelle ja selitin, miksi meillä on tästä eteenpäin aina turvaketju ovessa.

*

Poikien nukuttaminen on taas toistuvasti tuskaisaa. Koska unet jäävät jatkuvasti liian lyhyiksi, ovat pojat jatkuvasti väsyneitä, iniseviä ja toistensa kimpussa. Pitkin päivää vuorollaan lojuvat ties missä nurkassa sen näköisinä, että nyt nukahtaa. 

Vaan kun laitetaan sänkyyn, niin alkaa sirkus. Sänky on vuoroin pomppulinna, vuoroin kiipeilyteline. Välillä nauretaan ja kikatetaan, välillä lyödään, purraan ja porataan. 

Alan olla melkolailla kyllästynyt. Sana melatoniini on käynyt jo useaan otteeseen mielessä, mutta en millään tahtoisi turvautua pillereihin, varsinkaan hormoonipilleireihin. Tiedän, että niistä on monille apua ja monessa kohtaa ne ovat täysin paikallaan. Tiedän myös, että pojille ne on, tai pitäisi olla, vain hetkellinen apu, sillä melatoniini sotkee testosteroiini tuotannon. 

Tänään tulee kylään täti lasten psykiatriselta. Katsotaan, mitä mieltä täti on.