perjantai 2. joulukuuta 2011

Tarinoita keskolasta: osa 3

Pojat olivat päivän parin ikäisiä, kun tuli aika aloittaa lypsäminen. Osastolla mukava hoitaja neuvoi ja ohjasi. Ensin opeteltaisiin lypsämään käsin ja kun maitoa alkaisi tulla hieman enemmän, siirryttäisiin koneeseen.

Istuin vuoteeni reunalla mies ja hoitaja vierelläni. Hoitaja ohjasi ja opasti, ja minä yritin. Vaikeaa. Käsi väsyi. Ne pienet keltaiset pisarat jotka sain tulemaan, tuntuivat valuvan käsiäni pitkin lattialle. Kädet kastuivat maidosta ja niitä oli välillä kuivattava, jottei ote lipsuisi.

Hermostutti. Työ tuntui kuitenkin niin tärkeältä, etten aikonut luovuttaa. Vihdoin sain tehdä jotain lapsieni hyväksi. Hoitaja korjasi välillä tekniikkaani ja höpötteli leppoisasti lypsämisestä ja äidinmaidon tärkeydestä.

Mies oli hellyyttävä. Kannusti ja rohkaisi. Kyseli hoitajalta ihailtavan avoimesti asiasta. Silmistään paistoi hämmennys, ylpeys ja onni. Kaikessa luonnottomuudessaan, tilanne oli lähimpänä luonnollista mitä olimme viime päivinä päässeet.

Kun olin saanut puserrettua itsestäni sen mitä oli puserrettavissa, mies lähti hoitajan opastuksella säilömään maitoa. Minä jäin sängynreunalle istumaan. Tuijotin väsyneenä ikkunasta ulos. Ensimmäistä kertaa poikien syntymän jälkeen hymyilin.

*

Hieman myöhemmin lähdimme miehen kanssa käymään keskolassa. Jotenkin hävetti se pieni ruisku, jossa nuo pari hassua milliä keltaista maitoa. Tuntui, että kaikki muut äidit toivat maitoa mukanaan tynnyrikaupalla. Kun tulimme poikien huoneeseen, hoitaja huomatessaan kädessäni olevan ruiskun tuli luokse hihkaisten: "Aarteita! Mahtavaa!".

Tuntui hyvältä, tärkeältä, onnelliselta. Tuntui ensikertaa äidiltä.

1 kommentti: