Kelvoton

Tänään on ollut taas sellainen päivä, että meidän poikia vahtimaan olisi tarvittu kokonainen armeija. Armeijaa kun ei ollut saatavilla oli tyydyttävä yhteen yönsä valvoneeseen äitiin. Suoritus ei ole ollut olympiatasoa.

Kaksi ja puoli viikkoa + yksi kaaottistakin kaaottisempi päivä riitti siihen, että nöyränä soitin neuvolaan ja vonkasin taas kotiapua.
Ei tästä mitään tule.

Olkoonkin, että kesän jäljiltä olen aivan eri ihminen kuin keväällä. Jaksan tehdä ruokaa ja ulkoilla, pestä pyykit, hoitaa kauppareissut ja kaiken mahdollisen byrokratian. Siivotakin jaksaisin, jos päivän tunnit siihen riittäisivät ja jos pojat eivät alkaisi itkeä lohduttomasti imurin käynnistyessä.
Nyt ei olekaan kyse niin fyysisestä jaksamisesta.

Raskaaksi käy se, että tunne riittämättömyydestä kasvaa. Tuo kaikki kun pitäisi hoitaa kahden maailmatutkijan kasvattamisen ohessa. Raskaaksi käy se, että vähintään kerran päivässä meillä joku tippuu syöttötuolista tai pöydältä tai liukumäestä tai puree kissaa tai... Alkaa olla vaikeaa vakuutella itselleen, että tämä on ymmärrettävää kun otetaan huomioon, että niitä on kaksi ja että ne molemmat ovat luonteeltaan kovin meneviä. Alkaa hävettää kertoa miehelle ja muille päivittäisistä tapaturmista.

Miten ihmeessä muut monikkoäidit selviävät tästä vaiheesta? Tai kuka tahansa äiti, jolla on enemmän kuin yksi lapsi kotona? Miksi meidän pojat muka kompuroivat ja tippuvat ja lyövät päänsä niin hirveästi paljon useammin kuin muiden lapset? Onko niillä muilla muka aikaa olla koko ajan vieressä turvaamassa? Missä välissä ne tekee sitten sen kaiken muun?
Mielessäni pyörii kaikki ne tarinat joita muut äidit ovat kertoneet lapsiensa kolhuista. Tuntuu utopistiselta, että joillekin kuhmu tai mustelma silmässä on kertomisen arvoinen yksittäinen tapaus.

Alan epäillä olevani vain kelvoton ja laiskaakin laiskempi äiti. Että vain piiloudun kaksosuuden taakse huonouttani. Pelkään, että neuvolasta lähetetään meille kohta tarkkailuryhmä varmistamaan minulla olevan Munchausenin syndrooma.


*


p.s. Ennen kuin kukaan kommentoi, että onko minun sitten pakko tehdä tuo kaikki muukin, niin vastaan jo: ON. 
Tuo kaikki muu saa minun mieleni pysymään virkeämpänä. Tuo kaikki muu on minulle terapiaa ja auttaa uskomaan siihen, että me ollaan ihan tavallinen perhe ja eletään tavallista elämää. Se saa minut keskittymään johonkin muuhun kuin niihin vielä keskeneräisiin keskosasioihin. 

p.p.s. Taitaa olla ensimmäinen kerta kun jännitän aivan tosissaan kirjoituksen julkaisua. Entä jos epäilyni ja pelkoni osuvatkin oikeaan?