Counting my blessings

Meistä saisi hyvän esimerkin.
Sopivasti varoittavan, mutta kuitenkin positiivisen tarinan siitä, kun asiat toimii niin kuin pitää.

Tarina alkaa siitä hetkestä ultraäänessä, kun todettiin ettei Aa enää kasva. Lääkärillä oli kiire, sillä väärinkäsitysten takia pääsimme ultraan vasta kun aikamme oli jo ohi. Kiire katosi kuin savuna ilmaan ja yhtäkkiä lääkärillä oli aikaa meille rajattomasti.

Seuraavana päivänä pääsimme ylilääkärin kanssa keskustelemaan. Kaiken muun työn ohella, ylilääkärillä oli aikaa ja kykyä selittää meille miksi lapsemme syntyisivät ennenaikaisina ja mitä se tarkoittaisi todennäköisesti kohdallamme.

Kun lapsemme sitten syntyivät, pääsimme hoitoon huippuluokan keskolaan. Sanon pääsimme, sillä näin jälkikäteen ajateltuna siellä todella hoidettiin lastemme lisäksi myös meitä vanhempia.
Osaston niukista resursseista huolimatta hoitajilla ja lääkäreillä tuntui aina olevan meille aikaa. 

Poikamme saivat nimetyt omahoitajat, jotka aina kun vaan mahdollista, hoitivat pienokaisiamme. Mahdollista oli onneksi usein ja hoitajien, vanhempien ja poikien välille muodostui syvä luottamus. Hoitajat oppivat tuntemaan vanhemmat ja tiesivät lopulta meitä paremmin kykymme ja taitomme. Aina kun vain suinkin mahdollista, hoidimme itse lapsemme tai ainakin avustimme. Hoitajat pystyivät tukemaan vanhemmuuttamme ja rohkaisemaan meitä luottamaan siihen, että me olemme kuitenkin kaikesta huolimatta lapsiemme parhaita asiantuntijoita.

Pääsimme mukaan lääkärikierroille. Kiertojen aluksi lääkäri tahtoi kuulla vanhempien mielipiteen lasten voinnista. Vanhemmat otettiin tosissaan. Useammin kuin kerran, ennen hädän hetkeä, oli meillä ollut tunne että kaikki ei ole kunnossa. Noihin hetkiin oli aavistusten pohjalta osattu varautua.

Aina lääkärinkierron lopuksi ja muuten lääkärin kanssa jutellessa, lääkäri vielä varmisti, että olemme ymmärtäneet kaiken. 

Koskaan ei tullut tunnetta, että meiltä olisi salattu jotain tai etten tietäisi asioiden todellista laitaa. Turhaa pelkoa ei tarvinnut todellisen lisäksi kantaa.

Kun pääsimme kotiin, kiinnosti vointimme edelleen lääkäreitä ja hoitajia. Jälleen vointimme, sillä poikien voinnin lisäksi myös meidän vanhempien jaksamista seurattiin. Ja kun se hetki tuli vastaa, jolloin emme enää jaksaneet, löytyi resurssit meidän auttamiseen nopeasti. Saimme keskusteluapua, yhdessä ja erikseen,  ja kotiapua.

Edelleen, kahden vuoden jälkeen, soittaessani sairaalaan, hoitaja muistaa meidät. Tunnen oloni turvalliseksi, kun tiedän minne tarpeen tullen soittaa.

Turvallisuutta lisää perheemme omalääkäri terveyskeskuksessa. Lääkäriä todella kiinnostaa perheemme hyvinvointi ja hän muistaa aina menneet ja tulevat. Tilanteemme erikoisuuden edessä lääkäri on rohkeasti ottanut yhteyttä sairaalaan, kysynyt neuvoja ja apua. Tuo ihana lääkäri sattuu olemaan vielä neuvolalääkärimmekin. Kuinka helppoa! Ja kun kohta hoitosuhteemme keskoslääkäreihin päättyy, voin luottaa siihen, että terveyskeskuslääkärimme ymmärtää perheemme kokonaistilanteen ja kaikki poikien erityisjutut.

Olemme saaneet tukea ja apua paljon. Kyse on tietenkin myös siitä, ettemme ole arastelleet pyytää, mutta aivan yhtä paljon siitä, että on ollut resursseja, joista kaikki tämä ammentaa.

Mietin, mitä perheellemme olisi tapahtunut, jos lääkäriellä ja hoitajilla ei olisi ollut meille aikaa. Jos neuvolassa ei olisi pysähdytty kuuntelemaan itkuista äitiä. Jos ennaltaehkäisevää kotiapua ei olisi olemassa. Jos kellään ei olisi aikaa istua välillä meidän vanhempien kanssa alas kuulemaan, miten meillä menee nyt. Jos minulla ei olisi minne soittaa. Jos en tuntisi luottamusta mietä ympäröivään henkilökuntaan.  

Meidän perheemme on kokenut kauheita. Olemme eläneet läpi erittäin vaikean ja stressaavan ajan, jonka vaikutukset näkyvät vielä pitkään. Ilman näitä kaikkia yksittäisijä asioita matkan varrella, tuskin olisimme pikku hiljaa siirtymässä aikalailla tavalliseen lapsiperheen arkeen. 

Oikeastaan en edes halua kuvitella, mikä tuo vaihtoehtoinen todellisuus olisi.

Kauhulla seuraan, kuinka kunnissa mietitään jälleen mistä leikataan ja kuinka paljon. Miten käy niiden perheiden, joilla kaikki nuo vaikeat ajat ovat vasta edessä päin?