maanantai 31. lokakuuta 2011

Normaaliuden kaipuu

Viikonloppuna juteltiin miehen kanssa arjesta. Sen yksitoikkoisuudesta ja urautumisesta.

Me ei olla koskaan oltu kauhean meneviä ihmisiä. Viihdytään molemmat kotona. Molemmille sosiaalinen elämä on tärkeää, mutta se tarkottaa lähinnä hyvien ystävien ja perheen kanssa vietettyä aikaa. Aiemmin kävimme paljon keikoilla ja festareilla. Edelleen moisiin on kiva päästä välillä, mutta enää ei kaikki kesän viikonloput mene teltassa nukkuen.

Päätimme ryhdistäytyä. Edes viikonloppuihin on meitittävä jotain tekemistä. Muuten tuntuu, että meidän elämä alkaa pyöriä likaa poikien keskosuuden ympärillä. Se piiri on pieni. Niin ihanaa kun onkin saada olla rauhassa kotona perheen kanssa, tarvitaan me muutakin. Tarvitaan tunnetta, että me pystytään itse vaikuttamaan elämäämme. Sitä tunnetta ei puoleen vuoteen ole oikein ollut. Eikä me tarvita isoja ja ihmellisiä juttuja. Päästä lenkille rauhassa tai kylään sinne minne halutaan kylään.

Tälle viikolle sovittiin lenkkivuorot. Kahdelle seuraavalle viikonlopulle kyläpaikat.

****

Pojat saivat eilen kasteen. Juhlat oli mukavat. Päätös pitää juhlat muualla kuin kotona ja ottaa catering hoitamaan ruuat, oli aivan oikea. Oli helpottavaa kun itse ei tarvinnut huolehtia kuin siitä, että ehditään ajoissa paikalle.

Yllätin itseni olemalla tosi tyyni koko kasteen ajan. En itkenyt, enkä edes meinannut. Mahtaako olla poikien hurja alku kehittänyt mulle kyvyn hillitä itseni silloin kun siihen on tarvetta. Kotona illalla kun köllin poikien kanssa sängyllä tirautin muutaman onnenkyyneleen. Oli ihanan normaali olo.

2 kommenttia:

  1. :) Tuttuja ajatuksia tuo että sen sairaala-ajan ja kotona karanteenissa olon jälkeen on PAKKO keksiä edes jotain pientä arkeen lisää.

    VastaaPoista
  2. Itse olen ollut aina kotihiiri, mutta sen jälkeen kun esikoinen syntyi ja varsinkin kuopuksen keskosuuden jälkeen jumittauduin kotiin. En uskaltanut käydä missään, kun pelkäsin lasten sairastuvan. Nyt olenkin huomannut että tytöillä onkin vastustuskykyä jonkun verran, eikä heihin jokainen tauti olekaan tarttunut (ovathan he kyllä jo vähän isompia). Olen alkanut uskaltaa nauttia elämästä kodin seinien ulkopuolellakin ja jättää muksut hetkeksi hoitoon muillekin.

    VastaaPoista