Erään luvun loppu

Kirjoitin blogiini ensimmäisen kerran sinä päivänä, kun mies lähti isyysloman jälkeen töihin ja jäin yksin kotiin poikien kanssa. Tarvitsin jonkun jolle höpöttää mielessä vellovia ajatuksia. Tarvitsin paikan, jossa purkaa niitä tunteita, joita ei oikein kenellekään voinut kertoa. Selvitellä päässä sekamelskana sinkoilevia ajatuksia, joiden juonesta sai aina paremmin kiinni, kun ne kirjoitti auki. Blogi oli siihen mainio väline. 

Kauaa en täällä ehtinyt olla yksin, kun jo teitä lukijoita alkoi ilmaantua. Te teitte tästä vieläkin antoisampaa. 

Varmaan arvaatte mihin tämä teksti johtaa?

Huomenna alkaa miehen loma. Loman jälkeen töihin palaa miehen lisäksi myös höperöitynyt äiti. Pojille sain tänään tietää varmistuneen hoitopaikan aivan ihanasta päiväkodista.

En usko, että kesän aikana saan mitään kirjoitettua. Ajattelin keskittyä virtuaalielämän sijaan taas oikeaan elämään. Paitsi että olen niksahtanut Instagramin pauloihin. Se riittänee kesän ajaksi.

Syksyn tullen tämä blogi ei ole enää tarpeellinen. Syy, miksi blogin perustin, ei ole enää olemassa. Niinpä luulen, että tämä viesti tulee olemaan tämän blogin viimeinen.
Jollen sitten tule vinkkaamaan, mistä osoitteesta minut syksystä alkaen löytää. Jos löytää. Aivan itseäkin jännittää, iskeekö bloggaamiskaipuu vai ei.

Kiitos teille, jotka olette tätä kautta minua tukeneet, auttaneet ja neuvoneet! Kuulutte ehdottomasti osaksi niitä tärkeitä tukipilareita, joiden varassa tämä äiti ja tämä perhe ovat pysyneet pystyssä.

Jotenkin haikeaa. Blogin ensimmäinen kirjoitus oli niin selvästi jonkin uuden alku. Yhtä selvästi tämä kirjoitus on nyt erään luvun loppu. 

On hyvä, että olen kirjoittanut tänne kaiken, hyvän ja huonon. Että kun aika koettaa kullata muistoja, voin piipahtaa tarkistamassa, kuinka auvoista se nyt sitten oikeastaan olikaan. Vaikka olihan se sitäkin, auvoista, aina välillä. 

Ihana autuas yksinäisyys

Alkaa olla lopuillaan tämä reilun vuorokauden kestänyt vapaus. Aivan pienenä jo kaihertaa ikävä ja kiire poikien luo, mutta vielä maltan istua alas ja juoda kupin kahvia rauhassa. Ja niin paljon kuin rakastan miestäni ja ikävä alkaa olla sitäkin, niin onhan tämä yksinolo harvinaista luksusta tässä elämänvaiheessa. 

Ihana vapaapäivä. Näitä vois olla toistekin.

Tämän aivan ihanan kesäkaupungin keskustassa oli ruokamarkkinoita jos jonkinmoisia. Oli lähiruokaa ja etelä-eurooppalaisia ihanuuksia.

Sen verran kaikenlaista herkullista löytyi, että kassi ja kädet eivät riittäneet. Ajattelin jonkun halvan kangaskassin käyn ostamassa. Toisin kävi kun törmäsin tälläiseen. Sain kantolaitteen, mutta ihan halpa se ei ollut. Hieno kyllä.

Kävin kosmetologilla. Melkein nukahdin mukavaan tuoliin, rauhallisessa hämyisessä huoneessa. Kunnes kosmetologi tuikkasi kirkkaan lampun kasvojeni päälle. Onneksi kosmetologi oli fiksu ja aina vaikutteluaikoinen sammutti lampun. 

Kosmeologin jälkeen tulin kotiin. Nukuin päiväunet. Oikeastaan nukahdin hieman itseltänikin salaa, en ajatellut olevani niin väsynyt. Mielestäni vain hieman köllöttelin sohavlla kissaa silittäen, nauttien hiljaisuudesta ja rauhasta. 

Vuorokauteen sisältyi myös paljon herkuttelua: smoothie, salaattia, manchegoa, itse tehtyä pestoa, graavisiikaa, myslileipää, croisantteja, alkoholittomia mojitoja, jäälatte, macaroneja, kotimaisia mansikoita.  

Tärkeimpänä vuorokauteen sisältyi unta: 1,5h päikkärit + 10h yöunet = meilkein puolivuorokautta rauhallista, syvää, keskeytymätöntä unta!

Counting my blessings

Meistä saisi hyvän esimerkin.
Sopivasti varoittavan, mutta kuitenkin positiivisen tarinan siitä, kun asiat toimii niin kuin pitää.

Tarina alkaa siitä hetkestä ultraäänessä, kun todettiin ettei Aa enää kasva. Lääkärillä oli kiire, sillä väärinkäsitysten takia pääsimme ultraan vasta kun aikamme oli jo ohi. Kiire katosi kuin savuna ilmaan ja yhtäkkiä lääkärillä oli aikaa meille rajattomasti.

Seuraavana päivänä pääsimme ylilääkärin kanssa keskustelemaan. Kaiken muun työn ohella, ylilääkärillä oli aikaa ja kykyä selittää meille miksi lapsemme syntyisivät ennenaikaisina ja mitä se tarkoittaisi todennäköisesti kohdallamme.

Kun lapsemme sitten syntyivät, pääsimme hoitoon huippuluokan keskolaan. Sanon pääsimme, sillä näin jälkikäteen ajateltuna siellä todella hoidettiin lastemme lisäksi myös meitä vanhempia.
Osaston niukista resursseista huolimatta hoitajilla ja lääkäreillä tuntui aina olevan meille aikaa. 

Poikamme saivat nimetyt omahoitajat, jotka aina kun vaan mahdollista, hoitivat pienokaisiamme. Mahdollista oli onneksi usein ja hoitajien, vanhempien ja poikien välille muodostui syvä luottamus. Hoitajat oppivat tuntemaan vanhemmat ja tiesivät lopulta meitä paremmin kykymme ja taitomme. Aina kun vain suinkin mahdollista, hoidimme itse lapsemme tai ainakin avustimme. Hoitajat pystyivät tukemaan vanhemmuuttamme ja rohkaisemaan meitä luottamaan siihen, että me olemme kuitenkin kaikesta huolimatta lapsiemme parhaita asiantuntijoita.

Pääsimme mukaan lääkärikierroille. Kiertojen aluksi lääkäri tahtoi kuulla vanhempien mielipiteen lasten voinnista. Vanhemmat otettiin tosissaan. Useammin kuin kerran, ennen hädän hetkeä, oli meillä ollut tunne että kaikki ei ole kunnossa. Noihin hetkiin oli aavistusten pohjalta osattu varautua.

Aina lääkärinkierron lopuksi ja muuten lääkärin kanssa jutellessa, lääkäri vielä varmisti, että olemme ymmärtäneet kaiken. 

Koskaan ei tullut tunnetta, että meiltä olisi salattu jotain tai etten tietäisi asioiden todellista laitaa. Turhaa pelkoa ei tarvinnut todellisen lisäksi kantaa.

Kun pääsimme kotiin, kiinnosti vointimme edelleen lääkäreitä ja hoitajia. Jälleen vointimme, sillä poikien voinnin lisäksi myös meidän vanhempien jaksamista seurattiin. Ja kun se hetki tuli vastaa, jolloin emme enää jaksaneet, löytyi resurssit meidän auttamiseen nopeasti. Saimme keskusteluapua, yhdessä ja erikseen,  ja kotiapua.

Edelleen, kahden vuoden jälkeen, soittaessani sairaalaan, hoitaja muistaa meidät. Tunnen oloni turvalliseksi, kun tiedän minne tarpeen tullen soittaa.

Turvallisuutta lisää perheemme omalääkäri terveyskeskuksessa. Lääkäriä todella kiinnostaa perheemme hyvinvointi ja hän muistaa aina menneet ja tulevat. Tilanteemme erikoisuuden edessä lääkäri on rohkeasti ottanut yhteyttä sairaalaan, kysynyt neuvoja ja apua. Tuo ihana lääkäri sattuu olemaan vielä neuvolalääkärimmekin. Kuinka helppoa! Ja kun kohta hoitosuhteemme keskoslääkäreihin päättyy, voin luottaa siihen, että terveyskeskuslääkärimme ymmärtää perheemme kokonaistilanteen ja kaikki poikien erityisjutut.

Olemme saaneet tukea ja apua paljon. Kyse on tietenkin myös siitä, ettemme ole arastelleet pyytää, mutta aivan yhtä paljon siitä, että on ollut resursseja, joista kaikki tämä ammentaa.

Mietin, mitä perheellemme olisi tapahtunut, jos lääkäriellä ja hoitajilla ei olisi ollut meille aikaa. Jos neuvolassa ei olisi pysähdytty kuuntelemaan itkuista äitiä. Jos ennaltaehkäisevää kotiapua ei olisi olemassa. Jos kellään ei olisi aikaa istua välillä meidän vanhempien kanssa alas kuulemaan, miten meillä menee nyt. Jos minulla ei olisi minne soittaa. Jos en tuntisi luottamusta mietä ympäröivään henkilökuntaan.  

Meidän perheemme on kokenut kauheita. Olemme eläneet läpi erittäin vaikean ja stressaavan ajan, jonka vaikutukset näkyvät vielä pitkään. Ilman näitä kaikkia yksittäisijä asioita matkan varrella, tuskin olisimme pikku hiljaa siirtymässä aikalailla tavalliseen lapsiperheen arkeen. 

Oikeastaan en edes halua kuvitella, mikä tuo vaihtoehtoinen todellisuus olisi.

Kauhulla seuraan, kuinka kunnissa mietitään jälleen mistä leikataan ja kuinka paljon. Miten käy niiden perheiden, joilla kaikki nuo vaikeat ajat ovat vasta edessä päin?

4 ongelmaa, 1 ratkaisu!

Neiti Marplemaisena ratkaisijana tein sen taas. 

Keksin ratkaisun kaikkiin viikonlopun ongelmiin.

Ongelma 1. Mies on poissa koko viikonlopun. Valmiiksi väsyneenä minun pitäisi jaksaa kaksi viikkoa putkeen, Ilman mitään taukoa, kaitsea poikia aamusta iltaan.

Ongelma 2. Viikonlopun kevennykseksi olimme sopineet menevämme lauantaipäiväksi mökille. Paikalla melkolailla sekalainen seurakunta, jonka ruokahuolto olisi minun kontolla. Paikalla olevilla olisi seuraavat ruuan suhteen huomioonotettavat tilat: alipaino, Menieren tauti, Parkinson, metabolinen oireyhtymä, kihti, muistisairaus, osteoporoosi ja holtittomasti suonenvetoja ja huimausta.

Ongelma 3. Oman ajan puute. Unen puute.

Ongelma 4. Mies potee syyllisyyttä koko viikonlopun meidän jättämisestä keskenään, eikä hyödy harrastuksen parissa vietetystä ajasta lainkaan. 

Ratkaisu: Mökkireissu peruttu. Sovittu pojille yökylä la-su appivanhempien luona.

Olen aivan tohkeissani kun mietin kaikkia niitä loputtomia mahdollisuuksia mitä aivan kertakaikkinen yksinolo tarjoaa! Nukkumista, telkkaria, lenkkeilyä, virkkaamista, ompelua....Kaikkea ei ehdi, mitkä valitsen?

Keskiviikkoinen väsähtänyt pihahdus

Olemme koettaneet lähestyä nukahtamisongelmaa ratkaisukeskeisesti.

Eristimme pojat eri sänkyihin ja sängyt etäälle toisistaan. Se helpotti riekkumiseen muttei nukahtamiseen.

Kokeilimme lykätä nukkumaanmenoaikaa tunnilla. Se toimi illalla, mutta kostautui aamulla kun heräämisaika pysyi samana. Tällä malilla sain iltasella ja koko aamupäiväksi seurakseni väsymysärripurrilapsia. 

Poikien päiväunet tuntuu olevan poikkeus, eikä sääntö. Ilman niitä ei kumpikaan jaksa, joten luovuttaakkaan ei voi.

Alan kyllästyä. Oma-aika on huvennut olemattomiin.

Olen seurannut paria sarjaa, joissa kuvasto on sen laatuista, ettei poikien hereillä ollessa niitä voi katsoa. Olen viikkoja sitten tippunut kärryiltä juonienkuluista.
Virkkasin keväällä sarjoja katsellessa itselleni kesäksi villatakkia. Se on ollut hihoja vailla valmis pitkään.

Kun tälläiset mitättömät asiat tuntuvat aivan järkälemäisen tärkeiltä, alkaa taas kyseenalaistamaan omaa äitiyttään. Jos en moisesta omasta ajasta pysty luopumaan ja nauttimaan telkkarin sijasta ajastani lasten kanssa, niin miksi ikinä edes hankin lapsia? 

Katselin kaihoisasti kalenteria ja mietin missä välissä voisin karata viikonlopuksi vaikka purjehtimaan. Ensimmäinen mahdollisuus löytyi syyskuulta.

Ketjutetut

Taas oltiin viikonloppu mökillä. Ei loppunut mökkeily päivystykseen, muttei myöskään suunnitellusti rippijuhliin. Aa aloitti oksentamaan ja ripuloimaan sunnuntain vastaisena yönä. 

Koska tauti jäi lyhyeksi, eikä kellään muulla tunnu olevan oireita, päädyimme koko shown johtuneen jostain mitä Aa oli syönyt tai juonut. Vaihtoehdoista löytyy esim. merivesi ja kynttilän tali.

*

Tänään aamulla, kesken aamukahvin, kuulin ulko-oven rämähtävän kiinni. Kun tajusin, että mies oli lähtenyt jo aiemmin, tuli kiire.
Löysin pojat odottamassa hissiä, Bee kenkä kädessä.

Soitin miehelle ja selitin, miksi meillä on tästä eteenpäin aina turvaketju ovessa.

*

Poikien nukuttaminen on taas toistuvasti tuskaisaa. Koska unet jäävät jatkuvasti liian lyhyiksi, ovat pojat jatkuvasti väsyneitä, iniseviä ja toistensa kimpussa. Pitkin päivää vuorollaan lojuvat ties missä nurkassa sen näköisinä, että nyt nukahtaa. 

Vaan kun laitetaan sänkyyn, niin alkaa sirkus. Sänky on vuoroin pomppulinna, vuoroin kiipeilyteline. Välillä nauretaan ja kikatetaan, välillä lyödään, purraan ja porataan. 

Alan olla melkolailla kyllästynyt. Sana melatoniini on käynyt jo useaan otteeseen mielessä, mutta en millään tahtoisi turvautua pillereihin, varsinkaan hormoonipilleireihin. Tiedän, että niistä on monille apua ja monessa kohtaa ne ovat täysin paikallaan. Tiedän myös, että pojille ne on, tai pitäisi olla, vain hetkellinen apu, sillä melatoniini sotkee testosteroiini tuotannon. 

Tänään tulee kylään täti lasten psykiatriselta. Katsotaan, mitä mieltä täti on.

Oodi kotiavulle

Kotiapu kävi viimeistä kertaa. Samaan aikaan kun oli haikeaa sanoa tädeille heipat, tuntui mahtavalta tajuta, että ainakin juuri tällä hetkellä perheemme pärjää ilmankin. En ole se mörkö, joka olin viime syksynä kun neuvolaan soitin ja pyysin apua.

Kun ovi tätien perässä sulkeutui, jäin miettimään mitä tuo apu meille on merkinnyt ja antanut. Siis mitä konkreettista.

Ilman kotiapua minä olisin nyt työkyvytön enkä palaamassa innoissani veronmaksajien hilpeään joukkoon. Olisin jatkuva potilas lääkärissä, vonkaamassa lisää pillereitä, piikkejä ja fysipterapialähetteitä.
En ihmettelisi ollenkaan, jos meidän vaiuhtoehtoisessa kotiavuttomassa todellisuudessa mies olisi jo joutunut jäämään töistä pois, jotta lapsemme tulisi hoidettua.
Tuossa todellisuudessa olisimme miehen kanssa molemmat uupuneita ja masentuneita. Poikia pidettäisiin hengissä, ei kasvatettaisi.

Aivan oikeasti uskon, että ilman tuota ennaltaehkäisevää apua olisimme enemmin tai myöhemmin päätyneet sen toisenlaisen avun piiriin.

Tässä kohtaa on mainittava, että toki meillä on ympärillä tukijoukkoja, jotka olisivat ratsastaneet paikalle omien töiden, velvollisuuksien, huolien ja murheidenkin kustannuksella. Tehneet kaikkensa meidän vuoksemme. Niin onnellinen kuin olenkin noista ystävistä ja sukulaisista, olen onnellinen myös siitä, että meidän pystyssä pitäminen ei langennut heidän vastuulleen. 

Minun ei tarvinnut soittaa ja pyytää joka hetki ja kerta erikseen. Minun ei tarvinnut miettiä mitä ihmettä kehtaan ja voin pyytää/olettaa tuon avun tekevän. Onko minun punttisali/juoksulenkki riittävä syy keskeyttää tuon toisen ihmisen oma elämä? Kun apu tuli kunnalta, tuli apu automaattisesti joka viikko. Apu sai auttamisesta palkkaa. Minun ei tarvinnut määritellä avunantajan jaksamista tai pärjäämistä. Minun ei tarvinnut miettiä mihin kehtaan käyttää tuon oman vapaan hetken, mikä menoistani on riittävän tärkeä avun pyytämiseen.

On aina ilo ja ihanaa kun joku läheinen auttaa, mutta kun tarve on jatkuvaa, muuttuisi se aivan toisenlaiseksi. Ja vaikka kotiapua olemmekin saaneet, on silti sukulaiset ja ystävätkin päässeet auttamaan ja osallistumaan yllinkyllin. 

Kotiapu, jota saimme ei ollut kunnalle ilmaista, eikä varmaan edes halpaa. Se on juuri niitä palveluita, jotka ovat jatkuvasti leikkausten ja säästökohteiden etupäässä. Se on siellä päättäjien lyhytnäköisyyden ja tyhmyyden takia.
Tuon avun vaihtoehto, ainakin meidän kohdalla, olisi ollut vieläkin huimasti kalliimpaa, sen seuraukset pitkäaikaisempia ja monitahoisempia.

*

Sain töitä. Elokuun puolessa välissä aloitan samassa työpaikassa, josta jäin äitiyslomalle. Jee!

Kauhukseni tajusin, että työn vastaanottaminen tarkoittaa myös sitä, että nämä poikien kanssa komistaan vietetyt kotipäivät alkavat olla viimeisiä. Juhannuksen jälkeen mies jää lomalle. Sen jälkeen lomaillaan, kunnes aloitamme poikien kanssa päiväkotiharjoittelun viikkoa ennen töideni alkua.

Ollaankohan me tehty kaikki, mitä haaveilin että tehdään? 

Lammas suden vaatteissa

Ratkaisin koodin rauhalliseen iltaan, jolloin ehtii koneelle päivittelemään blogia:

Aamusta kaksvuotiaat kaksoset ja teini-ikäinen kummityttö autoon ja huristellen tunnin ajomatkan päässä sijaitsevalle mökille. Nakujuoksentelua, vesileikkejä merenrannalla, kurpitsojen istutusta, grillaamista, pallopelejä ja isomummon loputonta pullatuputusta.

Nyt kaikki kolme röhnättää sohavalla hiiren hiljaa tuijottelemassa Pikku Kakkosta. Päivänä, jolloin mies tlee kotiin vasta poikien nukkumaanmenon jälkeen, tälläinen on luksusta. Tai no, minä päivänä vaan.  

*

Kävin tuossa takaperin valaisevan keskustelun terapeuttini kanssa.

Kerroin tuskastuneena kuinka välillä mielessäni käy suuttumuksen hetkellä pelottavia mielikuvia lasteni fyysisestä kaltoinkohtelusta. Kerroin kuinka jälleen yksi epätoivoinen maratonnukutus päättyi siihen, että ajatus nuijanukutuksesta tuli hieman liian elävänä mieleen. Pelästyin moista ajatusta, jätin lapsen niille sijoilleen ja menin vessaan itkemään.

Kertoessani pelkäsin koko ajan terapeutin reaktiota. Onko tässä se raja, jolloin miestä tehdään lastensuojeluilmoitus? Nytkö olen tunnustanut sen hirviön sisätäni, jonka julkitulemisen jälkeen joudumme suurennuslasin alle tarkkailuun?
Hämmennykseni oli suuri, kun terapeuttini kertoi minun toimineen esimerkillisen hienosti.

Kuulema, tuo mielikuva on se, joka erottaa minut niistä, jotka todella lyövät lasta. Tuo hetkellinen ajatus, on se joka tarvitaan siihen, että ehtii myös tajuamaan, että niin ei pidä tehdä. Ne, joilta tuo mielikuva välistä puuttuu, toimivat ennen kuin ehtivät miettiä mitä tekevät.

Eikä tuo mielikuva terapeutin mukaan ole mikään tavaton. Lapset tekee sitä, ajavat vanhempansa äärimmilleen. Se on kuulema lasten tehtävä. Vanhempien tehtävä on suuttua. Sitä kautta lapset löytävät omat ja vanhempiensa rajat, oppivat maailmaa. "Aggressiota tarvitaan rajojen asettamiseen."
Ei ole kuulema supervoimia omaavia supersankareita, ei vanhemmissakaan.

Vielä sain pisteet kotiin tuosta itkemisestä. On ilmeisesti äärimmäisen terveellistä ja turvallista kyetä  myöntämään itselleen moiset tunteet ja ajatukset. Vessassa yksin itkeminen todistaa, etten lalkaissut hätäpäissäni tunteitani maton alle, jossa niihin vaan kompastuisi myöhemmin. Uskalsin tunnustaa itselleni, että aivan ihka oikeasti ajattelin moista.  

Hirviö sisälläni olikin lammas suden vaatteissa. Se minkä olin pelännyt olevan jotakin hallitsematonta ja eläimellistä, olikin osoitus inhimillisyydestäni ja itsehillinnästäni.

En ole vielä aivan sisäistänyt ajatusta.

Mökkielämän testaus

Koko revohka on taas terveenä. Tai no, mies epäilee olevansa flunssassa. Minä epäilen allergiaa.

Viikonloppuna käytiin testaamassa mökkielämää. Se toimi. 

Aivan käsittämätöntä kuinka tuollaiset pienet ihmiset,jotka viime kesästä eivät voi muistaa mitään, heti perille päästyä ymmärsivät, että nyt tultiin kivaan paikkaan. Ja kuinka seinien katoaminen ympäriltä sai myös kaiken nahistelun ja ulinan kaikkoamaan. Ja kun ne seinät eivät aivan heti tulleet vastaan, niin vanhempien pinnakin muuttui paljon elastisemmaksi. Mieletön vaikutus tuolla luonnolla.

Tänään meno onkin ollut sitten aivan muuta. Kaupungissa helteet saavat aivan erilaisen otteen niin lapsista kuin aikuisista ja puoleenpäivään mennessä oltiin aivan äärillä kaikki kolme.

Ratkaisu löytyi kolmen viikon matkalta eilen palanneista, lapsenlapsiaan palavasti ikävöineistä appivanhemmista.
Tätä näpyttelen hienossa kahvilassa jäälattea siemaillen.

Mutta palataan jutussa takaisin mökille. 

Pojat tykkäsivät merestä juuri sopivasti. Kahlailivat siellä mielellään, mutta eivät kovin syvällä. Sama päti ympäröivään metsään. Päättelin, että kun ympärillä oli riittävästi luvallista virkettä, niin luvattomia ei tarvinnut yrittää. Saunassakin käyttäytyivät kuulema hienosti. 

Matkalla mökille pidimme autossa pojille puhuttelun. Ei palovammoja, ei holtittomasti verta vuotavia haavoja suuhun tai muuallekaan. Ei mitään minkä takia pitäisi soittaa myrkytyskeskukseen, hälytyskeskukseen tai päivystykseen. Mies oli jotakuinkin varma, että viime vuoden meno jatkuu ja jokainen mökkireissu päättyy tapturmaan.
Puhuttelu tehosi. Aa ihan vähän meinasi tukehtua banaaniin ja mökkiin sisälle lentänyt lintu lähes nokki Aan silmät pois päästä, mutta muuten ei perus naarmuja pahempaa. Hyvä me!

(Lintuepisodi muistutti ikävästi tätä. Muistatteko vielä? Taas seisoin ikkunan takana katsoen kauhuissani kun hätääntynyt lintu lentelee samassa tilassa nukkuvan lapseni kanssa. Tällä kertaa lankomies pelasti ja kävi hakemassa linnun pois.)

Helpompaa vaikeaa

Meillä on nykyään helpompaa. Kaikki. Vaikeakin on helpompaa kuin ennen.

Tiedättekö kuinka mahtavalta tuon yllä mainitun tajuaminen tuntui? Oli kuin sisälle olisi tulvahtanut iso määrä rauhaa, sillä lailla hyökyaaltona.

*

Viikon verran pojat ovat taas sairastaneet. Viime viikolla kelit olivat kehnot, joten nuhaisten kanssa jäin sisälle. Muutama moinen päivä putkeen, niin jo olivat jannut äreitä. Lisäksi tauti tuntuu olevan senlainen, että tekee olon kovin hankalaksi. Ulisevat vain ja äreilevät. Ei kiiinnosta leikki eikä ruoka.

Viikonloppuna mies oli huinimassa lauantaiaamuvarhaisesta sunnuntai päivään. Kuvittelin hetken poikien olevan jo terveempia ja kun ulkonakin oli aurinkoinen päivä, raijasin pikku-ukot ulkojuhliin halimaan koiria, ihmettelemään possua, silittämään lammasta, ajelemaan hevoskärryillä ja syömään grillimakkaraa.  Kuvittelin, että moinen piristäisi ja katkaisisi äreyskierteen.
Turhaluulo. Sotki viimeisestkin unirytmit moinen reissu. Niinpä lopun launataista yritin vuorollaan tai yhtäaikaisesti rauhoitella kahta ärripurria.

Olin salaa haaveillut omasta illasta, laatuajasta itseni ja suklaan kanssa sohvalla. Nöyrin mielin vaihdoin suklaan Beehen, jota halasin uneen aina puoli yhteentoista saakka.

Ulina ja äreys ei helpottanut sunnuntainakaan. Ei vaikka vietettiin jälkeissynttäreitä ja syötiin kakkua. Ei vaikka isä tuli kotiin. Ei edes kummitädinkoiran kanssa leikkimällä.
Tänään vein pojat lääkärille. Arvelin moisen kestokitinän johtuvan korvatulehduksesta. Yleensä näillä kahdella on yhteys. Been toisesta korvasta löytyi, Aan korvat olivat puhtaat. 1/2 ininää on siis antibiootilla korjattavissa. Entä loput?

Kaiken keskellä, viikon verran katkonaisesti nukuttuani, olen väsymyksestä huolimatta onnistunut olemaan melko pitkäpinnainen äiti. Hyökyaallon mukana tulleen sisäisen zenini ansiosta olen jaksanut löytää siunausta siitä, että molempia ei tarvitse koko ajan syöttää ja enää harvoin molemmat tarvitsevat akuutisti samaanaikaan syliä. Ne on jo tarpeeksi isoja, jotta ne voi 1/2-1 tunniksi liimata Myyrän seuraan telkkarin eteen. Ja niistä jo selvästi näkee milloin harmitus on kivutsa/väsymyksestä/nälästä/tylsyydestä.

Kahden lapsen jatkuva kuoroulina ei saa minua enää epätoivon partaalle. Se ei enää automaattisesti aiheuta minussa pakokauhua ja kuolemanpelkoa.
Mä pärjään. Nuo pärjää. Me pärjätään.
This too shall pass.

Akka epäkunnossa

Epäilen, että olen mennyt rikki. Tai vähintään joku osa aivoistani. En onnistu tekemään oikein mitään. Kaikki hyvät ideat ja suunnitelmat päättyvät toistuvasti kaaokseen.

Ennen pidin itseäni melko järjestelmällisenä ja taitavana multitäskääjänä. On siis vaikea hyväksyä, että yhtäkkiä olenkin melko kelvoton hutiloitsija. Asiat jäävät kesken, kun unohdan mitä olin tekemässä. Tiputtelen, rikon ja hukkaan tavaroita jatkuvasti. Ruokaa laittaessa, unohdan joukosta ainesosia ja poltan perunat pohjaan.

Asioiden, pientenkin, tekeminen nykyään kuluttaa aivan uudella tasolla. Mikään ei oikein onnistu tuosta vaan ohessa vaan kaikki vaatii ponnistelua ja ryhtymällä ryhtymistä. Päivän päätteeksi voi tuntua siltä kuin olisin tehnyt suuriakin urotekoja, mutta se uroteko on saattanut olla kaupassakäynti.

Tältäkö vanh(emm)uus tuntuu?

*

Kaksvuotisneuvola suoritettu. Edelleen tädille oli liian vaikea ymmärtää kalenteri-iän ja kehitysiän ero. Aika tyhjänpäiväistä oli tädin kanssa jutella, mutta saatiin sentään mitat päivitettyä.
11kg ja 83cm, 8,3kg ja 76cm.

Aa kuulemma piirtää 3-vuotiaan tasoisesti. Muuten kaikki oli ilmeisesti niin kuin kuuluukin.

Onko järkee vai ei?

Palataampa ajassa pari blogi tekstiä taakse päin. Siis siihen, jossa pyörittelin mielessäni lapsenhankinnan järjettömyyttä.

Ei ole nimittäin mitään järkeä siinä, että minulla on aivan valtava vauvakuume.

Joinain päivinä kaikki faktat ja olosuhteet sanovat, että pois moiset mielestä. Meillä ei seuraavalle/seuraaville riitä oikein mikään. Ei tila, ei aika, ei voimat eikä rahat. Nuo kaksi ensimmäistä imevät meidät kuiviin.
Sitten on vielä ura ja ylikansoittuminen.

Toisenlaisina päivinä mikään ei tunnu olevan lapsen/lasten hankinnalle este. Ei edes se toisten kaksosten mahdollisuus.
Onhan sitä muutkin. Kyllä ennen vanhaankin näihin neliöihin mahtui isompikin perhe. Ja riittää ne rahat muillakin. Samaan konkurssiin, mitä tässä nyt enää ois hävittävää.
Ja kun mä haluun!!

Toisina päivinä on varmaan nukuttu paremmat yöunet kuin joinain.
Kummatkohan päivät on niitä järkipäiviä?

Viime yönä näin unta, jossa olin raskaana. Olin hehkeä ja elinvoimainen, täynnä onnea. Uni oli todentuntuinen ja aamulla tuo hehku vain jatkui.
Tänään on koko päivän kutissut mahanpohjassa ja ollut ehdottomasti tuollainen toisenlainen päivä.

Kevätkiireiset

Kukkuu! Vieläkö joku muistaa meitä? Me blogistaniasta hetkeksi kadonneet jouduimme reaalimaailman pyörteisiin ja kiireisiin. Nytkin näpyttelen päivitystä puhelimella. Automaattikorjausvirhevaroitus!

Sairaudet on nujerrettu. Tai ainakin päällepäin näyttää siltä. Ensi viikolla on jälkitarkastus, saa nähdä mitä sanovat siellä.

Kävin matkalla. Lentokoneella lensin, yövyin hotellissa, kahvittelin kahviloissa ja ruokailin ravintoloissa. Shoppailinkin, epäminämäisen paljon. Ihana keväinen kaupunki sai minut hurmioonsa.
Vapauden tunne oli valloittava. Ei tarvinnut miettiä omaa nälkää ja vessahätää jonkun muun tarpeiden mukaiseen järjestykseen. Se oli reissussa, seuran lisäksi, parasta.

Kotona olivat selviytyneet hienosti. Kerran oli mies soittanut myrkytyskeskukseen, hätävarjelunliioitteluna. Pojat olivat murtautuneet keittiöön ja syöneet kahteen pekkaan koko askillisen Herra Hakkaraisen pastilleja.

Kevätkiireitä on ollut kaikenmoisia. Vappu, 2v. synttärit, kevätjuhlia, muiden synttäreitä ja jos sun mitä. Ja vielä jatkuu vaan. Lisää synttäreitä ja äitienpäivä ainakin vielä. Yhtä juhlaa ja hulabaloota koko elämä.

Kaiken tämän seurauksena poikien rytmit ovat aikalailla sekaisin. Aa tuntuu lopettaneen nukkumisen kokonaan. Bee saa kesken unien valtavia itkukohtauksia. Minun matkalla keräämät voimavarat on jo taas kulutettu ja mies kulkee silmät ristissä ties monettako viikkoa.

Aan kohdalla olemme miettineet voisiko kyse olla auringosta ja melatoniinista. Jos vielä jatkuu, niin kysyn ensi viikolla lääkäriltä.
Been painajaisiin tuskin löytyy lääkäriltä ratkaisua. Pitäisi varmaan taas holdailla intensiivisemmin.

Kotona taas

Takaisin kotona koko perhe, oltu jo muutama päivä.
Lauantaina saatiin kotiutumislupa. En olisi perjantai-illalla uskonut. Saturaatiot roikkuivat ilman happiviiksiä ja jatkuvaa inhaloimista, eikä Aata saanut oikein edes vilasemaan ruokaa kohti.

Pe-la yönä tippa meni tukkoon ja viikset tippuivat. Päätettiin yöhoitajan kanssa, että kun nukkui niin sikeästi, niin menköön niillä aamuun ja kiusataan vasta sitten kun herää. Aa nukkui pitkään. Mitä ilmeisimmin vanhan lastenlaulun totuus pitää paikkaansa ja uni paras lääke on: Aa heräsi iloisena, virkeänä, hyvin hengittävänä, mutta nälkäisenä!

Pari tuntia myöhemmin se sama lapsi, joka oli edelliset päivät maannut raatona sängyssä jaksamatta kunnolla silmiään raottaa, oli kiivennyt pinnasänkyyn ja sieltä pois kolme kertaa ja juossut ympäri huoneen tutkien sen joka ikisen kolon ja sopen.

Väkevillä lääkityksillä kotona on mennyt hyvin. Inhaloidaan usein ja paljon ja antibiootit on niin vahvoja, että pissa haisee ihan lääkkeille. Tärkeinpänä kuitenkin, että ukkeli syö!
Varauduttiin suurenmoiseen taistoon ja äärimmäiseen nirsouteen, mutta mitä vielä. Kaikki kelpaa ja hyvällä halulla. Joskos vaikka paino saataisiin heilahtamaan takaisin kahdeksan kilon päälle, ihan näinä päivinä. (Sairaalaan mennessä vaaka näytti 7,7kg ja eiköhän se kolmen päivän tippapaasto saanut tuostakin vielä vähän hilattua alas.)

*

Ympärillä ihmiset ovat kyselleet, oliko kamalampaa vai helpompaa nyt joutua osastolle kuin aiemmin. En tiedä mitä vastata.

On tunne, että ihmiset haluavat kuulla sellaisen elokuvamaisen herkän tarinan siitä, kuinka kaikki muu menettää merkityksensä ja koko elämän ja toiminnan fokus siirtyy pienen mukana sairaalaan. Kuinka valvomme yömme lapsen sängyn vierellä kädestä kiinni pitäen.
Ei mennyt niin.

Sen lisäksi, että meillä oli lapsi sairaalassa, oli meillä toinen lapsi kotona. Sen lisäksi, että meidän piti ehtiä lääkärinkierrolle, meidän piti keittää toiselle lapselle aamupuuroa. Piti käydä maitokaupassa. Piti pestä pyykkiä. Miehen piti vastata työsähköposteihin. Minun piti vastata taloyhtiön hallituksen puheenjohtajana saamiini sähköposteihin. Piti varata ja peruuttaa omia menoja. Piti järjestää toiselle lapselle hoitaja aina silloin kun teimme vaihdon kotivuorolaisen ja sairaalavuorolaisen välillä. Piti nukkua ja syödä. Ainakin yrittää.  
Piti vain toimia ja mennä eteenpäin.

Suurinta huolta ja tuskaa aiheutti Bee. Kuinka surkean huolissaan pikkuinen olikaan kun koko ajan äiti tai isä oli poissa ja lisäksi veli oli vaan yht´äkkiä kadonnut vierestä. Bee yritti olla urhea ja rohkea, mutta iltasella suru mursi. Veljen tyhjän sänkypaikan tnäkeminen nukkumaan mennessä sai kyyneleet Been silmiin. Hätä veljestä oli kova.

Tuntui aivan käsittämättömän pahalta katsoa vierestä, kuinka hoidosta palannut Bee juoksi riemuissaan kotiin tullessaan kaikki huoneet läpi huudelleen Aata. Ja kuinka suuri itku seurasi, kun lopulta iski tajuntaa, ettei se veli vieläkään ole kotona.
Omia kyyneliä niellen yritin rauhoittaa lasta ja saada uskomaan että veljellä on kaikki hyvin ja isä on siellä Aan luona. Voi kuinka kovasti toivon, että edes jotain puheestani Bee ymmärsi.

Vastapainona tuolle kaikelle huolelle ja hädälle tuli ilo ja riemu, kun lopulta Aa pääsi kotiin. Illalla nukkumaan mentäessä ei kumpikaan tahtonut saada unta.  Aa makasi omassa pesässään hymyillen, nauraen ja laulaen. Bee nosti uudestaan ja uudestaan päänsä tyynystä, katsoi veljeä ja totesi hellyttävän pehmeällä äänellä "Aa!".

*

Minun pitäisi lähteä perjantaina matkalle. Olla kolme yötä poissa kotoa. Ei olisi voinut tuolla huonompaan aikaan, noin niin kuin lasten traumatisoimista ajatellen. 

RSV

Sairaalaelämä jatkuu ainakin huomiseen. Labroista selvisi, että taudin aiheuttaja on RS-virus.

Niin tyytyväinen olen, että päätin lääkäriin soittamisen kanssa hieman hätiköidä. Nyt ehdittiin sairaalaan ennen kuin poika väsähti lopullisesti. Ihan kuin Aa olisi ymmärtänyt, että nyt päästiin hoitoon ja nyt voi rauhassa lopettaa tsemppaamisen.
Pelottaa ajatella miltä olisi tuntunut, jos tuo romahtaminen olisi tapahtunut kotona.

Kanyylin kautta menee nyt antibiootit ja ravinteet. Spiralla hengitetystä ventolinesta huolimatta happisaturaatiot lahaa, joten viikset otettiin tänään aamulla käyttöön.
 
Bee on kotona jotenkin eksyneen oloinen. Tavallaan nauttii saamastaan yksilöhuomiosta, mutta enemmän kuitenkin tuntuu olevan huolissan oudosta tilanteesta. 

*£!!¥§^*!!!!

Sairastelu ei ota loppuakseen. Maanantaina Beellä todettiin korvatulehdus ja sai antibiootit. Tänään jo näki selvän eron pojan olossa parempaan.

Aalle ei lääkärillä tänään ollut aivan yhtähyviä uutisia: keuhkokuume.
Aalle nousi maanantaina uudelleen kuume. Yskä yltyi. Ruoka ja juoma ei maistu ja jos vähän hörppäsi, niin yskän mukana oksenteli ne ulos. Astmalääkkeitä ei suostunut ottamaan.

Kun oireet jatkuivat edelleen tänä aamuna, päätin olla hysteerinen ja liioitella vaikka, että päästään lääkäriin. Ei vaan jaksanut enää. 
Onneksi ei jaksanut.

Ensi yö vietetään osastolla letkun päässä.

Akka mielensäpahoittajana

Olen pahoittanut mieltäni tässä pitkin talvea ja kevättä.

Kaikki sai alkunsa Pieniä potilaita-sarjasta.
Miten ihmeessä lasten ja perheiden inhimillisestä kärsimyksestä onnistutaan tekemään jotain noin kevyttä? Kuinka käsittämättömän taitavat ohjaajat ja editoijat ovat häärineet kuvamateriaalin parissa, jotta kotisohville saadaan toimitettua helppoa ja söpöä materiaalia, jonka katsomisesta nousee kenties pari liikutuksen kyyneltä? Taustalla soi herkkä plinkkiplankki-musiikki ja materiaalin joukosta on kaivettu juuri sopivia hymyjä ja kyyneleitä, jotka näyttävät hyviltä hidastettuina. Jakson loputtua katsojalla on herkkä ja elämänmakuinen, mutta kuitenkin positiivinen olo.

Mihin väliin on kadonnut ja unohtuneet ne epätoivon hetket, järjetön pelko, kiukku ja tuska?
Ihmisille tarjoillaan valmiiksi pureskeltua siirappista söpöstelyä, niin että voivat turvallisen matkan päästä kokea pääsevänsä osalliseksi. Hetkeksi kohota paremmiksi ihmisiksi kokiessaan empatiaa.
Tajuan kyllä, ettei kukaan oikeasti halua katsoa televisioista sitä mitä se todellisuus siellä on. Valheellisen hempeän kuvan antaminen vaan on minusta väärin.

Jos joku olisi meidän sairaalakokemuksista tehnyt moisen editoinnin, niin.... no en tiedä mitä, mutta en olisi tykännyt.
Meidän sairaalaelämän taustamusiikkina kun ei ollut mitään hempeää, vaan koneiden hälytysäänet, joita aina kauhulla kuunteli. Onko se minun lapseni laite? Ja kaikki lyhyet onnen ja hellyydet hetket olivat väritetty huolella. Jokaisen niiden vastapainona oli vähintäänkin kaksinkertainen määrä kauhua ja kuolemanpelkoa. Siinä ei lääkärin hauska pipo paljoa olisi pelastanut.

Mitä tai ketä tuo ohjelma palvelee? Ja jos sen tarkoitus ei ole edistää mitään, niin onko oikein tehdä viihdettä (vaikkakin dokumentaation muotoon naamioitua) sairaiden lasten kohtaloilla?

*

Kun jotenkin olin päässyt yli tuosta ohjelmasta, alkoi facebookkin syntyä sivusto toisensa perään kertomaan kovia kokeneiden lasten kohtaloista. Taas pahoitin mieleni.

Miksi nämä lapset on altistettu moiselle julkisuudelle?
Minun seinälleni ilmestyy päivittäin jonkun pienen ihmisen tuskasta kertova yksityisyyttä turhan takia paljastava kuva. Kuvia levitetään ilmeisesti ajatuksella, että näin saadaan ihmisille tietoa ja ymmärrystä, että tälläistäkin tapahtuu. Miksi se pitää tehdään näiden pienten puolustuskyvyttömien yksityisyyden kustannuksella?

Minua inhottaa ajatella, kuinka yritysten maanantai paltsussa on nostettu esille Facebookissa kulovalkean lailla kasvava rymä  ja lähdetty miettimään, miten ihmeessä saataisiinkaan tuosta hypestä osa itselle.
Hieman ahdistaa se tapa, jolla ryhmät saavat syyllistettyä minut siitä, että en ole yhtään keskoskaappia ostanut kenellekään. Maksanhan kuitenkin verot. Ja äänestin ihmistä kenelle lapsiperheiden asiat ja terveydenhuolto olivat prioriteetteja. Eikö se tässä yhteiskunnassa pitänyt olla se minun osani tätä asiaa?
 
Toimittaja Joanna Palmén kirjoitti blogissaan asiasta osuvasti. 
Poikkeama on pyöritellyt samaa aihetta omassa blogissaan keskosäidin näkökulmasta. Erityisesti tämä teksti osui mielestäni monessa kohtaa naulan kantaan.

Olen ajatellut tuon Palménin tekstin jakaa myös Facebookissa. En ole vaan vielä rohjennut. Sitä saa nimiittäin herkästi pahiksen maineen kun rohkenee vastustaa jotain tuollaista. Ihan vaan kun en ole noista ryhmistä tykännyt, niin olen jo hieman epäilyttävä. Mahdankohan ollenkaan välittää lapista ja terveydenhuollon tilasta tässä maassa, kun en ollenkaan liikutu oikealla tavalla letkuissa makaavien lasten kuvista, Olvin vichy-lahjoituksesta tai isän koskettavista teksteistä?

*

J.K.

Uskallan olla tätä mieltä vaikka meidätkin olen altistanut julkisuudelle. Blogissa ja lehdissä.

Blogia pidän aivan eri asemassa. Tämä on päiväkirja, joka sattuu olemaan julkinen. (Facebook-ryhmiin nähden tämä tuntuu sitäpaitsi todella privaatilta.) Blogi pyörii vain ja ainoastaan meidän napojen ympärillä, eikä edes yritä kertoa mitään yleispätevää.

Lehtijutuissa kyse ei ole ensisijaisesti ollut kyse meistä. Toimittaja on halunnut tehdä jutun aiheesta ja etsinyt aiheeseen sopivaa perhettä. Olemme sattuneet sopimaan. Minulle on ollut tärkeää, että jutut on kirjoitettu neutraalisti. En halua, että jutut kauhistelevat kuinka pieniä pojat olivat ja kuinka kamalan vaikeaa meillä on ollut. Toisaalta en tahdo, että kokemaamme vähätellään.

Meidän kokemus on yksittäinen kokemus tuhansien joukossa. Se ei ole sen isompi tai pienempi kuin muidenkaan, ei tärkeämpi tai vähäpätöisempi. 

Rauno

Viikonloppuna passitettiin pojat yöksi isovanhempien luokse. Hyvä niin. edes yhdet kunnolliset yöunet ja hieman vanhaa univelkaa maksettu ennen tätä viikkoa.

Aalla nousi kuume lauantaina. Eilen, kun Aa alkoi jo voida paremmin, Bee aloitti oireilun. Nyt vietetään siis neljättä päivää sisällä epämääräisten rytmien kanssa. Myös minä ja mies niiskuttelemme siihen malliin, että ei tässä kivaa ole kellään.

Lisäkivana selkäni päätti myös aloittaa kiukuttelun. Parin viikon hieman aiempaan rauhallisempi urheilutahti kostautuu. Eilen en sängystä meinannut ylös päästä. Lääkkeet ja jumpat yritetty, mutta ei auta. Kuljen ketterästi kuin mummo suossa.

Raivostuttava tälläinen keho, joka ei anna yhtään armoa. Vähänkään kun höllää syömisissä tai liikummisissa, niin heti saa tuntea nahoissaan. Pari viikkoa kun liikkuu vain 2-3h, niin heti rangotaan. Miten ihmeessä mä saan syksystä eteenpäin ylläpidettyä selkääni, jos se todella vaatii aina sen 4-5h liikuuntaa viikossa pysyäkseen kunnossa?

*

Pojat ovat oppineet isänsä nimen.
Kuulun siihen puoleen ihmisistä, joista on vain outoa ja kummallista, jos lapset kutsuvat vanhempiaan etunimillä. Lapsien kuuluu nimitellä vanhempiaan äidiksi ja isäksi tai muilla vastaavilla vanhempien asemaa kuvaavilla sanoilla.

Onhan se ymmärrettävää. Aina kun joku kutsuu poikien isää, huudetaan "Raunoooo!" (nimi muutettu). Ei kukaan koskaan ole tainnut poikien kuulleen huutaa "iskääää!". Kyllä minä kutsun miestä pojille puhuessani iskäksi ,ja pojat kyllä tietävät kuka on iskä. Kun iskä saapuu kotiin, huudahdetaan "iskä". Vaan jos tahdotaan iskän huomio tahi etsitään iskää, niin jo kajautetaan kuorossa "Raunooooo!".
Mies on kovasti yrittänyt olla reagoimatta nimensä huuteluun, sillä hänkin kovin toivoo olevansa pojille iskä. Vaikeaa se kuitenkin on. Ja minä, vaikka yritän, en osaa huutaa mieheni perään sitä iskää.

Saa nähdä kuinka käy. Vahva isäpuoliepäilyhän tuollaisesta nousee, kun äiti on äiti ja isä on Rauno.

Mies varmaan ilahtuu ikihyviksi tekstissä käytetystä nimivalinnasta. Ja huomaatteko, että olen viime päivät kuluttanut Maria Jotunia lukien?

Katkonaisia ajatuksia hyvistä

Asioita on loksahdellut uomiinsa.

Saimme vammaistukipäätöksen tälle vuodelle. Mynsivät tuen Aalle koko vuodeksi.
Samalla tuli tieto, että meidät on hyväksytty sopeutumisvalmennuskurssille.

Kotiavun kanssa pidettiin palaveri. En saanut tietää oliko päätös pomon vai työntekijän, mutta tuo täti josta valitin, ei tule meille enää.

Uniasioissa tulimme lopputulemaan, että nyt ollaan siinä pisteessä kun pojat on laitettava yökylään, vaikka se poikia hieman harmittaisikin. Miehellä ja minulla alkaa sen verran isopyörä heijaamaan jo, että näin ei voi jatkua. On se poikienkin etu, että äiti muistaa ihan vaan vaikka pukea ne ulos mentäessä.
Hyöty yhdistetään huviin ja tänään kun pojat on saatu isovanhemmilleen, niin me menemme ravintolaan. Ajateltiin kilistää viikolla unohtuneen hääpäivän kunniaksi.

Kesäksi miehelle ja minulle tuli varattua viikonloppureissu isolle kirkolle. Pojat menevät kummiperheen luokse hoitoon koko viikonlopuksi. Vähän jännittää. Ihan kaikkien puolesta.

*

Olen lähetellyt työhakemuksia vähän sinne sun tänne. En tiedä mitä siitä pitäisi ajatella. Siis ihan vaikka vaan työstä ylipäätään. Mitä ihmettä siellä sitten tehdään?

*

Ihanaa kun on kevät. Ei sitä talven synkkinä päivinä tajunnutkaan kuinka paljon aurinkoa kaipasi. Tuntuu vapauttavalta ja fantastiselta, että viellä päivällisenkin jälkeen voi lähteä poikien kanssa ulos leikkimään. Kuraleikit on mahtavia!

pääsiäisestä ja munista

Pääsiäinen tuli ja meni. Oli virkistävää vaikka ei levätä ehtinytkään. Kyläiltiin, tavattiin ystäviä ja sukulaisia. Pojat osoittivat taas kuinka paljon ovat rauhoittuneet, eivätkä edes isot sukusyömingit aiheuttaneet mitään holtittomia kiihdytysajoja.

Unta olisi saanut olla enemmän. Yhden yön nukuimme kaikki illasta aamuun sikeästi jokainen. Aamulla muut heräsivät virkistyneinä, minä zombina. En muistanut kännykkäni avauskoodia enkä pankkikortin tunnuslukua.

Ensi viikonlopulle on pojille sovittu yökylä ja minulle uniaikaa.

*

Ajatukset ovat harhailleet. Tässä iässä lisääntymisasiat ja perheenperustaminen on tapetilla. Sitä joskus ennen kuvitteli, että sitten kun ollaan tässä iässä niin sitä sitten hankitaan tai ollaan hankimatta niitä lapsia ja sitten ollaan onnellisia siitä päätöksestä. Vaan eipä olekaan niin yksinkertaista. Ei kenellekään. Ei ainakaan tässä meidän lähipiirissä.

On tahallisesti ja tahattomasti lapsettomia. On niitä, jotka eivät oikein osaa päättää. On niitä jotka ovat onnellisia päätöksensä kanssa ja yhtälailla niitä, jotka miettivät oliko ratkaisu sittenkään oikea. On pariskuntia, joiden tarpeet eivät kohtaa. Ja niitä, jotka haluavat samaa, mutta eivät sitä saa. Pareja, joista kumpikaan ei tiedä mitä tahtoisivat. On vahinkoraskauksia ja taas niitä, jotka olisivat useammankin lapsen tahtoneet, mutta riskit ovat liian suuret.

Ei ole ihmistä, jota aihe ei koskettaisi. Ja oli tilanne ja päätös mikä tahansa, helppoa se ei koskaan ole. Aina se riipaisee jostain niin syvältä, niin perustarpeista ja haluista, että järjen kanssa loppujen lopuksi asialla on kovin vähän tekemistä. 

*

sänkyralli

Onni on ihmiset, joille voi soittaa ja pyytää ihan mitä vaan. Vaikka että, voisitteko käydä meidän puolesta kaupassa ostamassa pimentävän rullaverhon, tulla sen kanssa meille ja asentaa sen. Ja sitäkin isompi onni on, että on niitä, jotka sitten tekee tuon kaiken ja vielä hymyillen.

Meillä uniajat ovat lyhentyneet lyhenemistään. Yöaikaan meillä pörisee sänkyralli, jossa kaikki viisi vaihtaa sänkyä ja paikkaa kerran jos toisenkin. Aamulla ihmetellään kuka herää mistäkin nurkasta ja kenen kanssa.

Pääorganisaattorina yörallissa on ollut Bee. Ukkeli herää siinä yhden aikoihin, eikä saa unta. 1-4h se keksii kaikenlaista puuhaa, välillä ehkä torkahtaa, mutta pompsahtaa vieteriukkona aina vaan uudestaan ylös.Vaihtelevalla menestyksellä se saa myös Aan lietsottua leikkeihinsä.
Jotenkin tuon kanssa vielä elettiin, mutta nyt kevätauringon myötä Aa alkoi heräilemään kuuden aikaan.

Viikonloppuna oltiin lopulta niin väsyneitä kaikki, että mistään ei tullut enää mitään. Aluksi mietittiin onko pojat tulossa kipeiksi kun ovat niin vetämättömiä ja kärttyisiä. Mietin jo lääkärillekin soittamista. "Hei! Mun lasta vituttaa. Oisko teillä mitään lääkettä?"
Lopulta luovuimme sairastumisteoriasta ja totesimme miehen kanssa, että poikia ihan vaan väsyttää. Kun kumpikaan ei ole varmaan viikkoihin nukkunut kunnollisia yöunia ja päikkäritkin jäävät aina lyhyiksi, niin johan siinä ketä tahansa harmittaa.

Kun itse emme asioille ehtineet/kyenneet/jaksaneet, tartuin puhelimeen ja soitin lankomiehelle. Paria tuntia myöhemmin poikien ikkunassa komeili pimennysverho. Nyt ollaan nukuttu kaksi yötä aamu seitsemään asti. Jotenkin mystisesti verho tuntui auttavan myös Beetä ja sänkyrallitkin ovat edellisinä öinä jääneet väliin.
Joskos sitä tästä taas pikku hiljaa joku saisi hymynkin tuserrettua naamalleen.

Verkostopalaverin saldo

Verkostopalaveri pidetty ja poikien päivähoitopaikkahakemus lähetetty eteenpäin. Oli aivan yllättävän helppoa. Yhtään ei tarvinnut leijonaemoilla sittenkään.

Mies kiteytti palaverin hyvin: Olitiin kaikki paikallaolijat hellyyttävän yksimielisiä kaikesta. Yhteistuumin totesimme, että päiväkoti on ehdottomasti parahin vaihtoehto.  Vieläpä kaikki yhtämieltä mikä päiväkoti. Erityisen paljon meitä vanhempia lämmitti se, että kyseessä on päiväkoti johon toivoisimme saavamme lapsemme, vaikka mitään erityistarpeita ei olisikaan.

Nyökytellen kaikki ammattilaiset totesivat, että hyvä on laittaa tuollaiseen paikkaan, jossa on niiitä ihan tavallisia päivähoitoryhmiä, mutta sitten samasta talosta löytyy erityispuolen pienryhmät, jos myöhemmin ilmenee tarvetta. Ei sitten tarvi turhaan taloa vaihtaa, kun jos niin käy.
Kaikki sulassa sovussa tahtoivat myös tehdä parhaansa tukeakseen meidän perheen yleistä jaksamista. Päiväkoti on sopivan lähellä ja pojat laitetaan samaan ryhmään. 

Mahtava tunne tulla kuulluksi ja ymmärretyksi.

Papukaijamerkin tahtoisin jakaa poikien lääkärille. Ilman lunttilappua lääkäri kertoi poikien sairaus/kehityshistorian syntymästä tähän päivään. Kahteen vuoteen on mahtunut yhtä jos toista ja niin vaan muisti kaiken kertoa. Huikeaa.
En olisi itse pystynyt. Minulla oli paperille kirjoitettu neljän kohdan lista tärkeimmistä Aata koskevista asioista ja Beestä kahden. Olisin unohtanut varmastikin puolet ilman paperia.

*

Aa luikautti ilmoille ensimmäisen lauseen. Ei nyt ihan täydellistä vielä, mutta ensimmäinen oma yritelmä yhdistellä sanoja. "Lusikka lattia." Opittujen fraasien lisäksi ei koskaan aiemmin ole tullut kummankaan pojan suusta kahta sanaa yhdessä.

Ehkä ne vielä sittenkin joskus oppivat puhumaan.

Selviytyjä-äiti

Leijonailin. Soitin kotiapuun ja kerroin mistä kiikastaa. Heti rankaisivat. Nyt ensi viikolla tulevat oikein joukolla meille puhumaan asiasta.

Itseasiassa puhelimen päähän saamani esimiesihminen oli hyvin ymmärtäväinen ja ystävällinen. Oli tyytyväinen, että saivat palautetta. Kysyi suoraan tuntuuko liian rankalta puhua tuon työntekijän kanssa kasvotusten vaikka hänkin tulisi paikalle. Päädyimme ratkaisuun, jossa kaikkien meillä käyvien kanssa keskustelevat ensin siellä keskenään tilanteesta. Ensi viikolla tulevat meille ja sovitaan yhteiset pelisäännöt mitä sitten kaikki noudattavat. Kirjataan siis paperille, että pöydät pyyhitään ja ruuat laitetaan takaisin jääkaappiin.


*

Muutaman päivän ajan olen tuntenut oloni kovin uupuneeksi. Ei siis sillä tavalla perinteisesti väsyneeksi vaan sellaiseksi...uupuneeksi. En millään keksi parempaa sanaa. Uupumus tuntuu lihaksissa. Se ei ole sellaista uupumusta mitä tulee urheilusta. Kuvittelisin, että tältä tuntuisi Selviytyjä-saarella, kun ei saa kunnolla syödäkseen tai nukkuakseen ja jatkuvasti on kuitenkin tehtävä töitä olemisensa eteen.


Tänään juttelin psykologin kanssa. Kerroin sattumuksesta marketissa, kun en tiennyt missä olin. Tai miten olen alkanut unohtelemaan asioita ja tavaroita yleensäkin.
Kerroin kuinka herkästi minua nyppii kaikki. Suorastaan kihisen kun joku kommentoi lasteni ulkonäköä, minun ratkaisuja vanhempana tai mitä ikinä. Aivan epäminämäisesti hermostun asioista.

Psykologi yhdisteli kertomaani uupumuksesta, hermostumisesta ja unohtelusta. Kulema kaikki oireita ihan siitä virallisesta uupumuksesta, burn-outista.

Suhtauduin skeptisesti moiseen diagnoosiin, mutta mielenkiinnosta kuitenkin googletin ja löysin seuraavaa. Kun tekstistä korvataan sanat työ=äitiys, ammatillinen=äidillinen ja asiakas=lapsi, niin alkaa kuulostaa tutulta:

Työuupumuksen ilmeneminen

Työuupumuksella on kolme erityispiirrettä: uupumusasteinen väsymys, kyynistyneisyys ja alentunut ammatillinen itsetunto. Lisäksi uupuneella esiintyy yleensä myös runsaasti yleisiä stressioireita.

Kokonaisvaltainen ja yleistynyt väsymys kertyy pitkään jatkuneesta pinnistelystä tavoitteiden saavuttamiseksi ilman riittäviä toimintaedellytyksiä. Väsymys ei enää hellitä vapaa-aikana normaalilla levolla eikä liity työn yksittäisiin kuormitushuippuihin.

Kyynistyminen tarkoittaa, että epäilee oman työn merkitystä ja kokemus mielekkyydestä katoaa. Kyynistyminen toimii eräänlaisena puolustuskeinona mahdottomassa työtilanteessa, mutta se ei ole tahdonalainen valinta. Ihmissuhdetyössä kyynistyminen saattaa ilmetä myös suhteessa asiakkaisiin, esimerkiksi mekaanisena suhtautumisena, kun taas muissa töissä se ilmenee lähinnä suhteessa työhön ja sen merkitykseen.

Ammatillinen itsetunto koostuu siitä, että kokee pystyvänsä työhönsä. Pystyvyyden ja aikaansaamisen kokemukset vähenevät työuupumuksen kehittyessä. Aikaansaaminen koetaan huonommaksi omaan aiempaan ja muiden suoriutumiseen verrattuna.

(Teksti täältä.)

Tunnistin tekstistä itseni lisäksi useamman tuntemani äidin. Diagnoosina hankala kun sille ei vaan voi mitään. Hoituu ajalla. Oireita voi lievittää Fazerin sinisellä.

*

Olis muuten fantastinen ohjelmaformaattia tuo Selviytyjä-äiti. Siinä kilpailijat laitetaan asumaan esikaupunkialueelle omakotitaloihin, jossa niillä ois hoidettavana vaikka kolme sellasta harjoituslapsinukkeja per kilpailija. Niitä sitten pitäis hoitaa päivin öin. Ja tietty pitää huoli siitä asunnosta. Ravinnoksi ois vauvanruokien jämiä, suklaata ja kahvia.

Tietty ois palkintotehtäviä. Taas myöhässä -kisassa pitäis kantaa kaikki kolme vauvaa esteradan läpi ja lopuksi kiinnittää vauvat auton turvaistuimiin. Mihin v***uun mä sen jätin -tehtävässä pitäisi etsiä tietty esine (esim. unilelu) pimeästä huoneesta, jonka lattia on täynnä leluja (pikkuautoja yms.). Palkinnoksi olisi jonain viikkona korvatulpat, toisena lämmin ruoka, jonka saisi syödä ilman vauvoja.

Sitten ois ne pudotuskisat. Vatsatautirallissa  ympäri kaltevaa kisa-aluetta ois sijoitettu ämpäreitä, jotka satunnaisessa järjestyksessä kaatuisivat. Ämpäreiden sisältönä olisi vaihtelevia eritteitä ja keilapallo. Voittaja on se, kenen alue on ensin siivottu. Muita hyviä ois tietysti tarkkavaisuutta vaativa syöttötehtävä, jossa voittaja on vähimillä roiskeilla selvinnyt kilpailija ja kestävyyttä testaava Nuku-nuku-koliikkini.
 

Kitinää kotiavusta (taas...)

Kotiapu kävi. Tätinä se yksi, josta en pidä. Tällä kertaa koitin oikein tarkkaavaisesti analysoida, että missä mättää. Onko oikeasti asioita, joista olla närkästynyt vai onko kyse vain minun nirppanokkaisuudesta.

Edellisen yön oli suurimmaksi osaksi valvonut. Myös sitä edeltävän. Mietin hetken, että pitäisi varmaan puntille menon sijaan jäädä nukkumaan, kun kerta mahdollisuus on. Sitten totesin, että tuon naisen läsnäollessa en tahdo nukkua. Jotain siinä ihmisessä on, mikä häiritsee minua niin etten tahdo olla kotona silloin kun hän on täällä.

Ovesta sisään tultua täti ensimmäisenä yritti luikerrella meiltä ulos. Kuulema kurkussa tuntuu hieman oudolta. Sanoin, että saa jäädä. Ei me millään voida vältellä kaikkia ihmisiä, joiden kurkussa tuntuu vähän hassulta. Siis kun mitenkään täti ei vaikuttanut kipeältä muuten. Jos nenä valuisi tms. niin olisi eri asia.

Kuulema ulos ei voi mennä. On aivan liian kylmä Aalle. Kyselin hieman tarkennusta ja totesin, että ehkä se sitten on viisasta jäädä sisälle. Tympi silti tyyli, millä täti ilmoitti asian. Tiedän-kyllä-sinua-paremmin-mikä-teille-on-hyväksi-asenne ei loppunut siihen. Seuraavaksi täti ilmoitti minulle, mitä minun pitää tehdä tuon parin tunnin ajan. "Ota sinä tuo Bee ja lähde hänen kanssaa viettämään kahdenkeskistä aikaa."
Tyrmistyin.* Keksin hätäisen valkoisen valheen ja pakenin punttisalille.

Crosstreinerillä laukkaillessani mietin asiaa. Tajusin, että tuo nainen ei ole kertaakaan kysynyt mitä minulle kuuluu. Aivan kuin nainen olisi täysin sokea kasvoiltani paistavalle väsymykselle ja kuuro rivien väleille. Aivan kuin naista ei oikeastaan kiinnostaisikaan se, miten perheemme ja minä voimme ja miten hän todella voi auttaa meitä jaksamaan paremmin.
Jokainen muista kotiaputädeistä kysyy joka kerta minun voinnista. Kuinka olen nukkunut ja muuten jaksellut? Mistä minä koen, että juuri tänään olisi meille suurin hyöty? Olisiko vielä jotain mitä voisi tehdä? Ja toisaalta, kun minusta on huokunut aivan loputon uupumus, on minut passitettu sänkyyn ja todella otettu vetovastuu lapsistani ja kodistani. Vaikka en olisi pyytänyt imurointia, on muilla ollut silmää katsoa ympärilleen ja tarttu imuriin jos tarvetta on ollut.

Kun saavuin kotiin pääsin vielä todistamaan käynnin grande finalea: Ruuat oli jätetty pöydälle. Tällä kertaa ei siis ainoastaan poikien annoksista ylijääneitä, vaan myös se vielä koskematon ruoka, joka piti syödä seuraavana päivänä.

Tädin lähdettyä jäin siivoamaan jälkiä. Leluja kerätessäni mitein, että jos mies jättäisi tällä tavalla kaiken levälleen, niin johan mäkättäisin. Miten se sitten on niin vaikeaa sanoa tuolla naiselle? Osittain kyse on silkasta kohteliaisuudesta. En halua aiheuttaa välikohtausta vieraan ihmisen kanssa kotonani. Osittain tunnen olevani niin suuressa kiitollisuuden velassa, etten voi valittaa saamastani avusta. Ja osaltaan taas kyse on alistumisesta. Tuo ihminen on ammattilinen, eli jonkin lainen auktoriteetti. Mikä minä olen häntä kyseenalaistamaan? Vai saisinko sittenkin suhtautua niin, että kun minun kotiini tulaan, niin minun tahtoani kuunnellaan. Meidän kotona on tietyt tavat ja tietyt säännöt. Ei kai se ole niin, että vain koska ihminen saa meille tulosta palkkaa, niin hän saa keksiä omat tavat ja säännöt?

Halt! Melkein syyttä suotta prajasin tätiä aivan loputtomasti. Tällä kertaa nimittäin täti teki jotain ennen kuulumatonta ja vei roskikset. Ta-daa!

Tänään soitti eri täti ja kysyi pääsisikö meille maanantaina. Melkein hihkaisin reimusta.


*Pakko tarkentaa. En tyrmistynyt siis sitä, että minulle ehdotetaan että voisin viettää aikaa lapseni kanssa kahden. Olemme asiasta kyllä keskustelleet. Tällä hetkellä vain se ei ole päälimmäisenä ongelmana. Varsinkaan kahden valvotun yön jälkeen. Tyrmistyin siitä, että täti ei ensin kysynyt minulta onko minulla sovittuja menoja tms. Otti asiakseen tulla ja määräillä.

Suutarin lapset

Olen kommunikaation ammattilainen. Erityisesti sellaisen kommunikaation, joka ei ole puheeseen tai kieleen perustuvaa. Niinpä on jotenkin häpeällistä myöntää, että minua tympii aivan älyttömästi etteivät pojat vieläkään puhu!

Hävettää, etten jaksa aivan normaaliin rytmiin etenevää puheenkehitystä, vaan turhaudun poikien puhumattomuuteen tällä hetkellä aivan täysin. Hävettää, että minä, puhumattomien ihmisten äänitorvi ja ikuinen puolustaja, en jaksa enää ollenkaan yrittää ymmärtää pienistä eleistä ja ties mistä merkeistä mitä ne oikein haluavat sanoa. Eikö ne nyt vaan jo voisi puhua?!

Tiedättekö mitä lausetta olen töissä ja opinnoissa toistellut jokaisessa mahdollisessa hetkessä? "Jokaisella ihmisellä on kommunikaatio, vaikka kieltä ja puhetta ei olisikaan. Jokainen voi tulla ymmärretyksi, kunhan meillä kuulijoilla on aikaa ja halua ymmärtää." 
Ja vielä jatkan lapsien kohdalla, että "tärkeintä on tulla ymmärretyksi ja ymmärtää, perustui se sitten mihin tahansa kommunikaation muotoon".
Hävettää.   

Meidän ukkeleilla on aivan valtava repertuaari erilaisia kommunikaatiotapoja. Sanoja on jo melkoinen määrä, samoin viittomia. Kun niitä ei ole, kekseliäisyydellä selvitään. Äitiä voi aina tuuppia tai repiä sormesta haluamaansa suuntaan. Esinekommunikaation ovat oppineet aivan opetamatta. Äänteitä ja eleitä käytetään hyvin luovasti. Ja se tärkein, eli sinnikyys, sitä löytyy. Kaikenkaikkiaan, jos tapaisin moiset jannut töissä, kehuisin heitä maasta taivaaseen nimeomaan kekseliäisyydestä ja sinnikkyydestä.

Miten sitten omiani en jaksa? Yhtään ei riitä kärsivällisyys.
Vai onko tässä nyt se iänikuinen suutarin lapset -tilanne? 

*

Olen yrittänyt olla leijona. Ties kuinka monta kertaa olen soittanut kotiapupomon numeroon. Joka kerta joudun keräämään kaiken rohkeuteni, että saan numeron näpyteltyä. Ja joka kerta olen joutunut pettymään, kun eukko ei taaskaan vastannut.

Neuvolan suhteen mietin jänistämistä. Kun jos oikein tarkaan miettii, niin sen jälkeen kun sairaalasta täti soitti ja ojensi selväsanaisesti neuvolantätiä, ei olla tädin kanssa tavattu ilman että olisi lääkärikin ollut paikalla. Täti kun on vähän vanhakantainen, niin voihan olla että sen lyhytsanaisuus ja tympeys onkin johtunut herrapelosta. Pitäisikö siis kuitenkin antaa sille vielä yksi mahdollisuus 2v. käynnillä? Miehen mielestä ei.

*

Minua kosiskeltiin keuhkosairaiden lasten kesäleirille ohjaajaksi. Tyrmäsin ajatuksen alkuun täysin. Eihän minulla ole mitään annettavaa, kun itse olen täysin siellä vastaanottajien puolella.
Vaan sitten. Olisiko siinä juuri se vahvuus? Että kaikki ei olisikaan ylhäältäpäin annettua vaan oikeasti samalta viivalta jaettua.

Asia jäi kytemään, minulle kuin leirin järjestäjille.

*

Antakaa kaikkien kukkien kukkia!

Seurakunnan perhekerhossa ohjaajatäti kommentoi poikien hiuksia. Että ovat jo aika pitkät. Että varmaan jo kannattaisi hieman leikata.
Teki mieli ärähtää enemmän tiukasti kuin lempeästi. Mitä ihmettä se tuolle tädille kuuluu? Onko joku säädös siitä kuinka pitkiksi alle 2v. pojan hiukset saa kasvaa? Ja haluaisimpa tietää, että jos pojat olivatkin tyttöjä, niin olisiko täti mahtanut sanoa mitään?

Ollaan me leikkaamista mietitty, Been hiukset kun ylettyy jo reilusti olkapäille ja pikku hiljaa edestäkin silmille. Vielä vaan ei ollla lopulta koskaan ryhdytty tuumasta toimeen. Vaiva tuntuu vielä tarvetta suuremmalta.

Tiedostan, että poikien hiukset alkavat olla hieman vauhdikkaan pitkät. Silti en ymmärrä miksi asia muiden ihmisten napaa kaivaa niin kovin.  Täti ei nimittäin ollut ensimmäinen, joka hiusten pituutta kommentoi. Aiemmat kommentaattorit ovat kuitenkin olleet lähipiiristämme, jolloin tilanne on eri. Vaikka en heidänkään kohdalla täysin ymmärrä miksi tuo hiusten pituus on mitenkään merkittävää, niin läheisillä on eri tavalla oikeus mainita moisista.

En ole aivan varma mistä ärsytykseni asiaan kumpuaa. Hetken mietin asuuko sisälläni sittenkin sukupuolisensitiivi kiihkoilija. Vai enkö vain voi sietää ajatusta, että joku arvostelee lasteni ulkonäköä. Lopulta päätin, että sisäinen hippini se siellä vaan huutelee, jotta "antakaa kaikkien kukkien kukkia!" Minun lapseni ovat vielä niin luonnon tilassaa kuin leikkaussalin kautta käynyt lapsi nyt voi olla. Miksi ei saisi olla?

Ihan kiusallanikin jätän leikkaamatta.

*

Viikonloppuna käytiin marketissa. Normaalisti käymme tuossa lähimarketissa, mutta tällä kertaa lähdimme merta edemmäs kalaan Aan uusien lasien perässä.

Kesken ruokaostostelun pysähdyin kärryjen kanssa. En tiennyt missä olin. Nopeasti tajusin olevani Prismassa, mutta missä niistä? Miten ihmeessä olimme tulleet tuonne? Mikä päivä on ja miksi me ollaan jossain aivan oudossa Prismassa?

Kuvitelkaa kuinka pitkältä tuntuu vain muutaman kymmenen sekunnin pituinen hetki, jolloin ei kertakaikkiaan pysty paikantamaan itseään. Tuntui iäisyydeltä.

Pitäisi varmaan nukkua enemmän tai paremmin.

 

Supersankarin uhmis

Viime viikkoina olen käynyt keskustelua uhma/tahtoiästä niin psykologien kuin äitienkin kanssa. Olen miettinyt Been ja yleensäkin keskosten kovin voimakkaan kehitysvaiheen syitä ja seurauksia. Keskustelujen ja pohdintojen pohjalta väitän seuraavaa:

Kun lapsi normaalisti syntyy rv40 tienoilla, on hän kehitykseltään juuri otollisessa iässä siirtymään äidin sisäpuolelta ulkopuolelle. Varmasti kaikille syntymä on jossain määrin traumaattista, mutta luonto on kaiken suunnitellut niin, että juuri tuossa kohtaa on hyvä syntyä.
Ulkomaailmaan lapsi pääsee pikku hiljaa totuttelemaan äidin sylistä ja rinnalta. Se turvallinen ja tuttu on vieressä koko ajan ja reagoi aina kun tuo pieni ihmisen alku vähääkään osoittaa merkkejä siitä, että tarvitsisi tukea, turvaa tai ihan vaan huomiota.
Näin lapselle syntyy turvallinen olo ja hyvä perusluottamus maailmaan.

Sitten on keskoset. Pienet keskeneräiset ihmisen alut, jotka joutuvat irti äidistä aivan liian aikaisin, täysin epäkypsänä kohtaamaan kohdun ulkopuolisen maailman. Yleensä ei riitä, että lapsi joutuu ulkopuolelle äidistä, vaan hän joutuu kokonaan irti äidistä ja irti kaikesta fyysisestä kontaktista ihmisiin.

Keskolassa tuo pieni olento joutuu totuttelemaan liian koviin ääniin, liian kirkkaisiin valoihin, liian koviin harsoihin. Kun hän yrittää äännellä, pyytää lohtua, tukea, turvaa tai vaan huomiota, ei sitä kukaan kuule. Hengityskone estää äänen muodostumisen. Ja vaikka ei lapsi olisi joutunutkaan hengityskoneeseen, ei paikalla välttämättä juuri tuolla hetkellä ole ketään, joka ehtisi pyyntöön reagoida.

Kaiken tuon lisäksi, jos lapsi sattuu olemaan kaksonen, on hän joutunut äidin lisäksi eroon myös toisesta merkittävästä ihmisestä. Siitä, joka on koko ajan ollut vierellä ja jonka tuntee jo nyt paremmin kuin kenetkään muun.
Ja vielä, kaksosperheessä (tai kenties missä tahansa monilapsisessa perheessä) kotituessaankin on täytynyt sietää odottamista. Vaikka kuinka huutaa ja itkee, ei kukaan välttämättä ehdi heti paikalle.

Miten ihmeessä tuollainen alku voisi olla vaikuttamatta lapseen? Kun elämän pohjaksi ei olekaan tullut luottamus siihen että tulee huomatuksi, vaan kaiken perustaksi tulee trauma, epävarmuus ja eristys.

Onko se siis mikään ihme, että uhma/tahtoiässä rajoja koetellaan ehkä muita kovemmin? Ehkä nämä pienet supersankarit haluavat nyt varmistaa kahta kauheammin, että nyt pohja pysyy ja rajat kestää. Haluavat varmistuksen siitä, että nyt ei kaikesta tarvitse selviytyä omin voimin. Että tuo aikuinen, joka tuossa nyt on minua varten, eihän se mene minnekään ja voihan siihen nyt varmasti luottaa, että se suojelee minua kaikelta maailman pahuudelta? Keskonen tietää, että pahaa maailmassa on. 

Voi kunpa minusta nyt olisi olemaan noille kahdelle se supersankariaikuinen. Se, joka paikkaa tuon kaiken epävarmuuden. Että jaksaisin olla lempeä ja rakastava, johdonmukainen ja jämpti. Mitä milloinkin tarvitaan. Antaa niitä rajoja ja rakkautta juuri oikeassa suhteessa. Niin, että saataisiin kaikki reijät siitä huterasta pohjasta paikattua ja kasattua siihen päälle oikein hyvä elämä.
  

Leijona vs. lahna

Pitäisi olla leijonaemompi.

*
Pitäisi avata suunsa lähipiirille, että nyt sitten sitä suuta soukemmalle.
En vaan keksi mitään korrektia tapaa. En tiedä onko minusta suoraansanojaksi.

*
Verkostopalaveri lähestyy. Olen selvitellyt etukäteen eri hoitopaikkoja ja -muotoja. Etteivät sitten pääse yllättämään takavasemmalta ja saa meitä suostumaan johonkin mitä emme aivan ymmärrä. Ajattelin myös kirjoittaa itselleni muistiinpanot kokousta varten, etten unohda tärkeitä argumentteja.
Silti olen melko varma, että pupu ehtii pöksyihin juuri ennen palaveria ja siellä nyökkäilen kaikkeen kuin hyvin koulutettu koira.

*
Neuvolantädin kanssa ei vieläkään ole päästy samalle sivulle. Tuntuu, että edellisen episodin jälkeen sen suhtautuminen on entistä nihkeämpää.
En vaan ole saanut selvitettyä miten se vaihtaminen oikein tapahtuu ja että pitääkö sitä olla vallan niin suoraselkäinen, että ihan sille tädille itselleen pitää kertoa että me ei enää haluta olla sen kaa.

*
Pahimpana kaikesta, pitäisi kitistä taas kotiavusta. Tuntuu elitistiseltä olla närkästynyt avusta, jota saa ilmaiseksi kotiin. En tiedä kehtaanko edetä asiassa. Joka tapauksessa minun täytyy kotiavun esimieheen ottaa yhteyttä, sillä työnmuoto pitäisi muuttaa, mutta pystynkö samalla sanomaan, että me ei sitä yhtä tätiä sitten haluta.

Viime syksynä sovimme, että meille tulee kotiapua 1-3 kertaa viikossa aina miten työntekijöille sattuu sopimaan. Ei yhtä ja samaa tätiä joka kerta, vaan aina se ketä ehtii. Niinpä meillä on ravannut jos jonkinmoista tätiävähän milloin sattuu.
Järjestely oli meille tähän saakka mitä mainioin. Saimme usein apua monta kertaa viikossa. Pojat eivät tätejä vierastaneet, joten vaihtuvuus ei ollut ongelma. Siis tähän saakka. Nyt on.

Bee - vähän myös Aa, mutta lähinnä Bee - on alkanut oireilemaan epärutiineja ja epäjärjetystä. Se saa aivan suhteettomia raivareita kun asiat eivät mene hänelle ennakoitavissa olevalla tavalla. Kaikki muutokset ovat vihollisia ja kaikki epänormaali silkkaa kiusantekoa häntä kohtaan.
Ymmärrän, että juuri tuossa ikävaiheessa moinen on suht normaalia, mutta kuten mainitsin, pojan reaktiot tilanteisiin on täysin suhteettomia.

Puhuin asiasta miehen kanssa. Kyselin neuvoa sairaalan lasten psykiatriselta ja neuvolapsykologilta. Yhteistuumin totesimme, että niitä asioita joita voimme helpottaa, niin olisi syytä helpottaa. Yksi näistä kotiavun muuttaminen takaisin siihen malliin, että aina sama täti ja saman päivänä.

Tämä asia on tietysti vielä aivan helppo esittää kotiapupomolle. Vaan kun samalla haluaisin varmistaa, että se ketä meille sitten tulee, ei ole se yksi tietty täti. Se, joka vaikuttaa aina siltä että se ei halua meille tulla. Se, joka ei tee edes puolia siitä mitä laiskinkin niistä muista tädeistä tekee. Se, joka jätti ruuat pöydälle ja pöydän pyyhkimättä minun mennessä nukuttamaan poikia ja lähti tuntia sovittua aikaisemmin lounastunnilleen. 

*
Entä jos ei ole lainkaan leijona, vaan pelkkä lahna?

Friikkisirkus

Jouduin taas päivänä eräänä inhottavaan tilanteeseen, jossa lapsiani esiteltiin vieraille kuin friikkisirkusta konsanaan. Tällä kertaa olin jo vähällä mennä väliin, mutta lopulta hillitsin itseni. Vielä ei pojat ymmärrä. Vielä heille on aivan sama puhutaanko tilanteessa heidän paidan väristä vai syntymäpainosta kun ympärillä on sata vierasta tätiä söpöttelemässä.

Miten ihmeessä asiaa pitäisi alkaa ympärillä oleville ihmisille pohjustamaan? Siis sitä, että ihan kohta pojat ovat niin isoja että heidän kannaltaa ei ole kiva kun juhlissa ja kutsuilla heidät revitään leikeistään esittelemään leikkausarpiaan. Että ensisijaisesti pojat on suloiset kaksospojat ja ihan niin kuin kaikki muutkin paikalla olevat lapset. Ja että keskosia ja mitäkaikkeamuutaerikoista vain sitten lääkäri- ja poliklinikkakäynneillä. 

Ymmärrän kyllä, että meidän lähipiirille kaikki parin vuoden takainen oli myös kamalaa ja traumatisoivaa. Niin isovanhemmat, serkut, tädit, sedät, kummit jne kaikki olivat kauhuissaan ja pelkäsivät menettävänsä hekin kaksi pientä, rakasta ja tärkeää lasta. Ymmärrän senkin, että näillä läheisillä sukulaisilla ja ystävillä ei ole ollut samalla tavalla paikkaa ja aikaa käsitellä tuota surua ja pelkoa. Heidän on tarvinnut olla meidän tukena ja apuna, niellen omat tunteensa.
Ja ymmärrän, että nyt nuo tunteet purkautuvat välillä hieman kummallisella tavalla. 

Ymmärrys ja hyväksyntä vaan ei ole sama asia.

Asiassa on myös toinen puoli. Kyse ei ole ainastaan siitä, että en halua lasteni takia asioita julkisesti kaakatettaviksi. En halua sitä myöskään itseni takia.

Vaikka kaikille muille kutsuille osallistuville lasteni kovat koettelemukset olisivat mielenkiintoinen puheenaihe, niin minulle ne ovat edelleen vain ja ainoastaan kamalia. Vaikka muiden mielestä olisi kuinka fantastista ihailla pientä ihmeellistä miestä, joka on selvinnyt leikkauksesta poikineen, minulle niistä arvista tulee vain suru. 
En minä tahdo kahvikutsuilla muistella elämäni pelottavimpia päiviä.

Jos ei tahdo kenenkään mieltä pahoittaa ja asiasta riitaa lietsoa, niin miten ihmeessä moisissa tilanteissa pitäisi toimia? Ja miten ehkä yleisesti alkaa asiasta läheisille puhua? Miten sanoa yhtäaikaa tiukasti, mutta lempeästi?
Ja pitääkö meidän järjestää yleisötapahtuma, jossa kaikki saisivat kerralla rauhassa purkaa tuntojaa, että asia olisi sitten pois päiväjärjestyksestä?

Hiihtolomailua

Ollaan vietetty hiihtolomaa. Vaikka eihän kukaan meistä koulussa tällä hetkellä olekaan. Hiihtämässäkään ei ole käyty. Pitäisikö siis sittenkin kutsua tätä vaan lomaksi?

Lomalla meillä oli kolme tavoitetta: Bee vieroitetaan tutista, Aa saadaan käyttämään silmälaseja ja minä ja mies liikumme päivittäin (edes jompikumpi joka päivä). Tavoitteista toteutui ensimmäinen täysin, toinen ja kolmas melkein.

*

Tapasimme loman alussa lastenpsykiatrisen työntekijän kanssa. Heti alkuun saimme kuulla kunniamme moisesta tutistavierottamisesta. Sanokoot kuulema hammaslääkärit mitä vaan, niin meidän tilanteen huomioon ottaen moinen ylimääräinen rasite miehelle ja minulle olisi voinut jäädä väliin. Vielä kun Beellä on muutenkin ollut aika rankkaa viime aikoina, niin kuulema silkkaa hölmöyttä moinen.
Vaan tuossa kohtaa poika oli jo pari yötä nukkunut ilman tuttia, eikä sitä enää sille voinut takaisin antaa.

Oli psyk. tapaamisessa hyviäkin puolia. Lupasivat tulla mukaan verkostopalaveriin puolustamaan poikien pitämistä samassa ryhmässä, Been tarvetta pienryhmälle ja vanhempien jaksamisen kannalta olennaista päivähoitopaikan läheistä sijaintia. Tuntuu hyvältä, että joku tulee sinne virallisen auktoriteettinsa kanssa puolustamaan minun piiperrystä ja vikinää.

*

Aan kanssa kävimme suolistolääkärin luona. Ei tuntunut kovin huolissaan olevan, mutta verikokeet otettiin. Keliakia ja muutama muu testi. Tulokset saadaan parin viikon päästä.

Tuolla käynnillä tapahtui vihdoin myös se, mitä jo pitkään ollaan odotettu: vaaka näytti 8-alkuista numeroa! Ukon painohan kerran jo kävi siinä tuntumassa, kunnes numerot alkoivat pienenemään. En ollut uskoa hoitajan kertoessa vaa'an näyttämän lukeman.
Lääkäri alkoi heti toppuuttelemaan, että ainahan voi vaaka hieman heittää, mutta päätin olla kuulematta moisia kommentteja ja hakea kaupasta kilokakun juhlan kunniaksi.

*

Been elämä ei ole helpottanut sitten viime kirjoituksen. Eriänäisten isovanhempien ja tätien armoille hänet on sysätty ainakin tsiljoona (=3) kertaa. Ainakin puolet (=kerran) jätettiin hoitoon ihan yksinään ilman Aata. Kaikki kivat jutut kielletään, eikä kukaan tajua tehdä mitään oikein. Kaikki leikkii koko ajan ihan väärin ja antaa vääriä ruokia vääriin aikoihin. Ja sitten vietiin tuhkatkin pesästä (= tutti)! Koiralla ei muka saa ratsastaa eikä kissan kanssa painia. Tyhmää ja epää!

Lastenprykiatrisen hoitajan mukaan on ihan ok, että Bee piruilee oireilee.
Meidän elämä on ollut normaalia rutiinittomampaa. Mulla on ollut tavallista enemmän omia menoja. Meillä käy aikaisempaa enemmän vaihtuvia hoitajia. 
Kaikki juttuja, jotka on ollut nyt välttämättömiä ja meidän perheen kokonaistilanteen takia hyviä. (Niin ja lisäksi se tutti-juttu.) Jotenkin se hoitaja onnistui kääntämään senkin positiiviseksi, että lapsi oireilee. Ois kuulema huolestuttavampaa, jos ei mitenkään reagoisi. Harmi vaan, etten yhtään muista miten se tuon perusteli. 

Eilen illalla, kun pojat taas päivällä oli olleet hoidossa , Bee piti loputtomalta tuntuvaa itkukonserttiaan ja Aa meni pitkin seiniä. Syyllisyys alkoi kalvamaan mieltä. Päätin, että alan aikaisempaa enemmän vaatia hoitajia tulemaan meille. Että edes koti ja rytmit pysyisivät samoina. Lopetin myös haaveleimesta aktiivisemmasta elämätyylistä poikein kanssa. Siis lomamatkoista tai retkipäivistä. Silloin tällöin, mutta ei yhtään nykyistä enempää.
Muuta en ainakaan vielä keksinyt.

Polittelua

Tällä viikolla on hoidettu taas asioita. On käyty astampolilla, kuntoutusohjaajan juttusilla ja näköpolilla. Vammaishakemus ja sopeutumisvalmennuskurssihakemukset tehty. Huoh.

Astmapolin lääkäri oli ihana. Kehui Aan maasta taivaaseen, kun on niin herttainen poika. Selvän huolestunut oli hengityksestä, mutta kun kerta poika tuon kanssa pärjää, niin näillä mennään. Ensimmäistä kertaa koskaan kukaan kehui Aan kasvua! On kuulema hengitykseen käytetyn työnmäärään nähden ihme, että pojan käyrät näyttävät noinkin hyviltä.
Olisin voinut halata lääkäriä tuosta kommentista.

Näköpolilta käytiin hakemassa uudet kakkulat nenälle. Saatiin myös tiukkaa toivetta siitä, että lasit vihdoin alkaisivat pysyä päässä ihan vaikka koko ajan. Salaa toivoin, että moinen neuvo olisi tullut vasta ensi syksynä, kun jokumuu katsoo lapseni perään suurimman osan päivästä. Vaan ei auta, taisto alkakoon!

Molemmilla poleilla mainittiin myös, että asiakassuhteemme kyseisiin tahoihin tulee varmasti olemaan pitkä. Silmälääkäri itsekin hieman naurahti kun tajusi päästäneensä lauseen: "kyllä näitä laseja nyt jonkun aikaa, toistaiseksi, sinne kymmeneen ikäsvuoteen asti varmasti". Jep. Toistaiseksi kahdeksan vuotta.  

Kuntoutusohjaaja alkoi keräämään Aan asioita hoitavia tahoja yhteen, jotta saataisiin aikaiseksi palaveri koskien ensi syksyn hoitopaikkaa. Palaveriin on tulossa ainakin kunnan hoitpaikkoja koordinoiva täti, erityislastentarhaopettaja, kuntoutusohjaaja, lääkäri, lastenpsykiatrisen hoitaja, astmapolin hoitaja, silmäpolin hoitaja ja me vanhemmat.

Minä kauhusta pureskelen kynsiäni jo nyt. Olen ties ja kuinka monta kertaa istunut noissa palavereissa, mutta en koskaan tällä puolella pöytää. Alan ymmärtämään aivan uudella tavalla niiden äitien hermostuneita ilmeitä, joita olen sieltä ammattilaisten puolelta katsellut. Eiköhän minunkin äänestä kuulu kireys, niellyt lauseiden loput ja valmiiksi suunnitellut vaatimusrepliikit.
Vaikka ymmärrän toki, että tuo tapa on yksi ehdottoman parhaista yhteistyömuodoista. Tehokas ja oikeasti hyödyllinen tapa. Yleensä vanhemmat lähtevät niistä pois huojentuneina. Silti jännittää osaanko olla riittävän tiukka leijonaemo, enkä vain myötäilevä auktoriteetin pelkoinen nössö.

*

Bee-raukka on joutunut tällä viikolla pahasti paitsioon. Kahtena päivänä peräkkäin hänet on jätetty kotiin yksin jonkun tädin hoitoon. Tai no, ihan tuttuja tätejä, mutta kuitenkin.

Ensimmäinen aamu meni ihan ok. Poika oli vakava, mutta ei murehtinut sen enempää. Illalla kosti  hylkäämisen kyhnäämällä minussa kiinni tiukasti ja sysämällä Aan aina kauemmas.
Tänään, toisena aamuna tekikin tiukempaa. Kun pojalle alkoi valjeta, että vain Aa saa ulkovaatteet ja kellään ei ole edes suunnitelmissa pukea häntä, jannu töpötteli toiveikkaana hakemaan kenkiä ja haalareita itse. Kun niitä ei kukaan kuitenkaan auttanut päälle ja äiti, isä ja veli kaikki olivat pukeneet ja lähdössä, alkoi itku. Menin pussaamaan hei-heit, vaan sain suukon sijaan avarin.

Ei itkua kuulema ollut pitkään jatkunut ja hyvin oli sujunut. Saa nähdä kuinka pitkään tänään illalla poikaa saa lepytellä.

A, B, C

A)

Käytiin juuri Aan kanssa lääkärissä. Viime keskiviikosta asti sen vaippalastit ovat olleet erikoisen haluttomia ja poikkeavan värisiä. Pahimpana tavara polttaa Aan ihon aivan punaiseksi. Hajuttomuuden takia yleensä ollaan huomattu vaipanvaihtotarve vasta kun lapsi on tovin huutanut kivusta ja kieltäytynyt istumasta.

En tiedä olisinko Been kohdalla vielä lähtenyt lääkäriin, mutta Aan kanssa nää suoli- ja mahavaivat pelottaa aina ihan eri tavalla. Kun kyseessä on vielä lapsi, jonka pituus-painosuhde on -24%, niin kauhean pitkään ei uskalla arpoa näiden ruuansulatusjuttujen kanssa.
Lääkäri ei oikein osannut sanotaan mitään. Lupasi konsultoida ja soitella.

Aan kanssa tuli viikonloppuna toinenkin vanhat traumat pintaan nostava tilanne. Sen kurkkuun jäi ilmeisesti pala chiliä jumiin. Se sai valtavan yskä- ja yökkimiskohtauksen. Se tuntui kestävän ikuisuuden ja näytti kamalalta. Mies boikotti lopulta sitä ylösalaisin ja taputti selkää. Viimein poika oksensi ja sai sen jälkeen hengityksen tasaantumaan.
Minun kädet tärisivät vielä vartin päästäkin.

*
B)

Bee on outo. Ei lainkaa oma itsensä. Lauantaina kaikki oli vielä ok. Sunnuntai-aamuna poika heräsi väärällä jalalla ja siitä alken on ollut kuin perseeseen ammuttu karhu. Lyö, potkii, kiukuttelee, mököttää, huutaa ja tekee kaikkea mitä ei saisi.

Mikään ei auta. Ei särkylääke, ei syöminen, ei holdaus, ei kyläreissu, ei nukkuminen. Holdausta en uskalla tänään yksin kotona ollessa, sillä sekä la että su holdaus kestivät yli tunnin, eilinen puolitoistatuntia. Tunnin ja vartin kohdalla aloin olla siinä määrin hermostunut itsekin, että oli pakko alkaa rauhoitella lasta (ja itseä) hyräilemällä.
Sattu vielä somasti, seinänaapurilla oli samaan aikaan asuntonäyttö.

Huolettaa tuon pienen miehen oleminen. Vaikea olla syyttämättä itseään. Tähän asti olen aina pystynyt itselleni todistelemaan, että kyllä me ihan hyviä vanhempia ollaan kun pojat ovat niin elämäänsätyytyväisiä. Kun puolitoistavuotias käyttäytyy kuin pahanenkin teini vuoroin raivoten ja vuoroin murjottaen masentuneena, niin tekee tiukkaa uskotella itselleen, että vika ei ole minussa.

Tänään on ollut ehlä hiukan parempi, mutta ei paras. On se tänään sentään kerran tai kaksi hymyillyt. Mutta yleensä kun se on sellainen päivänpaiste ja nnoissaan kaikesta. Vaikka saahan sen kanssa jokapäivä vääntää jostain, niin se antaa kaiken aina hetkessä anteeksi ja sitten ollaan taas hyvää pataa.

*
C)

Olen yli kymmenen vuoden ajan aina paastonnut laskiaisesta pääsiäiseen. En kaikesta vaan aina jostain. Jonain vuonna suklaasta, jonain roskaruuasta, yhtenä vuonna kaikesta sokerista. Ennne kuin aloin kasvissyöjäksi kokonaan, paastosin yhden kevään lihasta.

Ainoastaan kahtena viime vuonna on paasto jäänyt väliin. Raskaanaollessa en jaksanut: Viime kevänä taas tahattomasti jouduin paastoamaan kaikenlaisesta, kuten sosiaalisista suhteista ja unesta, joten en enää halunut koetella jaksamistani muusta luopumisella.

Tänä vuonna ajattelin osallistua ekopaastoon. Homma alkaa huomenna, mutta viime viikolla otin jo varaslähdön ja keksin poikien iltapuurojämille jatkokäytön:
Ylijääneet puurot, banaanit, mukeista maidonloput, kananmuna ja lusikallinen jauhoja sekaisin. Pannulla paistaen tai uunissa kypsentäen syntyy mahdottoman maukkaat letut/leipäset seuraavan päivän välipalaksi.

väsy-seiska ja ylä-femma

Pojat ovat siirtäneet sisäisiä kellojaan tunnilla. Meillä herätään nykyään järjestäen ennen seitsemää. Miehen kellon pitäisi soida ilmeisesti klo7:10, enkä muista koska olisin viimeeksi herännyt vasta siihen.
Päiväunet tai iltanukkumaanmeno ei ole muuttunut.

Minulle uusi rytmi ei tunnu sopivan. Olen ryhdistäytynyt ja mennyt nukkumaan tuntia aiemmin. Nukun siis aivan saman verran kuin aiemminkin. Silti tämä seitsemältä herääminen tuntuu mahdottomalta. Olen kuoleman väsynyt juuri tuohon aikaan.
Ammoisina aikoina töihin mennessä heräsin viideltä tai kuudelta. Se ei tuottanut näin tavatonta tuskaa, kunhan rytmin sai päälle. Mikä ihme siis tuossa seitsemältä heräämisessä sotii niin täysin kehoani ja mieltäni vastaan?

*

Pojista on alkanut kuoriutua aivan mahtavia tyyppejä. Onhan ne tähän astikin olleet, mutta nyt on tapahtunut taas joku kehitysharppaus ja ukkeleiden luonteet alkaa nousta pintaan.
Eilen katselin poikien puuhastelua ja mietin kuinka mahtavaa on, että saan tuntea just nuo tyypit.

Beestä on tempperamenttisuuden lisäksi nyt ilmetynyt hyvin humaani puoli. Pianonsoiton alkaessa hän hakee tuolin ensin veljelleen ja sitten itselleen. Jos hän saa karkin, hän vie ensimmäisen veljelle ja luottaa herttaisesti siihen, että sen jälkeen hän saa vielä oman. Kun Aata itkettää, Bee lohduttaa.

Aasta on tulossa hauska. Se viihdyttää itseään ja muita imitoimalla Beetä tai vaikka isää. PArasta huumoria on kuitenkin asioiden laittaminen päähän. Kori, vati, housut, mitä vaan. Jos se on päässä, se on huumoria.
Edellis-iltana kun piti lopettaa leikit ja lähteä iltapalalle, poika nousi joksi minun kautta antamassa ylä-femman ja samoilla vauhdeilla kurvasi kohti keittiötä. Hellyttävää.

*

Avasin muuten tenttikirjan. Luinkin sitä. Siis sitä ensimmäistä niistä viidestä. Kesän loppuun asti olisi aikaa tehdä se tentti. Siis se, joka olisi alunperin pitänyt tehdä kaksi viikkoa poikien syntymän jälkeen. 

Kehitysseurantaa

Kehitysseurantapolilla tuli taas käytyä. Aika peruskauraa alkaa olla, nyt kun enää yksi kerta on edessä. Viimeinen käynti sovittiin poikien kahden vuoden kehitysiän paikkeille ensi elokuuhun.

Beelle käynti oli bonuskerta. Tätä ei olisi ollut vuoden ja kahden vuoden kehitysiän välissä, jos ei Aata olisi haluttu nähdä tässäkin kohtaa. Beelle käynnillä ei ollut mitään uutta. Kasvu on edelleen lähes olematonta, mutta kuulema uusien kasvukäyrien mukaan poika pysyy kuitenkin normaalipainoisena, joten ei huolta.

Aan asioihin menikin sitten aikaa. Pituutta oli tullut, paino oli jälleen laskenut. Ravintoterapeutti tivasi ruuista ja totesi, että edelleenkään hänellä ei ole mitään korjattavaa tai lisättävää.
Fysioterapeutti ei ollut huolissaan varmistamisesta, kuulema se ei enää liity ylijäntevyyteen vaan ilmeisesti Aa vain tykkää kulkea varpaisillaan. 

Pitkään keskusteltiin poikien tulevasta hoidontarpeesta ja meidän minun toiveesta meidän päästä bpd-sopeutumisvalmennusleirille. Lääkäri lupasi puoltaa vammaistukea (en ole siis sitä vielä uudestaan hakenut, kun se vuodenvaihteessa loppui) ja sopeutumisvalmennusleiriä.

Hoitopaikka-asioiden takia saimme lähetteen kuntoutusohjaajalle. Hänen kanssaa teemme kuntoutussuunnitelman ja selvitämme hoitopaikka vaihtoehdot. Kuntsari soitti heti seuraavana päivänä sopiakseen tapaamisen. Kovin palvelualttiilta ja ystävälliseltä vaikutti.

En tiedä mitä asiasta ajatella. Toisaalta, järjellä ajateltuna, olen iloinen että Aa saa tukea ja erityishuomiota. Hän varmasti sitä tarvitsee. Jos sen saa heti nyt alkuun, niin tulevaisuudessa tuki on toivottavasti turhaa. Ennaltaehkäisyä tai jotakin.
Sitten on se toinen puoli, tunne. Tuo ihanainen lapseni, joka kotona on aivan tavallinen lapsi. Se, jolla piti olla yhtä jos toista vammaa ja sairautta, mutta joka lopulta taisteli itsensä pystyväksi ja kykeneväksi. Ja juuri kun olemme saaneet huokaistua, niin karu totuus kodin ulkopuolella onkin, että erityinenhän tuo on.

Lukuterapiaa

Sain syntymäpäivälahjaksi Riikka Ala-Harjan Maihinnousun. Kirjasta nousi julkaisun aikaan kohu, sillä kirjailijan sisaren perhe koki, että kirjassa on röyhkeästi käytetty materiaalina heidän poikansa sairastumista leukemiaan. Kohun takia odotin kirjan olevan keskinkertaista mehustelua koskettavalla aiheella. Ennakoin ärsyyntyväni siitä samoin kuin television uutuussarjasta Pieniä potilaita. (Jota en ole pystynyt katsomaan, enkä edes halua.)

Luotan anoppini kirjamakuun täysin ja hänen suosituksestaan päätin kirjaan tarttua. Jo parin luvun jälkeen olin täysin imaistu kirjan maailmaan. Vaikka vähän väliä kyyneleet nousivat silmiin, en pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni.

Minulle kyyneleet eivät oikeastaan nousseet tarinan pienen sairaan tytön takia. Kyyneleet nousivat omasta surustani. Samaistuin kirjan kertojaan hämmentävän paljon. Ala-Harjan kuvaama äiti, hänen tunteet ja  käyttäytyminen lapsen ollessa sairaalassa, olisi voinut yhtä hyvin olla kuvaus minusta.
En tietenkään tarkoita avioeroa tai muuta, vaan nimenomaan toimintaa sairaalassa ja sairaalan ulkopuolella niinä hetkinä kun piti olla tekemisissä muun maailman kanssa. 

Luin kirjasta jonkun arvostelun, jossa sen monotonista tyyliä sätittiin. Luulen, että ilman omaa kokemusta minäkin olisin kokenut tyylin puuduttavaksi. Nyt se tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta. Tasapaksua asioiden toteamista. Satunnaisia tunteenpurkauksia, lähinnä turhanpäiväisyyksistä. Oikeille tunteille ei ole varaa antaa tilaa.

Kirja sai minussa heräämään muistoja jotka olin täysin unohtanut. Näin yhtäkkiä itseni kulkemassa sairaalan käytäviä, kahvilla sairaalan kanttiinissa, puhumassa lääkäreille, istumassa lapseni sängyn vieressä.
Vasta kirjaa lukiessani tajusin, kuinka surullinen olin koko poikien sairaalassaoloajan.

Teki mieli mennä halaamaan menneisyyden minua. Sitä, joka istui sairaalan viereisessä lounaskahvilassa nurkka pöydässä, selaten iltapäivälehteä lukematta tai näkemättä ainuttakaan siinä ollutta juttua. Sitä minua, joka niin kovin pitkään jaksoi olla reipas, valpas ja järkevä, kun samaan aikaan pelotti enemmäin kuin koskaan. Minua, joka nieli aina vaan uudestaan pintaan pyrkivän itkun ja kuivasi silmät ennen kuin ne ehti kostuakaan. 

Kirjan lukeminen sai jotain loksahtamaan minussa paikalleen. Luulen, että olen nyt hieman puhtaampi menneistä. Terapiaa se tämäkin.

Kohti valoa

Vatsataudista selvitty. Ainakin toistaiseksi. Mies ei vielä ole sairastanut, toivottavasti ei sairastukaan.

Bee ja minä aloitettiin tauteilu sunnuntaina. Mikä mahtavinta, pojat olivat yökylässä appivanhemmilla ja meillä aikuisyökylävieraita. Kun sunnuntai aamulla heräsin kuumeessa, mies vieressä krapulaisena ja puhelimessa anoppi kertoo Been oksentaneen aamupalapöydässä, ei suoranaisesti tullut mikään mitalisuoritusfiilis.

Bee ei oksentanut enää uudestaan. Pari päivää silti meni pojalla aivan tokkuraisena. Minä en oksentanut kertaakaan, mutta ajatuskin ruuasta sai vatsassa pyörähtämään. Ties kuinka ja monta kertaa menin jo vessaan valmiina antamaan ylen, mutta turhaan.
Maanantain mies jäi kotiin ja  minä nukuin. Koko päivän. Kuumetokkuraisena näin sekavia unia, joissa tein ties mitä. Joka kerta havahduttuani hämmästyin yhtä paljon sitä, että edelleen olen omalla sohvalla peiton alla.

*

Viime yönä meidän piti kaikkien olla jo kunnossa. Hieman väsyneitä taudin jäljiltä, mutta kunnossa. Illalla minulla alkoi lihaksia jomottaa. Lieneekö jotain taudin jälkioireita? En meinannut saada kivuilta unta. Kun vihdoin nukahdin, Aa alkoi huutaa sängyssään. Pojalla kiersi mahassa. EI mitään uutta eikä mullistavaa, pikkuisen maha tekee tuota aina toisinaan. Nyt vaan Aa ei millään saanut uudestaan unen päästä kiinni.

Puoli kuuden aikaan aamulla hermostuin ja kaivoin särkylääkkeen itselle ja Aalle. Siihen rytinään heräsi mies ja Bee. Mies siirtyi loppu yöksi poikien viereen ja minä yksin omaan sänkyyn. Turhan kauan kesti lääkkeiden alkaa vaikuttaa. Väsymys ei edelleenkään voittanut kipua. Mietin jo, voiko moisen takia soittaa päivystykseen. Lähinnä olisin halunut kuulla, että näin kovia kipuja voi todella tulla taudin jälkioireina, eikä minulle juuri nyt ole puhjennut rauma tai syöpä.

Kahtatoista yli seitsemän Bee köpötteli sänkyni viereen. Oli ehtinyt nukahtaa. Bee oli kuitenkin nyt jo täysin virkeä ja miehen pitäisi kohta lähteä töihin. Noustavahan se oli.
Sen verran annoin itselleni armoa, että laitoin televisiosta piirrettyjä ja toin peiton sohvalle. Sai sillä melkein tunnin lisätorkkuaikaa.

Ottaen huomioon päivän lähtökohdat, elo tänään on ollut seesteistä. Ehkä nyt väsymykseni on saavuttanut sen pisteen, jota zombius-zeniksikin voisi kutsua.

*

Viikonlopuksi olisi luvassa kivaa. Launataina pulkkailua yhdessä muiden monikkojen kanssa, illalla sauna. Sunnuntaina 13-vuotissyntymäpäiväjuhlat ihanassa kyläpaikassa. Voi kuinka kovasti odotankaan viikonloppua! Ulkona vaan juuri nyt on plusasteita ja sataa vettä. Saa nähdä kuinka pulkkailun käy.

Update

Tämä on tämän vuoden vasta neljäs päivitys. Kahdessa muussa blogissa uutta vuotta ei ole vielä edes polkaistu käyntiin. Suurimpana syynä se, että koneelle pääseminen on vaikeaa. Kaipaisin kovin vertaistukea ja yhteisöjä joita netin kautta olen löytänyt. Tuntuu, että juuri nyt nille olisi tarve isoimmillaan.
Ei vaan ole sen arvoista. Turhaa tappelua, itkua, karjusmista ja ärähtelyä vaan seuraa minun koneella olosta päivisin. Iltaisin, miehen tulless kotiin, en jaksa tai halua. Vaikka varmasti silloinkin hyötyisin kirjoittamisesta. Aivan eritavalla saa sillon jäsenneltyä ajatuksensa ja tolkkua itsekin paremmin itsestään.

On kaikkia aiheitakin ja asioita, joista haluaisin kirjoittaa. Sellaisia, joita olen pyöritellyt päässäni ja tekstitikin tuntuisi olevan jo melkein tehtynä. Ei vaan saa nakutettua niitä näkyväksi.

*

Viime viikolla kaaduin. Portaissa, alamäessä, molemmat pojat sylissä. Nilkka vääntyi ja polvessa on mustelma. Tilanteen mahdolliset lopputulemat huomioon ottaen, olen huojentunut että vain ja ainoastaan minä kuljen nilkka paketissa.
Hiukan tylsistyttää, että ei pääse lenkille eikä tanssimaan, ja kaikenmoisen ulkoilun suhteen on vähän niin ja näin.Silti parempi näin kuin ne muut vaihtoehdot.

*

Aa oksensi eilen. Kieltäytyi koko päivän syömästä ja illalla oksensi. Nyt näyttäisi siltä, että aika vähällä pieni selvisi, sillä yöllä tai tänään ei ole enää ollut tietoakaan pahoinvoinnista.

Nyt odottelen koska Bee aloittaa, sillä poika kieltäytyi aamupalasta ja lounaasta. Kun banaanikaan ei kelpaa, niin silloin on piru merrassa.

Viikonlopuksi on suunnitteilla kivaa, joten toivottavasti tauti oli tosiaan tässä. *kop-kop*

*

Olin melkein itsekin jo unohtanut  haasteen. Olen pettynyt, sillä kukaan ei vastannut siihen. En vielä tiedä mitä asialle tekisin. Haastanko uudestaan ja tiukemmin vai unohdanko koko jutun. Katsellaan...

Poikkeama taas haastoi minut. Kunhan joku ilta keivaudun koneellee kaikessa rauhassa, niin luoaan vastata.

Myöhäisjokeltelia

Tänään usko tulevaan taas riittää. 

Olen päässyt jumppaamaan ja hoivaamaan, niin kehoa kuin mieltä. 

Aivan uskomattoman hyvä olo tuli taloyhtiön hallituksen kokouksessa. Kuulostaa järjenvastaiselta, mutta niin vaan kävi.
Yhtiön tilanne on lähes kaoottinen ja tilanne on päällä. Siinä fiksujen aikuisten kanssa pöydässä istuessa ja isoja asioita hoitaessa tuli tunne, että vielä osaan jotain ja pystyn muuhunkin kuin kovisteluun ja määräilyyn. Minussa on vielä se joku, joka tiukassakin paikassa osaa toimia, ajatella ja käyttäytyä.

Perheemme onneksi taloyhtiön tilanne vaatii vielä muutamia ylimääräisiä kokouksia ja tiukkoja päätöksiä.

*

Löysin edellisiltana Been vartalosta kolmet puremajäljet. Aan osana taas on olla Been nyrkkeilysäkki ja pomppulinna. 

En osannut odottaa, että tämä kaikki alkaisi jo näin varhain.

*

Aa on alkanut jokeltelemaan. Tai niin sen tulkitsen. Silloin kun olisi kehityksessä ollut aika jokeltelulle, Aalla ei ollut ääntä. Luulen, että nyt tähän samaan sysyyn jatkuvien uusien sanojen ja käsitteiden oppimisen vaiheeseen on tullut siis mös paikkaava myöhäisjokeltelu. Jatkuvaa moottoriturpailua välillä äänteitä testaillen, välillä tavuja ja välillä sanoja. 

Syvissä vesissä

Vuosia sitten eräs ystäväni, erityislapsen äiti, kertoi jättäneensä lapsensa sairaalaan. "Sanoin, etten jaksa enää tulla hakemaan." En ymmärtänyt. Olin hieman järkyttynyt.

Myöhemmin, olessani jo itsekin äiti, luin blogia, jossa eräs erityinen äiti totesi, että välillä käy mielessä lähteminen. "Joka päivä mietin useampaan kertaan, että minä vain lähden. Lähden, enkä taakseni enää katso." En voinut ymmärtää. Miten kukaan voi noin ajatella?

Nyt ymmärrän. Tiedän miltä tuntuu, kun ei enää jaksa. Kun tuntuu siltä, ettei omat voimat tai kyvyt riitä. Kun minuus on kadonnut ja on jokseenkin kaiken itsestään antanut. Ja se pieni osa itseä mikä vielä on jäljellä, sen haluaisi pelastaa. Jättämällä? Lähtemällä?

*

Olen opetellut pyytämään apua. Pitäisi opetella vielä paremmaksi. Ja pitäisi opetella ottamaan apu vastaan. Mikä vaan apu.
Eilen meidät pelasti päiväkahviseura.

*

On vaikea selittää mikä nyt aiheuttaa tämän toivottomuuden ja loputtoman väsymyksen tunteen. Päällisin puolin kaikki on hyvin. Tätä ei aiheuta enää keskosuus, ei vain kaksosuus.
Tämä on kiinni minusta.

Niin pitkään olen vain selviytynyt, että enää en jaksa. Vaikka nyt ei tarvitsisi enää selviytyä mistään. Nyt olisi enää vain aivan tavallinen arki, mutta sekin on liikaa. Kulutin kaikki voimani matkalla tähän pisteeseen.

Ja kun ei ole enää voimia mihinkään, ei pysty pitämään ajatuksiaan kurissa, unohtamaan menneitä. Niinpä kaikki möröt, uudet ja vanhat, ovat ottaneet vallan.
Jos olisi aikaa, niin luulen että nyt masentuisin. Vaan on kaksi pientä, jotka pitävät riittävän kiireisenä eikä romahtamiselle ole aikaa. 

*

Olen oppinut ajan mittaan, että asioista pitää rohjeta puhua. Niin olen tästäkin synkkyydestä saanut suuni auki oikeassa paikassa. Kotiapua ei lopeteta ja intensiivisempi terapia jakso pitäisi saada alkamaan tänä keväänä.

Ja keväämmällä lähden matkalle. Lentomatkan päähän ystävieni kanssa. Vastustin ajatusta aluksi, koko viikonloppu erossa pojista. En kai voi sillälailla hylätä perhettäni?
Lopulta myönnyin. Pojat jäävät miehen hoiviin. Ovat tuolloin jo melkein kaksivuotiaita ja minä olen poissa vain kolme yötä.

Ehkä hallittu lähteminen, tilapäinen jättäminen, on parempi kuin pakeneminen.

*

En minä oikeasti minnekään tahdo lähteä. Olen tämän synkkyyden keskellä onnellisempi kuin koskaan ennen. Niin paljon minulla on rakkautta, että se pursuaa synkkyydenkin yli.

Helppoa olisi lähteä, jättää. Vaikeampaa on pyytää apua, ottaa apu vastaan, saada oma pää järjestykseen. Vaikeinta on kerätä voimia silloin kun lepoa ja taukoja ei ole.

Eilen lupasin miehelle mitalin, jos perheemme on kasassa vielä silloinkin kun minut on saatu taas järkiini. Olympiatason mies ja isä.