sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Ehdottomuudesta

Tän kesän aikana olen oppinut paljon. Olen ollut aina hyvin tiukka periaatteissani. Minulla on ollut kova tarve pystyä hallitsemaan kaikkea ja epävarmuus on ollut sietämätöntä.  Kaksoset ja synnytys viikolla 27 ei ollut se mitä olin suunnitellut.
Olen oppinut luopumaan omista ehdottomuuksistani ja ihanteistani. Olen oppinut sietämään epävarmuutta ja hyväksymään asioita, joita en toivoisi kellekään, viimeisenä omille lapsilleni. Olen oppinut, että on asioita joille ei voi mitään, ja jos niiden asioiden alle ei tahdo rusentua on siinä hetkessä pakko päästäää irti siitä ajatuksesta mikä itsellä oli asioiden kulusta. Tärkeimpänä olen oppinut, että jokaisen lapsen tilanne on erityinen ja jokainen lapsia sanelee itse mikä hänelle on parasta.

Kaiken tapahtuneen jälkeen olen alkanut kuunnella aivan uudella tavalla ihmisten suunnitelmia. Varsinkin lastenhankintaan ja kasvatukseen liittyviä. Erityisen tiukkaa tekee kuunnella niitä, jotka hankkii lapsia tää-lapsi-ei-sitten-muuta-meidän-elämää-yhtään -asenteella. Niitä jotka suunnittelee lasketunajan jälkeiselle viikolle purjehdusta tai ulkomaanmatkaa. Entäs jos kaikki ei menekkään niin kuin pitäis?

Olen seurannut sekavin mielin myös viime päivien imetys vs korvike keskustelua. Ahdistaa ehdottomuus millä ihmiset laukoo mielipiteitään. Jokainen kommentoi asiaa sellaisella jyrkkyydellä, että samalla tulee mitätöineeksi kaikkien muiden mielipiteet. Mistään aiheesta ei ole kovin rakentavaa keskustella tuollasilla sävyillä. Ehkä pahinta se on kuitenkin näin henkilökohtaisessa aiheessa. Varsinkin kun imetykseen vaikuttaa älyttömästi korvien välissä tapahtuva liikehdintä. Ovatkohan imetyksestä ehdottomuutena meuhkaavat äidit miettineet miltä tuntuu kuunnella saarnaavia mielipiteitä jos maidon tuottaminen on tiukilla? Harvat niistä, joilla maitoa ei tule kunnolla, aivan tyytyväisin mielin vastikkeeseen siirtyy. Pääsääntöisesti vastiketta annetaan pakon edessä. Miksi näitä äitejä pitää asiasta syyllistää? Vähemmällä syyllistämisellä olis vähemmän stressiä ja ehkä sitä maitoakin heruis paremmin.
Älkää ymmärtäkö väärin. Mä olen kyllä sitä mieltä, että imetys ja äidinmaito on parasta lapselle. Oon silti iloinen, että joku kertoo myös, että korvikkeella kasvavatkaan ei oo tuhon omia. Mun mielestä on väärin, että keskustelussa lähdetään olettamuksesta, että korviketta lapselleen antavat äidit antaa sitä koska eivät viitsi tai halua imettää.

Luulen, jos olisin saanut yhden täysaikaisen terveen vauva, olisin ollut vähintään puolenvuoden ajan täysimetyksellä ja sitä mieltä, että se on ainoa oikea tapa. Olisin antanut lapsen nukkua yöt vieressäni, päivät kantanut kantoliinassa ja vältellyt viimeiseen asti valmisruokia ja lääkkeitä. Toisin kävi.

Meidän pojat ovat ensimmäiset kuukautensa nukkuneet yksin, ilman vanhempien läheisyyttä. Aa pääsi syliin ensimmäisen kerran kolmen viikon ikäisenä. Kenguruhoito ja muukin sylittäminen jouduttiin Aan kanssa laittamaan yli kuukaudeksi katkolle sairaalassa, koska hengittäminen ei sylissä vaan onnistunut. Kotona molemmat nukkuvat (samassa) pinnasägyssä, eivät meidän vieressä, nukkuvat nimittäis omillaan paremmin. Bee ei voi sietää kantoliinaa, koska siinä peittyy pää. Cpap-laitteen pipo on aiheuttanut sen, että poika ei kestä mitään päässään. Kumpaakaan ei voi pitää liian tiukasti sylissä, koska tiukka tarkoittaa inhottavia testejä, pistämistä tai muuta. Aa on nyt kotona muuten alkanut olla kovin sylin perään. Siitä oon niin oonnelinen, että itku tulee välillä. Pelkäsin, että ensimmäiset kuukaudet johtais siihen, että läheisyys vaan ahdistaa. 

Bee sai äidinmaitoa ensimmäiset 3,5 kuukautta pääsääntöisenä ravintona. Ensin nenämahaletkun kautta ja 8 viikon iästä suunkautta. Onnellinen oon siitä, että molemmat pojat on alottaneet suunkautta syömisen tissiltä. Lääkkeiden ja maidonvahvikkeiden takia kuitenkin on täytynyt siirtyä pulloon. Lääkketiä molemmat on saaneet ensimmäisestä päivästä asti niin paljon, että kauhistuttaa.
Aalta puhkesi suoli kahden päivän iässä ja äidinmaitoa voitiin aloittaa letkuttaa vasta monen viikon iässä. Taidettiin olla yli kolmen kuukauden iän kun hengitys oli sillä tasolla, että voitiin aloittaa suun kautta syöminen. Ja Aan suolisto-ongelmien takia Bee joutui luopumaan äidinmaidosta jossain kohtaa kokonaan. Molemmille mulla ei lypsämällä riitä ja Aalle se on ollut hengissäpysymisen ehto.
Meillä aloitettiin 4 kuukauden iässä kiinteiden syöminen, eli siis kuukaudenikäisen vauvan fysiikalla. Siitä kuukauden päästä liha. Olin aivan järkyttynyt kun kuulin asiasta. Nopeasti silti taas omat periaatteet haudattiin poikeien tarpeiden tieltä.

Tahtoisin uskoa, että lapseni eivät ole täysin piloilla. Tahdon uskoa, että meidän välille voi kehittyä vielä hyvä ja vahva tunneside. Tahdon luottaa siihen, että vastikkeesta huolimatta myös Bee kasvaa ihan normaalisti. Varmasti hurjat ekat kuukaudet jättää jälkensä, en epäile sitä hetkeäkään. En epäile silti sitäkään eikö pojistani voi vielä kasvaa terveitä, onnellisia ja tasapainoisia miehiä, joilla on hyvät suhteet toisiinsa ja vanhempiinsa.

Tottakai minunkin ihanne on edelleen luonnonmukainen synnytys, vierihoito, imetys jne. Kaikkea sitä aion tavoitella jos vielä saan lapsen. Tavoitteiden toteutuminen onkin sitten niin monesta asiasta kiinni, että siitä en aio stressata.

 

3 kommenttia:

  1. "Kaiken tapahtuneen jälkeen olen alkanut kuunnella aivan uudella tavalla ihmisten suunnitelmia. Varsinkin lastenhankintaan ja kasvatukseen liittyviä. Erityisen tiukkaa tekee kuunnella niitä, jotka hankkii lapsia tää-lapsi-ei-sitten-muuta-meidän-elämää-yhtään -asenteella. Niitä jotka suunnittelee lasketunajan jälkeiselle viikolle purjehdusta tai ulkomaanmatkaa. Entäs jos kaikki ei menekkään niin kuin pitäis?" allekirjoitan!!

    Varsinkin nyt kun ei edes se raskaus ala kun sitä toivoo - tai jatku kun se alkaa...

    VastaaPoista
  2. Ja kyllä varmasti molemmat pojat kasvavat niin kuin on tarkoitus, saivat he sitten korviketta, äidinmaitoa pullosta tai äidinmaitoa rinnasta.

    Meidän tyttö on saanut vain vähän minun tissestä herunutta maitoa, loput luovutettua maitoa, erikoiskorvikkeita ja tavallista korviketta. Ja imetystä ei olla harrastettu yhtään. Silti tunenn että meidän välillämme on jotain erityistä. Sylittelemme paljon, pussaamme, leikimme, lapsi jopa nukkuu edelleen toisinaan meidän välissä tai sitten omassa lastensängyssään meidän sängyn ja seinän välissä niin että sängyt ovat melkeinpä samaa petiä. :)

    VastaaPoista
  3. kommentti tuohon kirjoittamaasi toiseksi viimeiseen kappaleeseen - se, mikä minulle on jo vuosia antanut voimia. Kuulin tarhantädiltä kauankauan sitten, silloin kun pienimmäinen ei vielä ollut tarhalainen, vaan niihin aikoihin kun itse kävin läpi tätä kriisivaihetta.
    Ja tarhantäti, keskosvanhempi itsekin sanoi näin: "kuulehan, näillä keskoslapsilla on niin vahva elämisentahto. Ne ovat jo yhden kerran selvinneet, ne on siks täyttä terästä"
    Niillä on elämisentahto. Ja elämisennälkä.

    Totta, vanhemman suhde keskoslapseen on hyvin erilainen, kaksijakoinen. Hänet on helpompi "hylätä" (koska on jo kerran ollut pakko), mutta lapsessa on myös se elämisennälkä, joka vaatii vanhempaa vastaamaan, olemaan vuorovaikutuksessa.
    Että ei niitä kyllä ihan hevillä pilalle saa; niillä on elämisennälkä.

    VastaaPoista