Väsyttää

Väsyttää.

Bee on taas kipeänä. Hengitys rohisee ja yskittää. Päivät sujuu, iltaa kohden pahenee ja yöt on levottomia. Miehen kanssa ollaan jatkuvasti eri mieltä huolestumisen tarpeellisesta tasosta.

Sunnuntaiaamu tuli monta tuntia liian aikaisin. Bee itki ja yski. Mies totesi, että pitää varmaan peruuttaa isoäitini luokse sovittu kyläreissu. Sängystä noustessa tiputin kännykkäni ja tallasin kissan hännän päälle. Kaikki tekeminen kangerteli. Vedin kivirekeä kiisselissä. Poikien aamupalasörsselit levisivät pitkin pöytiä. Vein Been aamupalapullon makuuhuoneeseen, jotta mies voisi aloittaa nälkäisen ukon syöttämisen. Viiden minuutin jälkeen kun tulin käymään makuuhuoneessa, mies nukkui edelleen sängyssä ja poika itki omassaan. Hermostutti. Syötin Aan, jota kiinnosti kaikki muu paljon enemmän kuin syöminen.
Asiasta erikseen sopimatta, oli täysin selvää, että jatkaisimme unia vielä seuraavan ruokavälin. Palautin Aan makuuhuoneeseen. Itse en vaan pystynyt käymään miehen viereen maate, vaikka kuinka väsytti. Suututti, hermostutti, harmitti ja suretti aivan liikaa.

Käperryin olohuoneen tuolille itkemään. Itkin sitä, että 88-vuotias rakas ja läheinen isoäitini oli nähnyt pojat vasta kerran. Sitä, että itse olin nähnyt isoäitini 7kk aikana vain kaksi kertaa. Ennen joimme kahvia yhdessä vähintään kerran viikossa.
Itkin huonoa vanhemmuuttamme. Itkin koville joutunutta parisuhdettamme. Itkin ikävöiden mieheni huoletonta katsetta, jota en ole nähnyt kuukausiin.
Ja itkin poikien elämää. Liian rankkaa alkua. Kaikkea sitä, mitä tavallisen vauvan elämästä pojat ovat menettäneet.

Sain lopulta kyyneleet loppumaan. Päätin puhua miehen ympäri kyläreissun suhteen ja menin takaisin nukkumaan. Muutaman tunnin unien jälkeen olo tuntui paremmalta. Uni oli tainnut helpottaa miehenkin ahdistusta, sillä ilman suurempia neuvotteluita lähdimme isoäitini luokse.

**

Viime yönä heräsimme molempien poikien itkiessä nenät tukossa. Kun saimme pojat taas rauhoittumaan, jäimme itse valveille sänkyyn makaamaan. Väsytti, mutta tuntui ettei voi nukkua. Pitää vahtia pienten hengitystä. Lopulta onneksi uni vei voiton.

Aamulla neuvottelin hoitajan kanssa puhelimessa. Pärjäämme flunssasta huolimatta kotona, joten emme lähteneet lääkäriin.
Miehen piti lähteä tänään työporukan kanssa juhliin toiseen kaupunkiin. Ei taida lähteä. Vaikka pärjäisinkin poikien kanssa omillani kyllä, ei mies huolelta pystyisi nauttimaan reissusta. Yritin rohkaista lähtemään, mutta luulen miehen jo tehneen päätöksen.

Toinen vaikea päätös koskee minun ja poikien iltaa. Olimme sopineet menevämme veljeni perheen luokse iltaa viettämään. Mies on taas sitä mieltä, että homma pitää ehdottomasti perua. Itse en ole niin varma. Ymmärrän kyllä, että Bee on kipeä ja siihen auttaa parhaiten lepo. Vaan eipä tuo poika kotona olemisesta huolimatta lepää. Pyörii ja hyörii, leikkii minkä kerkeää. Olisi varmaan fyysisesti rauhallisempi kyläpaikassa, jossa riittäisi tuijoteltavaa ja ihmeteltävää. Tietenkin meno perutaan, jos olo tuosta heikkenee, poika väsyy tai kuume nousee. Mutta jos muuten lapsi on aivan oma itsensä ja äidin mielenterveyden ja jaksamisen kannalta meneminen olisi tärkeää?

Olenko taas aivan kelvoton äiti? Retuutanko kipeää lasta täysin vastuuttomasti ympäri maailmaa, jotta oma oloni helpottuisi? Vai miten tavallisten lasten kanssa toimitaan? Olemmeko ylivarovaisia ja hysteerisiä, jos emme yskivän lapsen kanssa uskalla lähteä kotoa paikkaa, jossa voi olla kuin kotonaan? Kärsiikö lapsi enemmän matkasta vai väsyneestä masentuneesta äidistä? Vai pitäisikö äidin vaan kasvaa aikuiseksi, niellä omahyväisyytensä, käyttäytyä vastuulllisesti ja jäädä kotiin?