Joulusiivo

En ole koskaan oikein ymmärtänyt joulusiivoa. Ymmärrän kyllä että on mukavampaa viettää joulua siistissä kodissa, yhdyn tähän mielipiteeseen. En kuitenkaa ymmärrä miksi siinä kaiken muun joulukiireen ja stressin seassa pitää hoitaa se kerran/kaksi kertaa vuodessa tehtävä suursiivo.

Olen päättänyt lanseerata perheessämme marrassiivon. Suursiivo, joka tehdään joskus Marraskuun puolenvälin jälkeen. Niinpä jo adventin alkaessa ne suurimmat kurat ja liat on hoidettu pois. Ei ne kaakelin välit vaan millään ehdi kuukaudessa suttaantua niin pahasti uudestaan, että pilaisivat joulutunnelman.

Joulusiivon olen ajatellut määrittää uudelleen. Se tarkottaisi vaatekaappien, lelujen yms tavaroiden läpikäyntiä ja turhien pois antamista. Tämän toteutin jo tänä vuonna. Kassi kaupalla leluja, vauvantarpeita, vauvanvaatteita, lakanoita ja äitiysvaatteita toimitin kotikaupunkini diakoniatyön varastoon. Toivottavasti ne sieltä löytävät uuden kodin, jossa tarve on todellinen.

*

Joulukiireisiin asti ei olla vielä oikein ehditty. On ollut muuta, sairastumisia ja tapaturmia. Ihan perusarkea siis.

Pojat aloittivat peräjälkeen flunssailun. Yöt ovat olleet levottomia, päivät vietetty sisällä. Sanomattakin lienee selvää, että tilanne ei ole toivottava.

Poikien lääkäri soitti. Päätti aloittaa Aalle astmalääkityksen. Sen, joka hidastaa kasvua.

Bee juoksi tuolia päin. Eilen käytiin hammaslääkärissä toteamassa, että toinen etuhammas on poikki. Huomenna mennään kirurgin luokse miettimään, että mites se hammas saadaan sieltä pois.
Ukkelista tulee oman elämänsä Teemu Selänne. Saapi odotella hyvästi sinne koulun alkuun, että rautahammas tulee paikkaamaan tilanteen.
Olettaen, että se rautahammas ei vioittunut samassa rytäkässä.

*huokaus*

*huokaus*
Maanantai. Uusi viikko tuli, vaikka edellinen tuntui loputtomalta. Niin läkähdyttävän raskas oli viime viikko, että en oikein tiedä millä voimilla tähän uuteen ponnistaisi.

Viime viikolla:

•  Bee joi punaviinistä ja käsitiskiaineesta tehdyn kärpäsansan
• Aa panikoitui vauvauinnissa
• Bee yritti syödä tuntemattomia sieniä ja marjoja
• Bee karkasi leikkipihalta
• Bee valvotti kaksi yötä
• Aa jätti yhden kokonaisen päivän päiväunet välistä
• Bee söi tupakantumpin
• Been silmä mustui (taas)
• Mies oli koko viikonlopun poissa
• Bee hävisi parkkipaikalla 

 Odotan tätä viikkoa pelonsekaisin tuntein. Onko joka-toinen-yö-äiti-nukkuu-lasten-huoneen-lattialla -traditio tullut jäädäkseen? Onko Been nenänvuotaminen oikeasti alkava flunssa vai rokotuksen jälkimaininkeja? Sairastuuko molemmat lapset? Toteutuuko poikien pe-la yökylä? Jaksanko/ehdinkö tällä vikkolla päivittämään tätä tai muita blogeja? Jaksanko/ehdinkö tällä viikolla lenkille/punttikselle? Joko tällä viikolla meillä vaikka imuroitaisiin kuukauden tauon jälkeen? Vieläkö itsehillintää riittää, vai joko tällä viikolla äiti sortuu syömään sen kaapissa lymyävän suklaalevyn? Joko tällä viikolla päästään vatsahuuhteluun?

Kehitysraportti yömyssyllä

Aa kävelee. Pienen pieninä erinä, mutta kävelee. Nousee tuetta seisomaan ja lähtee etenemään. Niin hallittua on tuo sen kulkeminen, aivan varo-varovainen joka askel. Aivan muuta kuin veljen päätön laukka-askeltaminen.

Bee ui. Uimarenkaalla tai käsikellukkeilla poika pysyy pinnalla ilman apua. Vieläkin tuntuu hurjalta päästää irti, mutta pakko se on uskoa, että kyllä se osaa. Välillä tosin hiukan innostuu tai katsoo taakseen ja silloin on hyvä että äitiä/isää jännittää vielä niin paljon, ettei kovin kauas uimarista uskalla.

Aa osaa jo ties kuinka ja monta viittomaa: syödä, lamppu, maito, ulos, kengät, Herra Hakkarais -pastilli. Lisäksi on tullut uusia käsitteitä, kuten "kakka pois". Tuon sanaparin kuullessaan poika lähtee taapertamaan kohti kylpyhuonetta. Ei tässä kauaa mennyt siitä kun aloitin viittomien aktiivisen käytön. Onneksi aloitin. (Kiitos rohkaisusta!)

Bee aloitti eilen syömään itse. Otti lusikan ja lautasen ja söi. Ei olla enempiä harjoiteltu lusikan käyttöä, vaan jos pojat ovat syöneet itse, niin se on ollut selvästi sormiruokaa. Miten voikin osata kertalaakista noin hienosti? Parasta tässä on, että syöminen alkoi taas aivan eritavalla kiinostaa, eikä tuolissa tarvitse hyppiä ja riekkua ollenkaan niin paljon kuin tähän asti.

*

Bee tempaisi eilen yömyssyksi huonekärpäsansan. Mukissa oli punaviiniä, tiskiainetta, sokeria ja niitä kärpäsiä. Poika löysi mukin ikkunalaudalta, otti ja joi. Onneksi vain hiukan liian myöhään käännyin katsomaan, eikä Bee aivan valtavan paljoa ehtinyt juomaan.

Soitin myrkytystietokeskukseen. Palvelu oli tällä kertaa melko kehnoa. Selväksi kävi, että kyseinen tiskiaine ei ole vaarallista. (Sen oikeastaan tiesinkin, kun olen juuri näitä hetkiä varten ostanut kotiimme vain myrkyttömiä pesuaineita.) Tiskiaineesta aiheutuu korkeintaan limakalvoärsytystä. Punaviini sen sijaan jäi mysteeriksi. Viini oli seissyt mukissa jo kolmepäivää. Tällä välillä alkoholia on todennäköisesti jo melko paljon haihtunut. Tätä ei kuitenkaan pystytty laskuissa ottamaan huomioon. Lisäksi puhelimessa ollut nainen puhui jatkuvasti, että tuon kokoiselle lapselle 4dl on raja milloin lähteä lääkäriin. Kysyin, tarkottaako hän mahdollisesti 40ml. Kuulema tarkoittaa. Kuitenkin aivan läpi puhelun, nainen puhui neljästä desistä. 

Kysyin vielä mitä merkkejä lapsesta pitää tarkkailla. Ensimmäisenä oli väsymys ja tajunnan taso. Totesin, että on nukkumaanmeno aika, että jos lapsi on väsynyt, niin se ei kerro meille mitään. Seuraava oli pahoinvointi. Sen varmasti huomaisin. Kolmas oli sekavuus. Naurahdin puhelimeen ja totesin, että tuo lapsi on aina sekava. Toisessa päässä olevaa naista ei naurattanut. Pahoittelin ja totesin ettei tämä tietenkään ole naurun asia ja varmasti tunnistaisin omasta lapsestani milloin sekavuus on epätavallista. Hävetti...

Puhelun jälkeen testasin desimitalla mukin tilavuuden ja sen kuinka paljon mukissa oli jäljellä, kuinka paljon lattialla ja kuinka paljon siis Bee oli korkeintaan voinut juoda. Laskelmieni mukaan max. 25ml. Oli raja 4dl tai 40ml, alle lääkäriinlähtörajan oltiin varmasti. Parin tunnin ajan pidin poikaa hieman tarkemmin silmällä, kävin nukahtamisen jälkeen tarkkailemassa hengitystä. Ihan  kunnossa tuntui pieni mies olevan.

*

Alan pelätä, että siaraskertomuksen sijaan tästä blogista alkaa muodostua tapaturmablogi.

Kelvoton

Tänään on ollut taas sellainen päivä, että meidän poikia vahtimaan olisi tarvittu kokonainen armeija. Armeijaa kun ei ollut saatavilla oli tyydyttävä yhteen yönsä valvoneeseen äitiin. Suoritus ei ole ollut olympiatasoa.

Kaksi ja puoli viikkoa + yksi kaaottistakin kaaottisempi päivä riitti siihen, että nöyränä soitin neuvolaan ja vonkasin taas kotiapua.
Ei tästä mitään tule.

Olkoonkin, että kesän jäljiltä olen aivan eri ihminen kuin keväällä. Jaksan tehdä ruokaa ja ulkoilla, pestä pyykit, hoitaa kauppareissut ja kaiken mahdollisen byrokratian. Siivotakin jaksaisin, jos päivän tunnit siihen riittäisivät ja jos pojat eivät alkaisi itkeä lohduttomasti imurin käynnistyessä.
Nyt ei olekaan kyse niin fyysisestä jaksamisesta.

Raskaaksi käy se, että tunne riittämättömyydestä kasvaa. Tuo kaikki kun pitäisi hoitaa kahden maailmatutkijan kasvattamisen ohessa. Raskaaksi käy se, että vähintään kerran päivässä meillä joku tippuu syöttötuolista tai pöydältä tai liukumäestä tai puree kissaa tai... Alkaa olla vaikeaa vakuutella itselleen, että tämä on ymmärrettävää kun otetaan huomioon, että niitä on kaksi ja että ne molemmat ovat luonteeltaan kovin meneviä. Alkaa hävettää kertoa miehelle ja muille päivittäisistä tapaturmista.

Miten ihmeessä muut monikkoäidit selviävät tästä vaiheesta? Tai kuka tahansa äiti, jolla on enemmän kuin yksi lapsi kotona? Miksi meidän pojat muka kompuroivat ja tippuvat ja lyövät päänsä niin hirveästi paljon useammin kuin muiden lapset? Onko niillä muilla muka aikaa olla koko ajan vieressä turvaamassa? Missä välissä ne tekee sitten sen kaiken muun?
Mielessäni pyörii kaikki ne tarinat joita muut äidit ovat kertoneet lapsiensa kolhuista. Tuntuu utopistiselta, että joillekin kuhmu tai mustelma silmässä on kertomisen arvoinen yksittäinen tapaus.

Alan epäillä olevani vain kelvoton ja laiskaakin laiskempi äiti. Että vain piiloudun kaksosuuden taakse huonouttani. Pelkään, että neuvolasta lähetetään meille kohta tarkkailuryhmä varmistamaan minulla olevan Munchausenin syndrooma.


*


p.s. Ennen kuin kukaan kommentoi, että onko minun sitten pakko tehdä tuo kaikki muukin, niin vastaan jo: ON. 
Tuo kaikki muu saa minun mieleni pysymään virkeämpänä. Tuo kaikki muu on minulle terapiaa ja auttaa uskomaan siihen, että me ollaan ihan tavallinen perhe ja eletään tavallista elämää. Se saa minut keskittymään johonkin muuhun kuin niihin vielä keskeneräisiin keskosasioihin. 

p.p.s. Taitaa olla ensimmäinen kerta kun jännitän aivan tosissaan kirjoituksen julkaisua. Entä jos epäilyni ja pelkoni osuvatkin oikeaan?

Mökillä

Viikonloppu vierähti meren rannalla mökillä. Mietin siellä puuhastellessani hyväntuulisena, että joskos sittenkin sisälläni on maalaissielu. Miten voi saada tuulen humina ja aaltojen loiske ihmisen niin onnelliseksi? Tai puolukkametsä?
Illalla istuin yksin hiljaisessa saunassa ja huomasin hymyileväni. En millekään erityiselle vaan sille hyvälle ololle joka valtasi kaiken ruumiini ja sieluni.

Salaa haaveilen joskus vielä hankkivani talon meren rannalta. Tiedän että olen liian kaupunkilainen muuttamaan kokonaan maalle, mutta jos sellaisen sulopisen mökin löytäisi, mitä voisi pitää kakkosasuntona. Riittävän lyhyen matkan päässä kaupungista, että välillä voisi sieltäkin käydä töissä. Ja sitten joskus kun saan tutkijan urani käyntiin, voisin merta katsellen kirjoittaa väitöskirjaani.

Lotto on vetämässä. Erityispedagogiikan perusopinnot lopputenttiä vaja valmiit. Suunnitelman toteuttamiseen olen varannut 20 vuotta.

*

Ei taaskaan selvitty mökiltä haavereitta. Aa sai suuhunsa neljä ammottavaa haavaa. Taas pitäisi tilata Horatio paikalle selvittämään, mitä oikein tapahtui, meidän taidot eivät riittäneet. Haavat vihjaavat siihen, että suuhun on työnnetty jotain nelikulmaista. Sellaista ei paikalta löytynyt. Vaikea on myöskään tietää oliko suuhun sen jonkin tunkenut Aa vai Bee. Kumpikaan ei suostu kuulusteluissa kertomaan mitään tapahtuneesta.

Tällä kertaa selvittiin ilman päivystysreissua. Raukka pikkuinen ei eilen saanut syötyä mitään muuta kuin hiukan jäätelöä. Hetken pelkäsin, että jos paraneminen kestää kovin kauan, päästään hakemaan taas nenämahaletku. Onneksi lasten paranemistahti on huikea ja aamulla vispipuuro meni jo helposti.

Kielisolmu ja Hiekkasilmä

Maanantaina oltiin kehitysseurantapolilla. Tai mies ja pojat oli. Minä olin myymässä asuntoa. Ja että pitikin olla juuri nyt se kerta kun en päässyt mukaan. Oli nimittäin ollut aivan loistava käynti. Kehuja sadellut joka suunnalta ja palaute ollut lähes poikkeuksetta hyvää niin syömisestä, kasvamisesta kuin kehityksestäkin.

Aa painaa nyt inan alle 7,5kg. Bee painaa saman verran vajaa 10kg. Pituutta oli molemmat venähtäneet hienosti. Motorinenkehitys ja ruokamäärät kelpasivat. Bee oikeastaan sai jo armahduksen keskosuudesta. Seuraavan kerran näytölle tarvetta 2 vuoden kehitysiässä. Koska kuitenkin Aan tahtovat tavata uudestaan jo puolenvuoden päästä, niin katsovat ohessa sitten Beenkin.

Aa oli vihdoin alottanut saavutuskasvun. Ei vielä käyrillä, mutta suunta oli ylöspäin. Jännä homma, että viime käynnin jälkeen alkoi miehen loma ja päätettiin, että kesällä syödään mitä syödään, mitään ei mittailla ja syömisestä ei stressata. Ja niin vaan kun hiukan relattiin ja päätettiin, että ei välitetä mitä lääkärit ja terapeutit sanoo, niin eikös poika ala kasvaa. Tekeepä mieleni tehdä tästä hätiköityjä johtopäätöksia.
Niin hyvää ja varmaa se kasvu Aalla ei kuitenkaan vielä ollut, etteikö ravintoterapeutti tahtoisi Aata tavata kerran syksyn aikana. Kutsu odotellaan.

Ainoa mistä tuli sanomista, oli Aan kielenkehitys. Kun se Pipari-tutkimus sanoo, että jos kommunikaatio on tässä vaiheessa tällä tasolla, niin viisvuotiaana on ongelmia.
Oih ja voih, kun olisin tässäkin kohtaa tahtonut olla paikalla. Mitä ongelmia? Viivästystä vai oikeita ongelmia? Minkä tasoisia? Miten se ilmenee? Mitkä on ne merkit tässä kohtaa? Mitä puuttuu? Voisiko asialle tehdä jotain jo nyt? Liiottelenko vai autanko, jos alan viittoa pojalle enemmän? Miehen kautta toisen korvan tietona saatu informaatio asiasta oli aika suppeaa. Harkitsen puheterapeutille soittamista, mutta en taas tiedä tekeekö se minusta hysteerisen.

Mietin myös, voiko olla vaan niin, että osittain on kyseessä lapsen luonne. Yksivuotiaalla on jo selvästi luonne. Aan luonne on haahuilija/haaveilija. En usko, että hän edes kokee tarvetta vielä Been lailla puheella kommunikoimiseen. Haittaakse?


**

En muista olenko jo mahtanut mainita, että poikien lempijutuksi leikkipihalla on kohonnut liukumäki. Siinä kun pääsee kiipeämään ja hurjastelemaan. Oikeastaan heti kun pojat hoksasivat likumäen olemassaolon, kaikki muut vehkeet kalpeni. Samoin äiti. Olihan se varmaa, että jos yksivuotiaat kaksoset päättävät innostua molemmat likumäestä, ei tapaturmitta voida selvitä. Eilen koettiin tulvan tapaturmasarjan ensimmäinen osa:

Oltiin juuri päästy läheiseen leikkipuistoon, vapautettu pojat rattaista. Bee lähti samantien kohti liukumäkeä. Ukkeli on sen verran taitava jo, että katson lähinnä vierestä ja autan portaista likuun siirtymisessä. Tällä kertaa olin liian hidas. Bee pääsi mäen ylös, nousi seisomaan ja horjahti. Stuntman tyyliin poika kieri portaat alas, viimesenä lyöden kasvot hietikkoon.
Päivystysreissu siitä tietysti seurasi. Onneksi syynä vain silmiin joutunut hiekka, jota ei kotikonstein saatu pois.

Juuri kun ehdin iloitsemaan siitä, että lääkärireissut varmaan vähenee. Poikien vauhdin ja kiipeilyvimman huomioonottaen on voitto, jos käyntejä ei tule enemmän.