Vuosia sitten eräs ystäväni, erityislapsen äiti, kertoi jättäneensä lapsensa sairaalaan. "Sanoin, etten jaksa enää tulla hakemaan." En ymmärtänyt. Olin hieman järkyttynyt.
Myöhemmin, olessani jo itsekin äiti, luin blogia, jossa eräs erityinen äiti totesi, että välillä käy mielessä lähteminen. "Joka päivä mietin useampaan kertaan, että minä vain lähden. Lähden, enkä taakseni enää katso." En voinut ymmärtää. Miten kukaan voi noin ajatella?
Nyt ymmärrän. Tiedän miltä tuntuu, kun ei enää jaksa. Kun tuntuu siltä, ettei omat voimat tai kyvyt riitä. Kun minuus on kadonnut ja on jokseenkin kaiken itsestään antanut. Ja se pieni osa itseä mikä vielä on jäljellä, sen haluaisi pelastaa. Jättämällä? Lähtemällä?
*
Olen opetellut pyytämään apua. Pitäisi opetella vielä paremmaksi. Ja pitäisi opetella ottamaan apu vastaan. Mikä vaan apu.
Eilen meidät pelasti päiväkahviseura.
*
On vaikea selittää mikä nyt aiheuttaa tämän toivottomuuden ja loputtoman väsymyksen tunteen. Päällisin puolin kaikki on hyvin. Tätä ei aiheuta enää keskosuus, ei vain kaksosuus.
Tämä on kiinni minusta.
Niin pitkään olen vain selviytynyt, että enää en jaksa. Vaikka nyt ei tarvitsisi enää selviytyä mistään. Nyt olisi enää vain aivan tavallinen arki, mutta sekin on liikaa. Kulutin kaikki voimani matkalla tähän pisteeseen.
Ja kun ei ole enää voimia mihinkään, ei pysty pitämään ajatuksiaan kurissa, unohtamaan menneitä. Niinpä kaikki möröt, uudet ja vanhat, ovat ottaneet vallan.
Jos olisi aikaa, niin luulen että nyt masentuisin. Vaan on kaksi pientä, jotka pitävät riittävän kiireisenä eikä romahtamiselle ole aikaa.
*
Olen oppinut ajan mittaan, että asioista pitää rohjeta puhua. Niin olen tästäkin synkkyydestä saanut suuni auki oikeassa paikassa. Kotiapua ei lopeteta ja intensiivisempi terapia jakso pitäisi saada alkamaan tänä keväänä.
Ja keväämmällä lähden matkalle. Lentomatkan päähän ystävieni kanssa. Vastustin ajatusta aluksi, koko viikonloppu erossa pojista. En kai voi sillälailla hylätä perhettäni?
Lopulta myönnyin. Pojat jäävät miehen hoiviin. Ovat tuolloin jo melkein kaksivuotiaita ja minä olen poissa vain kolme yötä.
Ehkä hallittu lähteminen, tilapäinen jättäminen, on parempi kuin pakeneminen.
*
En minä oikeasti minnekään tahdo lähteä. Olen tämän synkkyyden keskellä onnellisempi kuin koskaan ennen. Niin paljon minulla on rakkautta, että se pursuaa synkkyydenkin yli.
Helppoa olisi lähteä, jättää. Vaikeampaa on pyytää apua, ottaa apu vastaan, saada oma pää järjestykseen. Vaikeinta on kerätä voimia silloin kun lepoa ja taukoja ei ole.
Eilen lupasin miehelle mitalin, jos perheemme on kasassa vielä silloinkin kun minut on saatu taas järkiini. Olympiatason mies ja isä.
<3 Sinullekin voimia ja halauksia.. voimaannuttavaa alkanutta vuotta.
VastaaPoistaEnempää en valitettavasti voi kuin tyytyä toivottamaan sitä täältä ruudun takaa. Paljon enemmän kyllä sinullekin haluaisin apua antaa. Ole hyvä äiti, hyvä ihminen - ja tuollainen hallittu tauko ja reissu ystävien kanssa tekee varmasti hyvää. Vaikka sitten tuleekin ikävä ja syyllisyys matkariesaksi - ainakin minulla tulee, jos olen poissa. Silti tiedän ja koen reissut hyvinä koko perheen hyvinvointia ajatellen.
<3
Osuipa tekstisi sattuvaan aikaan. Juuri äsken itkeskelin pojan ollessa päikkäreillä toivottomuuden ja väsymyksen tunnetta. Pojalla on päällisin puolin kaikki ihan ok, mutta taustalla on monta vaivaa, jota tutkitaan tai seuraataan. Tutkimukset ja seurannat ovat kasaantuneet tammikuuhun (tällä viikollakin kolme lääkärikäyntiä) ja tuntuu, että juuri tällä hetkellä on liikaa jännitettävää, mietittävää ja murehdittavaa. Mitään suurta tai pahaa meiltä ei ole onneksi löydetty, mutta nämä useat samanaikaiset pienet jutut turhauttavat. Ja kun tätä on jatkunut kohta se 1,5 vuotta. Haluaisi vaan niin kovasti viettää normaalia lapsiperhearkea, jossa ei tarvitsisi murehtia suuremmista vaivoista.
VastaaPoistaOikein paljon tsemppiä ja voimia sinulle! Ota kaikki apu vaan vastaan mitä hiukankin saat ja pieni loma ilman lapsia kuulostaa ihanalta. Mullakin on kohta tiedossa yhden yön reissu ilman poikaa.
Löysin viime vuoden lopulla blogisi sattumalta ja nyt täytyy kommentoida ekan kerran. Tuntemuksesi jaksamisesta ja kaiken jättämisestä ovat itsellenikin tuttua...Ja se itsensä menettäminen, jonka on tehnyt olosuhteiden pakosta ja osittain omasta aikaansaamattomuudesta. Jälkimmäiseen vaikuttaa vahvasti väsymys, joka on läsnä lähes jatkuvasti. Meillä ei ole edes ollenkaan teidän perheenne tarinaan verrattavissa oleva tausta...kaksoset ja keskosuus on samaa. Keskosuudesta selvittiin muuten hyvin, mutta vauvojen paino on reilun 8 kk iässä edelleen reilu 6 kg ja se stressaa. Kaksosten lisäksi perheessämme on vauvoja 1 v 6 kk vanhempi sisarus, joka kuormittaa omalta osaltaan arkea. Kiitos blogistasi ja vertaistuesta! Jaksamisia!
VastaaPoistaLöysin blogisi Kevyt-keskustelun kautta, jossa olit kommentoinut aloittamaani keskusteluun (Mistä apua äidille?).
VastaaPoistaKirjoituksessasi oli paljon sellaista, mihin oli helppo samaistua. Itsekin olen joskus miettinyt lähtemistä, mutta sille matkalle en lähtisi yksin vaan ottaisin lapsen mukaan. Koska kuka sitten rakastaisi lastani? Toki häntä rakastaa isä, isovanhemmat ym. perus lähipiiri (ja vähän muutkin), mutta ei kukaan rakasta yhtä kovaa kun äiti.
Jatkanpas blogisi lukemista. Jos joskus kaipaat Sinäkin muuta ajateltavaa niin lue laiskaa rakennusblogiani tai pintapuolista kampurajalkablogiani. Molempien osoitteet löydät klikkaamalla nimimerkkiäni :-)
Tsemppiä, voimia, elämäniloa ja aurinkoa elämäänne!