Sain syntymäpäivälahjaksi Riikka Ala-Harjan Maihinnousun. Kirjasta nousi julkaisun aikaan kohu, sillä kirjailijan sisaren perhe koki, että kirjassa on röyhkeästi käytetty materiaalina heidän poikansa sairastumista leukemiaan. Kohun takia odotin kirjan olevan keskinkertaista mehustelua koskettavalla aiheella. Ennakoin ärsyyntyväni siitä samoin kuin television uutuussarjasta Pieniä potilaita. (Jota en ole pystynyt katsomaan, enkä edes halua.)
Luotan anoppini kirjamakuun täysin ja hänen suosituksestaan päätin kirjaan tarttua. Jo parin luvun jälkeen olin täysin imaistu kirjan maailmaan. Vaikka vähän väliä kyyneleet nousivat silmiin, en pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni.
Minulle kyyneleet eivät oikeastaan nousseet tarinan pienen sairaan tytön takia. Kyyneleet nousivat omasta surustani. Samaistuin kirjan kertojaan hämmentävän paljon. Ala-Harjan kuvaama äiti, hänen tunteet ja käyttäytyminen lapsen ollessa sairaalassa, olisi voinut yhtä hyvin olla kuvaus minusta.
En tietenkään tarkoita avioeroa tai muuta, vaan nimenomaan toimintaa sairaalassa ja sairaalan ulkopuolella niinä hetkinä kun piti olla tekemisissä muun maailman kanssa.
Luin kirjasta jonkun arvostelun, jossa sen monotonista tyyliä sätittiin.
Luulen, että ilman omaa kokemusta minäkin olisin kokenut tyylin
puuduttavaksi. Nyt se tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta. Tasapaksua
asioiden toteamista. Satunnaisia tunteenpurkauksia, lähinnä
turhanpäiväisyyksistä. Oikeille tunteille ei ole varaa antaa tilaa.
Kirja sai minussa heräämään muistoja jotka olin täysin unohtanut. Näin yhtäkkiä itseni kulkemassa sairaalan käytäviä, kahvilla sairaalan kanttiinissa, puhumassa lääkäreille, istumassa lapseni sängyn vieressä.
Vasta kirjaa lukiessani tajusin, kuinka surullinen olin koko poikien sairaalassaoloajan.
Teki mieli mennä halaamaan menneisyyden minua. Sitä, joka istui sairaalan viereisessä lounaskahvilassa nurkka pöydässä, selaten iltapäivälehteä lukematta tai näkemättä ainuttakaan siinä ollutta juttua. Sitä minua, joka niin kovin pitkään jaksoi olla reipas, valpas ja järkevä, kun samaan aikaan pelotti enemmäin kuin koskaan. Minua, joka nieli aina vaan uudestaan pintaan pyrkivän itkun ja kuivasi silmät ennen kuin ne ehti kostuakaan.
Kirjan lukeminen sai jotain loksahtamaan minussa paikalleen. Luulen, että olen nyt hieman puhtaampi menneistä. Terapiaa se tämäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti