Muistoista ja muistamattomuuksista

Lähenevä joulu saa ajatukset karkailemaan. Olen ajatellut paljon viime joulua ja siinä ohessa viime vuotta. Yhteenvetona voi todeta, että en muista paljoakaan.

Tuntuu aivan typerältä ajatella, että viime jouluna pojat eivät tehneet vielä juuri mitään. Bee oli noussut muutaman hassun kerran konttausasentoon. Molemmat sai istumaan kun oikein hyvin tuki selän ja kyljet. Aan kanssa pohdin cp-vamman tasoa.
Vaikea uskoa. Niin paljon on vuodessa pojat kehittyneet, että tuntuu mahdottomalta että se kaikki on tapahtunut yhdessä vuodessa.

Kun mietin viime joulua ja sitä kuinka vähän siitä muistan, tajusin kuinka vähän muistan poikien ensimmäisestä vuodesta ylipäätään. Muistan, että meillä oli äitiyspakkauksen laatikot käytössä päiväsänkyinä. En muista kuka, milloin ja miten joku siellä nukkui.

Ristiäiset ovat täysin hämärän peitossa. Tiedän, että olimme tilanneet ruuat pitopalvelusta. En vaan muista mistä firmasta ja mitä syötiin.

En muista miten päivitämme vietimme. En muista kokanneeni, enkä siivonneeni. En silti muista, että olisin nälkää nähnyt tai että aivan saastassa olisimme kahlanneet. Mitä me ollaan syöty ja kuka meillä on siivonnut?
Miltä pojat näyttivät tai tuntuivat? En muista mitään niitä pieniä yksityiskohtia, joista naistenlehdissä kerrotaan.

Tai no, yhden muistan. Sen kuinka Aa pitkän aikaa nukahti aina olohuoneen lattialle lampaantaljalle iltaisin. Peukalo suussa, unilelu kourassa, kyljellään se sihahti levollisesti turvallisesti äidin ja isän koulujen ääniin.
Pikkuinen näytti siltä, kuin katoaisi villan sekaan.
Nyt kun tuo pikku-jättiläinen menee tuon saman lampaan päälle, ei enää ole uppoamisefektiä. Ei peitä villa kunnolla edes varpaita.


*


Tänään puistossa eräs perhepäivähoitaja kuvaili poikiemme olevan kovin tehokkaita. taidan ottaa käyttöön.