Helpompaa vaikeaa

Meillä on nykyään helpompaa. Kaikki. Vaikeakin on helpompaa kuin ennen.

Tiedättekö kuinka mahtavalta tuon yllä mainitun tajuaminen tuntui? Oli kuin sisälle olisi tulvahtanut iso määrä rauhaa, sillä lailla hyökyaaltona.

*

Viikon verran pojat ovat taas sairastaneet. Viime viikolla kelit olivat kehnot, joten nuhaisten kanssa jäin sisälle. Muutama moinen päivä putkeen, niin jo olivat jannut äreitä. Lisäksi tauti tuntuu olevan senlainen, että tekee olon kovin hankalaksi. Ulisevat vain ja äreilevät. Ei kiiinnosta leikki eikä ruoka.

Viikonloppuna mies oli huinimassa lauantaiaamuvarhaisesta sunnuntai päivään. Kuvittelin hetken poikien olevan jo terveempia ja kun ulkonakin oli aurinkoinen päivä, raijasin pikku-ukot ulkojuhliin halimaan koiria, ihmettelemään possua, silittämään lammasta, ajelemaan hevoskärryillä ja syömään grillimakkaraa.  Kuvittelin, että moinen piristäisi ja katkaisisi äreyskierteen.
Turhaluulo. Sotki viimeisestkin unirytmit moinen reissu. Niinpä lopun launataista yritin vuorollaan tai yhtäaikaisesti rauhoitella kahta ärripurria.

Olin salaa haaveillut omasta illasta, laatuajasta itseni ja suklaan kanssa sohvalla. Nöyrin mielin vaihdoin suklaan Beehen, jota halasin uneen aina puoli yhteentoista saakka.

Ulina ja äreys ei helpottanut sunnuntainakaan. Ei vaikka vietettiin jälkeissynttäreitä ja syötiin kakkua. Ei vaikka isä tuli kotiin. Ei edes kummitädinkoiran kanssa leikkimällä.
Tänään vein pojat lääkärille. Arvelin moisen kestokitinän johtuvan korvatulehduksesta. Yleensä näillä kahdella on yhteys. Been toisesta korvasta löytyi, Aan korvat olivat puhtaat. 1/2 ininää on siis antibiootilla korjattavissa. Entä loput?

Kaiken keskellä, viikon verran katkonaisesti nukuttuani, olen väsymyksestä huolimatta onnistunut olemaan melko pitkäpinnainen äiti. Hyökyaallon mukana tulleen sisäisen zenini ansiosta olen jaksanut löytää siunausta siitä, että molempia ei tarvitse koko ajan syöttää ja enää harvoin molemmat tarvitsevat akuutisti samaanaikaan syliä. Ne on jo tarpeeksi isoja, jotta ne voi 1/2-1 tunniksi liimata Myyrän seuraan telkkarin eteen. Ja niistä jo selvästi näkee milloin harmitus on kivutsa/väsymyksestä/nälästä/tylsyydestä.

Kahden lapsen jatkuva kuoroulina ei saa minua enää epätoivon partaalle. Se ei enää automaattisesti aiheuta minussa pakokauhua ja kuolemanpelkoa.
Mä pärjään. Nuo pärjää. Me pärjätään.
This too shall pass.