Kerho

Eilen alkoi seurakunnan perhekerho.

Saavuimme paikalle soveliaasti hyvissä ajoin. Kaikki muut eivät, joten jouduimme odottelemaan. Meidän ukkeleille moinen ei sopinut ollenkaan. Molemmat säntäilivät eri suuntiin, eri lasten kimppuun riistämään virsikirjoja käsistä tai tossuja jalasta. Yritin epätoivoisesti haalia poikia viereeni istumaan ja odottelemaan, mutta turhaan. Muut äidit ja perhepäivähoitajat katselivat osa huvittuneesti, osa kauhistuneesti.
 
Alun hartauden ja muskarihetken jälkeen oli hiestä märkä ja hengästynyt. Mielessä kävi, että tää ei tainnut olla meitä varten ja uudestaan ei tulla. Vaikka pojat kyllä pitivät laululeikeistä. Bee tykkäsi myös hartaushetkestä, johon lapset saivat osallistua huutamalla vähän väliä jee. Olisikohan moinen äidin hikoilun arvoista? Voiko perhekerhon merkitä urheilusuoritukseksi heijaheijaan?

Ohjatun osuuden jälkeen porukka hajaantui. Yläkerrassa askarreltiin, salissa leikittiin ja viereisessä huoneessa kahviteltiin. Me jäimme saliin. Alkuun tilanne näytti sujuvan hyvin, kunnes Aa riisti joltain muulta lapselta lelun. Seuraavassa hetkessä Bee oli ehtinyt viereiseen huoneeseen tavoittelemaan jonkun äidin kahvikuppia. Ei aikaakakaan kun tajusin Aan olevan portaissa matkalla yläkertaan.
Aina kun yhden sain kiinni ja takaisin lelujen luokse, toinen oli pahoilla teillä. Säntäilin ympäriinsä epätoivoisena, miettien kuinka kovasti olinkaan toivonut saavani kerhossa juoda kupin kahvia aikuisessa seurassa.

Jossain kohtaa onnistuin hetkeksi saamaan molemmat pojat keskittymään leluihin, niin että pystyin nykäsemään kerhon vetäjää hihasta. Tiedustelin millainen polittiikka kerhossa on ollut flunssien ja nuhanenien suhteen. Kuulema asia ei ole koskaan ennen tullut kerhossa esille. Lyhyen keskustelun tuloksena oli, että kerhoon hankitaan käsidesiä välipalalinjaston alkuun. Tähän on kai tyydyttävä.

Muistatteko vielä suunnitelmani? Se eteni. Jossain vaiheessa nimittäin viereeni istahti äiti, joka aloitti keskustelun kysymällä, kuinka paljon etukäteen pojat ovat syntyneet. Ilmeni, että tuolla äidillä on myös keskoskaksospojat (jo tarhaikäiset). Hieman isommat syntyessään ja hieman isommilla viikoilla kuin meidän, mutta ei paljoa. Emme ehtineet paljoakaan keskustella kun jomman kumman pojat vaativat taas huomiota.

Hetkeä myöhemmin äiti ilmestyi taas viereeni ja kysyi "miten sä jakselet?". Voi kuinka hyvältä tuntuikaan löytää tuollainen ihminen. Luottamus välillemme syntyi hetkessä ja keskustelimme pitkään. Ilman sen kummempia pitempiä tutustumisia tuo ihana ihminen kutsui meidät kylään, jos vaan yhtään tuntuu siltä että juttuseura ja vertaistuki tuntuisi tarpeellisilta.

Löytyipä kerhon vetäjistäkin vielä yksi, jolla on kotona kaksospojat. Tuo täti tajuttuaan että minulla on kaksoset, oli apunani loppu ajan niin paljon kuin vain suinkin ehti. Piti toista silmällä kun säntäsin toisen perään. Piti vuorollaan toista kun puin toista. Toivotti seuraavalla kerralla mukaan ja lupasi auttaa silloinkin.