Loma jatkuu aktiivisena. Kun sairastelutkaan ei vaivaa (Been pienen pinetä köhää lukuunottamatta), tuntuu ihan siltä kuin me oltaisiin ihan tavallinen perhe. Siksipä otti ihan vatsanpohjasta kun eilisellä ostoskeskusvisiitillä äkkäsin leikkipaikalla äiti-duon tuijottavan meitä.
Luonnollisestikaan me emme olleet leikkipaikalla. (On jo uskaliasta meiltä olla edes ostoskeskuksessa.) Istuskelimme hetken poikien kanssa leikkipaikan aidan toisella puolella ihmettelemässä vilinää ja vilskettä. Mies otti Been syliinsä ja minä Aan. Aa teki tapansa mukaan kaikki temput perä jälkeen. Istui, seisoi, hyppi ja kiipeili.
Silloin huomasin leikkipaikalla parin nuoren äidin tuijottavan meitä. Nimenomaan minua ja Aata. Olin taas jo unohtanut, että Aa tosiaan on niin pienen kokoinen, että se pistää silmään. Ei venahtaneisiin 56-kokoisiin bodeihin mahtuva poika voi vielä osata seistä. (Tähän kohtaan mun piti kirjoittaa mitä sen kokoiset tekee, mutta tajusin etten tiedä. Ei mulla oo tavallisesta kehityksestä enää mitään käsitystä.)
Pahoitin mieleni. En edes tiedä ihan tarkalleen miksi.
Päähäni mahtui oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa:
a) Äidit kauhistelivat minun pitävän lastani nälässä ja aiheuttavan lapseni pienikokoisuuden.
b) Äidit luulivat Aata kokoisensa ikäiseksi ja kauhistelivat tapaani retuuttaa ja kohdella lastani.
Vasta kotona mieleeni juolahti kolmaskin vaihtoehto:
c) Äidit miettivät aidon ihmeissään, mikä vamma tai sairaus pojalla mahtaa olla.
Ymmärrän, että Aahan kiinnittää huomiota. Tuohon pieneen kroppaan kun yhdistää vielä silmälasit, ei kysymyksiltä ja hämmästelyiltä voi välttyä. Ja tiedän varsin hyvin, ettei kysymykset ja hämmestelyt ole merkki pahantahtoisuudesta ja syllistämisestä. Itse olen aivan haltioissani kaikista vammoista, oireyhtymistä, kehityshäiriöstä jne. Kun näen jossain erityislapsen/aikuisen katson itsekin pitkään. Yritän toki olla hienovarainen enkä möllöttää kuin lehmä. Enkä katso pahalla, vaan mielenkiinnosta. Testailen osaamistani ja koetan tunnistaa mahdollisen oireyhtymän tai syndrooman.
Miksi siis pahoitan mieleni niin kovasti, kun meitä tuijotetaan? Siksikö, että se rikkoo ajatukseni meidän tavallisuudesta? Siksikö, että se muistuttaa minua siitä kaikesta mikä meni vikaan? Vai olenko vain niin epävarma itsestäni, että koen katseet aina arvosteluksi minua kohtaan?
En ole koskaan ymmärtänyt, että tuijottaminen voi aiheuttaa moisia tunteita.
Tekee mieli pyytää anteeksi kaikilta, joita olen ikinä katsonut hetkeä pidempää.
p.s. Edelleen tahdon puolustaa erityisesti lasten oikeutta
tuijottaa. Lapsen nähdessä jotain uutta, oli se sitten suuri puu, uusi
eläin, pyörätuoli tai mitä tahansa, pitää lapsen saada katsoa ja
ihmetellä. Muuten ei lapsi opi ymmärtämään. Jos häveliäisyyden takia
kielletään katsomasta, kun vanhempia hävettää että lapsi tuijottaa
vammaista, oppii lapsi ainoastaan, että siinä ihmisessä on jotain outoa
ja sitä pitää kohdella eritavalla, ehkä vähän pelätä.
jospa nuo pohtivat, että ovatko touhuveljekset kaksosia, vai mikä on ikäero? Voisin kuvitella että kaksosperheetkin keräävät katseita. (varsinkin jos oma jälkikasvu on työlästä; kanssaäiti voi ajatella, että onpa tuossa touhua ja tohinaa ja työtä!)
VastaaPoistaTotta kyllä, pienet ja vikkelät keräävät hekin katseita - muistan kyllä (vaikka meillä ulottuvuutta olikin inansa enempi, taisi olla 60-70 cm vaatteiden välillä tuossa vaiheessa)
Ymmärrän oikein hyvin että tahtoisitte edes joskus pienen hetken olla "ihan tavallisia" kun olette yleensä silmätikkuna ja saatte erikoiskohtelua. Ehkä tuo tunteesi tuli tosiaan siitä, että nämä tuijotukset pilasivat sen hetken "normaaliuden" tunteen? Ja nuo hipsut siksi, että mielestäni nuo käsitteet ovat aika veteen piirrettyjä viivoja ja vaikeita määrittää. Jokainen meistä on jossain tilanteessa epänormaali ja vähän erikoinen.
VastaaPoistaJa mitä tavallisesti 56 senttisiin puettu ihminen tekee? Syö ja nukkuu sanoisin ;) Meillä tyttö käytti sen kokoisia pari ensimmäistä elinkuukauttaan ja pojalle ne taisivat mahtua päälle pari viikkoa..
Ihanaa, että sait edes hetken kokea eläväsi tavallista arkea. Ja tosiaan, kaksosperheetkin kerävät katseita. Tai ylipäätään pienet lapset *(pienillä tarkoitan siis vaikkapa alle 3-vuotiaita). :)
VastaaPoistaMuistan erään keskosäitin kertoneen heidän pienikokoisesta lapsestaan, että olivat olleet jossain ostoskeskuksessa ja joku vanhempi nainen oli tullut neuvomaan, ettei noin pientä saa vielä istuttaa, kun selkä menee. Äiti oli laittanut tytön lattialle ja sanonut että kävele. Ja tämähän oli kävellyt :-D A voisi siis tehdä kohta saman. ;)