Aa kävelee. Pienen pieninä erinä, mutta kävelee. Nousee tuetta seisomaan ja lähtee etenemään. Niin hallittua on tuo sen kulkeminen, aivan varo-varovainen joka askel. Aivan muuta kuin veljen päätön laukka-askeltaminen.
Bee ui. Uimarenkaalla tai käsikellukkeilla poika pysyy pinnalla ilman apua. Vieläkin tuntuu hurjalta päästää irti, mutta pakko se on uskoa, että kyllä se osaa. Välillä tosin hiukan innostuu tai katsoo taakseen ja silloin on hyvä että äitiä/isää jännittää vielä niin paljon, ettei kovin kauas uimarista uskalla.
Aa osaa jo ties kuinka ja monta viittomaa: syödä, lamppu, maito, ulos, kengät, Herra Hakkarais -pastilli. Lisäksi on tullut uusia käsitteitä, kuten "kakka pois". Tuon sanaparin kuullessaan poika lähtee taapertamaan kohti kylpyhuonetta. Ei tässä kauaa mennyt siitä kun aloitin viittomien aktiivisen käytön. Onneksi aloitin. (Kiitos rohkaisusta!)
Bee aloitti eilen syömään itse. Otti lusikan ja lautasen ja söi. Ei olla enempiä harjoiteltu lusikan käyttöä, vaan jos pojat ovat syöneet itse, niin se on ollut selvästi sormiruokaa. Miten voikin osata kertalaakista noin hienosti? Parasta tässä on, että syöminen alkoi taas aivan eritavalla kiinostaa, eikä tuolissa tarvitse hyppiä ja riekkua ollenkaan niin paljon kuin tähän asti.
*
Bee tempaisi eilen yömyssyksi huonekärpäsansan. Mukissa oli punaviiniä, tiskiainetta, sokeria ja niitä kärpäsiä. Poika löysi mukin ikkunalaudalta, otti ja joi. Onneksi vain hiukan liian myöhään käännyin katsomaan, eikä Bee aivan valtavan paljoa ehtinyt juomaan.
Soitin myrkytystietokeskukseen. Palvelu oli tällä kertaa melko kehnoa. Selväksi kävi, että kyseinen tiskiaine ei ole vaarallista. (Sen oikeastaan tiesinkin, kun olen juuri näitä hetkiä varten ostanut kotiimme vain myrkyttömiä pesuaineita.) Tiskiaineesta aiheutuu korkeintaan limakalvoärsytystä. Punaviini sen sijaan jäi mysteeriksi. Viini oli seissyt mukissa jo kolmepäivää. Tällä välillä alkoholia on todennäköisesti jo melko paljon haihtunut. Tätä ei kuitenkaan pystytty laskuissa ottamaan huomioon. Lisäksi puhelimessa ollut nainen puhui jatkuvasti, että tuon kokoiselle lapselle 4dl on raja milloin lähteä lääkäriin. Kysyin, tarkottaako hän mahdollisesti 40ml. Kuulema tarkoittaa. Kuitenkin aivan läpi puhelun, nainen puhui neljästä desistä.
Kysyin vielä mitä merkkejä lapsesta pitää tarkkailla. Ensimmäisenä oli väsymys ja tajunnan taso. Totesin, että on nukkumaanmeno aika, että jos lapsi on väsynyt, niin se ei kerro meille mitään. Seuraava oli pahoinvointi. Sen varmasti huomaisin. Kolmas oli sekavuus. Naurahdin puhelimeen ja totesin, että tuo lapsi on aina sekava. Toisessa päässä olevaa naista ei naurattanut. Pahoittelin ja totesin ettei tämä tietenkään ole naurun asia ja varmasti tunnistaisin omasta lapsestani milloin sekavuus on epätavallista. Hävetti...
Puhelun jälkeen testasin desimitalla mukin tilavuuden ja sen kuinka paljon mukissa oli jäljellä, kuinka paljon lattialla ja kuinka paljon siis Bee oli korkeintaan voinut juoda. Laskelmieni mukaan max. 25ml. Oli raja 4dl tai 40ml, alle lääkäriinlähtörajan oltiin varmasti. Parin tunnin ajan pidin poikaa hieman tarkemmin silmällä, kävin nukahtamisen jälkeen tarkkailemassa hengitystä. Ihan kunnossa tuntui pieni mies olevan.
*
Alan pelätä, että siaraskertomuksen sijaan tästä blogista alkaa muodostua tapaturmablogi.
tiistai 11. syyskuuta 2012
perjantai 7. syyskuuta 2012
Kerho
Eilen alkoi seurakunnan perhekerho.
Saavuimme paikalle soveliaasti hyvissä ajoin. Kaikki muut eivät, joten jouduimme odottelemaan. Meidän ukkeleille moinen ei sopinut ollenkaan. Molemmat säntäilivät eri suuntiin, eri lasten kimppuun riistämään virsikirjoja käsistä tai tossuja jalasta. Yritin epätoivoisesti haalia poikia viereeni istumaan ja odottelemaan, mutta turhaan. Muut äidit ja perhepäivähoitajat katselivat osa huvittuneesti, osa kauhistuneesti.
Alun hartauden ja muskarihetken jälkeen oli hiestä märkä ja hengästynyt. Mielessä kävi, että tää ei tainnut olla meitä varten ja uudestaan ei tulla. Vaikka pojat kyllä pitivät laululeikeistä. Bee tykkäsi myös hartaushetkestä, johon lapset saivat osallistua huutamalla vähän väliä jee. Olisikohan moinen äidin hikoilun arvoista? Voiko perhekerhon merkitä urheilusuoritukseksi heijaheijaan?
Ohjatun osuuden jälkeen porukka hajaantui. Yläkerrassa askarreltiin, salissa leikittiin ja viereisessä huoneessa kahviteltiin. Me jäimme saliin. Alkuun tilanne näytti sujuvan hyvin, kunnes Aa riisti joltain muulta lapselta lelun. Seuraavassa hetkessä Bee oli ehtinyt viereiseen huoneeseen tavoittelemaan jonkun äidin kahvikuppia. Ei aikaakakaan kun tajusin Aan olevan portaissa matkalla yläkertaan.
Aina kun yhden sain kiinni ja takaisin lelujen luokse, toinen oli pahoilla teillä. Säntäilin ympäriinsä epätoivoisena, miettien kuinka kovasti olinkaan toivonut saavani kerhossa juoda kupin kahvia aikuisessa seurassa.
Jossain kohtaa onnistuin hetkeksi saamaan molemmat pojat keskittymään leluihin, niin että pystyin nykäsemään kerhon vetäjää hihasta. Tiedustelin millainen polittiikka kerhossa on ollut flunssien ja nuhanenien suhteen. Kuulema asia ei ole koskaan ennen tullut kerhossa esille. Lyhyen keskustelun tuloksena oli, että kerhoon hankitaan käsidesiä välipalalinjaston alkuun. Tähän on kai tyydyttävä.
Muistatteko vielä suunnitelmani? Se eteni. Jossain vaiheessa nimittäin viereeni istahti äiti, joka aloitti keskustelun kysymällä, kuinka paljon etukäteen pojat ovat syntyneet. Ilmeni, että tuolla äidillä on myös keskoskaksospojat (jo tarhaikäiset). Hieman isommat syntyessään ja hieman isommilla viikoilla kuin meidän, mutta ei paljoa. Emme ehtineet paljoakaan keskustella kun jomman kumman pojat vaativat taas huomiota.
Hetkeä myöhemmin äiti ilmestyi taas viereeni ja kysyi "miten sä jakselet?". Voi kuinka hyvältä tuntuikaan löytää tuollainen ihminen. Luottamus välillemme syntyi hetkessä ja keskustelimme pitkään. Ilman sen kummempia pitempiä tutustumisia tuo ihana ihminen kutsui meidät kylään, jos vaan yhtään tuntuu siltä että juttuseura ja vertaistuki tuntuisi tarpeellisilta.
Löytyipä kerhon vetäjistäkin vielä yksi, jolla on kotona kaksospojat. Tuo täti tajuttuaan että minulla on kaksoset, oli apunani loppu ajan niin paljon kuin vain suinkin ehti. Piti toista silmällä kun säntäsin toisen perään. Piti vuorollaan toista kun puin toista. Toivotti seuraavalla kerralla mukaan ja lupasi auttaa silloinkin.
Saavuimme paikalle soveliaasti hyvissä ajoin. Kaikki muut eivät, joten jouduimme odottelemaan. Meidän ukkeleille moinen ei sopinut ollenkaan. Molemmat säntäilivät eri suuntiin, eri lasten kimppuun riistämään virsikirjoja käsistä tai tossuja jalasta. Yritin epätoivoisesti haalia poikia viereeni istumaan ja odottelemaan, mutta turhaan. Muut äidit ja perhepäivähoitajat katselivat osa huvittuneesti, osa kauhistuneesti.
Alun hartauden ja muskarihetken jälkeen oli hiestä märkä ja hengästynyt. Mielessä kävi, että tää ei tainnut olla meitä varten ja uudestaan ei tulla. Vaikka pojat kyllä pitivät laululeikeistä. Bee tykkäsi myös hartaushetkestä, johon lapset saivat osallistua huutamalla vähän väliä jee. Olisikohan moinen äidin hikoilun arvoista? Voiko perhekerhon merkitä urheilusuoritukseksi heijaheijaan?
Ohjatun osuuden jälkeen porukka hajaantui. Yläkerrassa askarreltiin, salissa leikittiin ja viereisessä huoneessa kahviteltiin. Me jäimme saliin. Alkuun tilanne näytti sujuvan hyvin, kunnes Aa riisti joltain muulta lapselta lelun. Seuraavassa hetkessä Bee oli ehtinyt viereiseen huoneeseen tavoittelemaan jonkun äidin kahvikuppia. Ei aikaakakaan kun tajusin Aan olevan portaissa matkalla yläkertaan.
Aina kun yhden sain kiinni ja takaisin lelujen luokse, toinen oli pahoilla teillä. Säntäilin ympäriinsä epätoivoisena, miettien kuinka kovasti olinkaan toivonut saavani kerhossa juoda kupin kahvia aikuisessa seurassa.
Jossain kohtaa onnistuin hetkeksi saamaan molemmat pojat keskittymään leluihin, niin että pystyin nykäsemään kerhon vetäjää hihasta. Tiedustelin millainen polittiikka kerhossa on ollut flunssien ja nuhanenien suhteen. Kuulema asia ei ole koskaan ennen tullut kerhossa esille. Lyhyen keskustelun tuloksena oli, että kerhoon hankitaan käsidesiä välipalalinjaston alkuun. Tähän on kai tyydyttävä.
Muistatteko vielä suunnitelmani? Se eteni. Jossain vaiheessa nimittäin viereeni istahti äiti, joka aloitti keskustelun kysymällä, kuinka paljon etukäteen pojat ovat syntyneet. Ilmeni, että tuolla äidillä on myös keskoskaksospojat (jo tarhaikäiset). Hieman isommat syntyessään ja hieman isommilla viikoilla kuin meidän, mutta ei paljoa. Emme ehtineet paljoakaan keskustella kun jomman kumman pojat vaativat taas huomiota.
Hetkeä myöhemmin äiti ilmestyi taas viereeni ja kysyi "miten sä jakselet?". Voi kuinka hyvältä tuntuikaan löytää tuollainen ihminen. Luottamus välillemme syntyi hetkessä ja keskustelimme pitkään. Ilman sen kummempia pitempiä tutustumisia tuo ihana ihminen kutsui meidät kylään, jos vaan yhtään tuntuu siltä että juttuseura ja vertaistuki tuntuisi tarpeellisilta.
Löytyipä kerhon vetäjistäkin vielä yksi, jolla on kotona kaksospojat. Tuo täti tajuttuaan että minulla on kaksoset, oli apunani loppu ajan niin paljon kuin vain suinkin ehti. Piti toista silmällä kun säntäsin toisen perään. Piti vuorollaan toista kun puin toista. Toivotti seuraavalla kerralla mukaan ja lupasi auttaa silloinkin.
keskiviikko 5. syyskuuta 2012
Kelvoton
Tänään on ollut taas sellainen päivä, että meidän poikia vahtimaan olisi tarvittu kokonainen armeija. Armeijaa kun ei ollut saatavilla oli tyydyttävä yhteen yönsä valvoneeseen äitiin. Suoritus ei ole ollut olympiatasoa.
Kaksi ja puoli viikkoa + yksi kaaottistakin kaaottisempi päivä riitti siihen, että nöyränä soitin neuvolaan ja vonkasin taas kotiapua.
Ei tästä mitään tule.
Olkoonkin, että kesän jäljiltä olen aivan eri ihminen kuin keväällä. Jaksan tehdä ruokaa ja ulkoilla, pestä pyykit, hoitaa kauppareissut ja kaiken mahdollisen byrokratian. Siivotakin jaksaisin, jos päivän tunnit siihen riittäisivät ja jos pojat eivät alkaisi itkeä lohduttomasti imurin käynnistyessä.
Nyt ei olekaan kyse niin fyysisestä jaksamisesta.
Raskaaksi käy se, että tunne riittämättömyydestä kasvaa. Tuo kaikki kun pitäisi hoitaa kahden maailmatutkijan kasvattamisen ohessa. Raskaaksi käy se, että vähintään kerran päivässä meillä joku tippuu syöttötuolista tai pöydältä tai liukumäestä tai puree kissaa tai... Alkaa olla vaikeaa vakuutella itselleen, että tämä on ymmärrettävää kun otetaan huomioon, että niitä on kaksi ja että ne molemmat ovat luonteeltaan kovin meneviä. Alkaa hävettää kertoa miehelle ja muille päivittäisistä tapaturmista.
Miten ihmeessä muut monikkoäidit selviävät tästä vaiheesta? Tai kuka tahansa äiti, jolla on enemmän kuin yksi lapsi kotona? Miksi meidän pojat muka kompuroivat ja tippuvat ja lyövät päänsä niin hirveästi paljon useammin kuin muiden lapset? Onko niillä muilla muka aikaa olla koko ajan vieressä turvaamassa? Missä välissä ne tekee sitten sen kaiken muun?
Mielessäni pyörii kaikki ne tarinat joita muut äidit ovat kertoneet lapsiensa kolhuista. Tuntuu utopistiselta, että joillekin kuhmu tai mustelma silmässä on kertomisen arvoinen yksittäinen tapaus.
Alan epäillä olevani vain kelvoton ja laiskaakin laiskempi äiti. Että vain piiloudun kaksosuuden taakse huonouttani. Pelkään, että neuvolasta lähetetään meille kohta tarkkailuryhmä varmistamaan minulla olevan Munchausenin syndrooma.
*
p.s. Ennen kuin kukaan kommentoi, että onko minun sitten pakko tehdä tuo kaikki muukin, niin vastaan jo: ON.
Tuo kaikki muu saa minun mieleni pysymään virkeämpänä. Tuo kaikki muu on minulle terapiaa ja auttaa uskomaan siihen, että me ollaan ihan tavallinen perhe ja eletään tavallista elämää. Se saa minut keskittymään johonkin muuhun kuin niihin vielä keskeneräisiin keskosasioihin.
p.p.s. Taitaa olla ensimmäinen kerta kun jännitän aivan tosissaan kirjoituksen julkaisua. Entä jos epäilyni ja pelkoni osuvatkin oikeaan?
Kaksi ja puoli viikkoa + yksi kaaottistakin kaaottisempi päivä riitti siihen, että nöyränä soitin neuvolaan ja vonkasin taas kotiapua.
Ei tästä mitään tule.
Olkoonkin, että kesän jäljiltä olen aivan eri ihminen kuin keväällä. Jaksan tehdä ruokaa ja ulkoilla, pestä pyykit, hoitaa kauppareissut ja kaiken mahdollisen byrokratian. Siivotakin jaksaisin, jos päivän tunnit siihen riittäisivät ja jos pojat eivät alkaisi itkeä lohduttomasti imurin käynnistyessä.
Nyt ei olekaan kyse niin fyysisestä jaksamisesta.
Raskaaksi käy se, että tunne riittämättömyydestä kasvaa. Tuo kaikki kun pitäisi hoitaa kahden maailmatutkijan kasvattamisen ohessa. Raskaaksi käy se, että vähintään kerran päivässä meillä joku tippuu syöttötuolista tai pöydältä tai liukumäestä tai puree kissaa tai... Alkaa olla vaikeaa vakuutella itselleen, että tämä on ymmärrettävää kun otetaan huomioon, että niitä on kaksi ja että ne molemmat ovat luonteeltaan kovin meneviä. Alkaa hävettää kertoa miehelle ja muille päivittäisistä tapaturmista.
Miten ihmeessä muut monikkoäidit selviävät tästä vaiheesta? Tai kuka tahansa äiti, jolla on enemmän kuin yksi lapsi kotona? Miksi meidän pojat muka kompuroivat ja tippuvat ja lyövät päänsä niin hirveästi paljon useammin kuin muiden lapset? Onko niillä muilla muka aikaa olla koko ajan vieressä turvaamassa? Missä välissä ne tekee sitten sen kaiken muun?
Mielessäni pyörii kaikki ne tarinat joita muut äidit ovat kertoneet lapsiensa kolhuista. Tuntuu utopistiselta, että joillekin kuhmu tai mustelma silmässä on kertomisen arvoinen yksittäinen tapaus.
Alan epäillä olevani vain kelvoton ja laiskaakin laiskempi äiti. Että vain piiloudun kaksosuuden taakse huonouttani. Pelkään, että neuvolasta lähetetään meille kohta tarkkailuryhmä varmistamaan minulla olevan Munchausenin syndrooma.
*
p.s. Ennen kuin kukaan kommentoi, että onko minun sitten pakko tehdä tuo kaikki muukin, niin vastaan jo: ON.
Tuo kaikki muu saa minun mieleni pysymään virkeämpänä. Tuo kaikki muu on minulle terapiaa ja auttaa uskomaan siihen, että me ollaan ihan tavallinen perhe ja eletään tavallista elämää. Se saa minut keskittymään johonkin muuhun kuin niihin vielä keskeneräisiin keskosasioihin.
p.p.s. Taitaa olla ensimmäinen kerta kun jännitän aivan tosissaan kirjoituksen julkaisua. Entä jos epäilyni ja pelkoni osuvatkin oikeaan?
maanantai 3. syyskuuta 2012
Mökillä
Viikonloppu vierähti meren rannalla mökillä. Mietin siellä puuhastellessani hyväntuulisena, että joskos sittenkin sisälläni on maalaissielu. Miten voi saada tuulen humina ja aaltojen loiske ihmisen niin onnelliseksi? Tai puolukkametsä?
Illalla istuin yksin hiljaisessa saunassa ja huomasin hymyileväni. En millekään erityiselle vaan sille hyvälle ololle joka valtasi kaiken ruumiini ja sieluni.
Salaa haaveilen joskus vielä hankkivani talon meren rannalta. Tiedän että olen liian kaupunkilainen muuttamaan kokonaan maalle, mutta jos sellaisen sulopisen mökin löytäisi, mitä voisi pitää kakkosasuntona. Riittävän lyhyen matkan päässä kaupungista, että välillä voisi sieltäkin käydä töissä. Ja sitten joskus kun saan tutkijan urani käyntiin, voisin merta katsellen kirjoittaa väitöskirjaani.
Lotto on vetämässä. Erityispedagogiikan perusopinnot lopputenttiä vaja valmiit. Suunnitelman toteuttamiseen olen varannut 20 vuotta.
*
Ei taaskaan selvitty mökiltä haavereitta. Aa sai suuhunsa neljä ammottavaa haavaa. Taas pitäisi tilata Horatio paikalle selvittämään, mitä oikein tapahtui, meidän taidot eivät riittäneet. Haavat vihjaavat siihen, että suuhun on työnnetty jotain nelikulmaista. Sellaista ei paikalta löytynyt. Vaikea on myöskään tietää oliko suuhun sen jonkin tunkenut Aa vai Bee. Kumpikaan ei suostu kuulusteluissa kertomaan mitään tapahtuneesta.
Tällä kertaa selvittiin ilman päivystysreissua. Raukka pikkuinen ei eilen saanut syötyä mitään muuta kuin hiukan jäätelöä. Hetken pelkäsin, että jos paraneminen kestää kovin kauan, päästään hakemaan taas nenämahaletku. Onneksi lasten paranemistahti on huikea ja aamulla vispipuuro meni jo helposti.
Illalla istuin yksin hiljaisessa saunassa ja huomasin hymyileväni. En millekään erityiselle vaan sille hyvälle ololle joka valtasi kaiken ruumiini ja sieluni.
Salaa haaveilen joskus vielä hankkivani talon meren rannalta. Tiedän että olen liian kaupunkilainen muuttamaan kokonaan maalle, mutta jos sellaisen sulopisen mökin löytäisi, mitä voisi pitää kakkosasuntona. Riittävän lyhyen matkan päässä kaupungista, että välillä voisi sieltäkin käydä töissä. Ja sitten joskus kun saan tutkijan urani käyntiin, voisin merta katsellen kirjoittaa väitöskirjaani.
Lotto on vetämässä. Erityispedagogiikan perusopinnot lopputenttiä vaja valmiit. Suunnitelman toteuttamiseen olen varannut 20 vuotta.
*
Ei taaskaan selvitty mökiltä haavereitta. Aa sai suuhunsa neljä ammottavaa haavaa. Taas pitäisi tilata Horatio paikalle selvittämään, mitä oikein tapahtui, meidän taidot eivät riittäneet. Haavat vihjaavat siihen, että suuhun on työnnetty jotain nelikulmaista. Sellaista ei paikalta löytynyt. Vaikea on myöskään tietää oliko suuhun sen jonkin tunkenut Aa vai Bee. Kumpikaan ei suostu kuulusteluissa kertomaan mitään tapahtuneesta.
Tällä kertaa selvittiin ilman päivystysreissua. Raukka pikkuinen ei eilen saanut syötyä mitään muuta kuin hiukan jäätelöä. Hetken pelkäsin, että jos paraneminen kestää kovin kauan, päästään hakemaan taas nenämahaletku. Onneksi lasten paranemistahti on huikea ja aamulla vispipuuro meni jo helposti.
perjantai 31. elokuuta 2012
Väsynyt äiti -simulaatio
Kokeilin eilen miltä tuntui olla minä koko viime syksyn ja kevään. Simulaatio saatiin aikaiseksi lyhentämällä 3h yöunista ja rientämällä heti aamutuimaan puuduttavan pitkälle näköpolikäynnille. Tuloksena kiukkuinen, lyhytpinnainen äiti, joka haluaisi vaan maata sohvalla, syödä kaikki herkut kaapista ja kaupasta, röhnöttää ja antaa piut paut ulkoilulle.
Ei ollut kivaa olla väsynyt äiti. Ei ollut kivaa olla väsyneen äidin väsynyt lapsi. Oli tyhmää ja kurjaa ja hankalaa. En ymmärrä miten olemme selvinneet viime vuodesta.
**
Viime tiistaina alkoi taas tanssitunnit. Oih ja ihanuus kuinka paljon nautin niistä! (Tosin sielläkin tajusin kuinka koomassa ja puhkipoikki olen ollut viime vuoden.)
Tunnin lopussa tanssikaverini tuli juttelemaan. Hänellä ja minulla oli laskettu aika kahden päivän erolla. Juttelimme kesän sujumisesta ja lasten kasvusta. Lopulta myös kolhimisesta. Hän kysyi, milloin tietää että lapsi on lyönyt päänsä niin, että pitää mennä lääkäriin. Heidän tyttönsä oli kuulema nyt kerran lyönyt pään heidän sängyn kulmaan ja siihen tuli kuhmu. Ystäväni oli kuulema kovasti miettinyt, pitäisikö tyttöä lähteä käyttämään päivystyksessä.
Sanoin pitäneeni itse rajaa siinä, että lapsi oksentaa tai menee tajuttomaksi. Tai jos verta tulee aivan valtavasti. Taas tuli sellainen olo, että mitäköhän tuo toinen äiti minusta taas ajattelee.
Seuraavana päivänä olin leikkipuistossa poikien kanssa. Olin juuri suojaamassa Aan keinuunkiipeämisyritystä kun näin Been kiipeävän ratsastuspandan selkään. Nappasin Aan kauemmas keinuista ja yritin ehtiä ajoissa Been luokse. En ehtinyt. Käsi lipesi ja poika lensi maahan pää edellä.
Tuli mieleeni ystävän huoli lapsen kuhmusta ja mietin onko minussa oikeasti jokin vika, kun en osaa tälläisestäkään niin kamalasti huolestua, Bee kun kaksi minuttia myöhemiin juoksenteli taas jo nauraen kohti seuraavaa leikkiä.
Onko muuten jossain olemassa lapsille näppylähanskoja? Bee tippui pandan selästä, koska tumpulla varustettu käsi "liukastui". Alkaa olla niin kylmä, että tumppuja on pakko pitää, mutta kun ne lisäävät vaaranpaikkoja huomattavasti.
Ei ollut kivaa olla väsynyt äiti. Ei ollut kivaa olla väsyneen äidin väsynyt lapsi. Oli tyhmää ja kurjaa ja hankalaa. En ymmärrä miten olemme selvinneet viime vuodesta.
**
Viime tiistaina alkoi taas tanssitunnit. Oih ja ihanuus kuinka paljon nautin niistä! (Tosin sielläkin tajusin kuinka koomassa ja puhkipoikki olen ollut viime vuoden.)
Tunnin lopussa tanssikaverini tuli juttelemaan. Hänellä ja minulla oli laskettu aika kahden päivän erolla. Juttelimme kesän sujumisesta ja lasten kasvusta. Lopulta myös kolhimisesta. Hän kysyi, milloin tietää että lapsi on lyönyt päänsä niin, että pitää mennä lääkäriin. Heidän tyttönsä oli kuulema nyt kerran lyönyt pään heidän sängyn kulmaan ja siihen tuli kuhmu. Ystäväni oli kuulema kovasti miettinyt, pitäisikö tyttöä lähteä käyttämään päivystyksessä.
Sanoin pitäneeni itse rajaa siinä, että lapsi oksentaa tai menee tajuttomaksi. Tai jos verta tulee aivan valtavasti. Taas tuli sellainen olo, että mitäköhän tuo toinen äiti minusta taas ajattelee.
Seuraavana päivänä olin leikkipuistossa poikien kanssa. Olin juuri suojaamassa Aan keinuunkiipeämisyritystä kun näin Been kiipeävän ratsastuspandan selkään. Nappasin Aan kauemmas keinuista ja yritin ehtiä ajoissa Been luokse. En ehtinyt. Käsi lipesi ja poika lensi maahan pää edellä.
Tuli mieleeni ystävän huoli lapsen kuhmusta ja mietin onko minussa oikeasti jokin vika, kun en osaa tälläisestäkään niin kamalasti huolestua, Bee kun kaksi minuttia myöhemiin juoksenteli taas jo nauraen kohti seuraavaa leikkiä.
Onko muuten jossain olemassa lapsille näppylähanskoja? Bee tippui pandan selästä, koska tumpulla varustettu käsi "liukastui". Alkaa olla niin kylmä, että tumppuja on pakko pitää, mutta kun ne lisäävät vaaranpaikkoja huomattavasti.
Tunnisteet:
arki,
harmit,
harrastukset,
kaksoset,
äitiys
keskiviikko 29. elokuuta 2012
Tarpeeton
Kävin tapaamassa neuvolapsykologia. Käynti oli valaiseva. Tuli sanottua taas ääneen kaikenlaista. Ääneen sanominen aina jotenkin helpottaa itseäkin hahmottamaan asioita. Esimerkiksi jos vaikka sattuu tuntemaan olonsa tarpeettomaksi.
Kun lapsi syntyy, normaalin luonnonjärjestyksen mukaan seuraavat päivät, viikot ja kuukaudet on äiti ehdoton elossapysymisen edellytys lapselleen. Äidin kuuluu syöttää ja suojella. Vauvan kuuluu viettää aikaa kiinni äidissä enenmmän kuin irti äidistä.
Meillä ei näin ollut. Ensimmäisten kuukausien ajan pojat olisivat pysyneet hengissä, vaikka minua ei olisi ollut lainkaan.
Kun meidän pojat syntyivät, molemmat kidätettiin niin vauhdilla teholle, että minä en edes saanut nähdä poikia. Ensimmäisen varovaisen vilauksen näin heistä 23 tuntia myöhemmin. Hiukan sain kädellä koskettaa. Been sain syliini ensimmäisen kerran viiden päivän ikäisenä, Aan kuukauden ikäisenä.
Bee vietti aikaa keskolassa 3kk. Keskola-aikana Bee oli paljon sylissä ja kengurussa. Aa taasen oli keskolassa 4kk ja sylissä harvoin, kengurussa vielä harvemmin. Aa rasittui aina liikaa.
Keskolan henkilökunta uudestaan ja uudetsaan kertoivat kuinka tärkeää vanhempien läsnäolo lasten voinnille on. Siitä on tutkimustietoakin. Ruotsissa tehdyn tutkimuksen mukaan mahdollistamalla perheen jatkuva paikalla olo perhehuoneilla, keskosten keskimääräinen hoitoaika lyheni 10 päivää. (Pahoittelu, en nyt pikaisesti löydä linkkiä tuohon tutkimukseen.)
Äidinmaidon merkitys keskosille on myäs valtava. Erityisen hienoa on, jos keskoselle voidaan tarjota omanäidin maitoa. Aalle äidinmaito oli jossain vaiheessa oikeastaan elinehto.
Kaiken tämän tiedän, mutta en tunne. Sisälläni on vakaasti ja vankkumattomasti tunne, että noiden ensimmäisten kuukausien ajan olen ollut täysin merkityksetön lasteni selviämisen kannalta. Nyt olen tajunnut kuinka paljon tuo tunne heijastuu edelleen olemiseemme. Pelkään etteivät pojat tarvitse minua vieläkään. Pelkään, että minä päivänä tahansa minut voitaisiin korvata kellä tahansa, eikä poikien elämä hetkahtaisi suuntaan eikä toiseen.
Erityisen iso pelko on Aan kohdalla. Aalla on alun ongelmien takia hyvin erilainen tapa olla lähellä. Aa on nukahtanut syliin vain muutaman kerran koskaan. Syliin hän tulee mielellään, mutta lähinnä leikkimään. Tai jos maailma kohtelee kaltoin. En muista koska Aa olisi tullut syliin vain hakemaan läheisyyttä ja lämpöä tai kellimään viereen rauhassa. Bee sentään silloin tällöin tekee moista.
Kun ensimmäisen kerran jätimme pojat hoitoon, eivät ukot tuntuneet edes tajunneen äidin ja isän olleen poissa. Kun ensimmäisen kerran oli yötä pois kotoa, ei minua oltu kaivattu lainkaan. Kun edellisaamuna lähdin kotoa, Bee itki perääni lohduttomasti. Aa vilkutti ja hymyili.
Meillä on nyt sovittuna kuukauden päähän poikien ensimmäinen yökylä. Pelkään, että jos sekin onnistuu ongelmitta, on se lopullinen todistus siitä, että olen lapsilleni täysin tarpeeton.
Kun lapsi syntyy, normaalin luonnonjärjestyksen mukaan seuraavat päivät, viikot ja kuukaudet on äiti ehdoton elossapysymisen edellytys lapselleen. Äidin kuuluu syöttää ja suojella. Vauvan kuuluu viettää aikaa kiinni äidissä enenmmän kuin irti äidistä.
Meillä ei näin ollut. Ensimmäisten kuukausien ajan pojat olisivat pysyneet hengissä, vaikka minua ei olisi ollut lainkaan.
Kun meidän pojat syntyivät, molemmat kidätettiin niin vauhdilla teholle, että minä en edes saanut nähdä poikia. Ensimmäisen varovaisen vilauksen näin heistä 23 tuntia myöhemmin. Hiukan sain kädellä koskettaa. Been sain syliini ensimmäisen kerran viiden päivän ikäisenä, Aan kuukauden ikäisenä.
Bee vietti aikaa keskolassa 3kk. Keskola-aikana Bee oli paljon sylissä ja kengurussa. Aa taasen oli keskolassa 4kk ja sylissä harvoin, kengurussa vielä harvemmin. Aa rasittui aina liikaa.
Keskolan henkilökunta uudestaan ja uudetsaan kertoivat kuinka tärkeää vanhempien läsnäolo lasten voinnille on. Siitä on tutkimustietoakin. Ruotsissa tehdyn tutkimuksen mukaan mahdollistamalla perheen jatkuva paikalla olo perhehuoneilla, keskosten keskimääräinen hoitoaika lyheni 10 päivää. (Pahoittelu, en nyt pikaisesti löydä linkkiä tuohon tutkimukseen.)
Äidinmaidon merkitys keskosille on myäs valtava. Erityisen hienoa on, jos keskoselle voidaan tarjota omanäidin maitoa. Aalle äidinmaito oli jossain vaiheessa oikeastaan elinehto.
Kaiken tämän tiedän, mutta en tunne. Sisälläni on vakaasti ja vankkumattomasti tunne, että noiden ensimmäisten kuukausien ajan olen ollut täysin merkityksetön lasteni selviämisen kannalta. Nyt olen tajunnut kuinka paljon tuo tunne heijastuu edelleen olemiseemme. Pelkään etteivät pojat tarvitse minua vieläkään. Pelkään, että minä päivänä tahansa minut voitaisiin korvata kellä tahansa, eikä poikien elämä hetkahtaisi suuntaan eikä toiseen.
Erityisen iso pelko on Aan kohdalla. Aalla on alun ongelmien takia hyvin erilainen tapa olla lähellä. Aa on nukahtanut syliin vain muutaman kerran koskaan. Syliin hän tulee mielellään, mutta lähinnä leikkimään. Tai jos maailma kohtelee kaltoin. En muista koska Aa olisi tullut syliin vain hakemaan läheisyyttä ja lämpöä tai kellimään viereen rauhassa. Bee sentään silloin tällöin tekee moista.
Kun ensimmäisen kerran jätimme pojat hoitoon, eivät ukot tuntuneet edes tajunneen äidin ja isän olleen poissa. Kun ensimmäisen kerran oli yötä pois kotoa, ei minua oltu kaivattu lainkaan. Kun edellisaamuna lähdin kotoa, Bee itki perääni lohduttomasti. Aa vilkutti ja hymyili.
Meillä on nyt sovittuna kuukauden päähän poikien ensimmäinen yökylä. Pelkään, että jos sekin onnistuu ongelmitta, on se lopullinen todistus siitä, että olen lapsilleni täysin tarpeeton.
Tunnustus
Sain tunnustuksen Tiuhdilta blogissaan Ihan hyvä elämä. Kiitos!
Viimeeksi tunnustuksen saadessani en heti jakanut sitä eteenpäin, unohdin koko asian ja kevottomana tunnustettuna en koskaan tullut jatkaneeksi tunnustusketjua. Nyt päätin toimia ennen kuin unohdan ja jakaa tunnustusta hetimiten eteenpäin.
Tunnustuksen mukana tulivat seuraavat ohjeet:
- Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
- Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
- Kopioi post it -lappu ja liitä se blogiisi.
- Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it -lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.
Jaan tunnustuksen eteenpäin seuraaville suosikkiblogeistani:
Valeäidin tunnustuksia , uusin blogilöytöni, joka pompsahti heti suosikiksi
Miksette hanki koiraa , hienosti kirjoitettua, kaunista tekstiä vaikeasta aiheesta
Äiti aurinkoinen , aina varmaa piristystä päivään
kinttupolut , Pikkusisko on vaan niin ihana
Äitiyden monet kasvot , tiedättekö sen ilmiön kun alkaa tuntua, että tuntee jonkun vaikka ei tunnekaan?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
