Lähteminen

Pojat eivät sairastuneet. Mitä mahtoi olla viime viikon oireilut, mutta ohi menivät taas sillä että käytiin sairaalassa. Tehokasta hoitoa.

***

Viikonloppua on leimanneet pettymykset. Sunnuntaina mun piti mennä ravintolaan syömään ystävien kanssa. Homman perui ystävän vatsatauti. Tänään kylään piti tulla kauan kaivattu ystäväni Saksasta lapsensa kanssa. Kyläily taas peruuntui lapsen kuumeilun takia. Todennäköistä on, että kuume johtuu puhkeavista hampaista, mutta riskiä ei voi ottaa.

Harmittaa. En koskaan ajatellutkaan, että voisin jatkaa elämääni ihan normaalisti lapsien saamisen jälkeen. Enkä ajatellu, että olisin sitä tyyppiä, joka lapsi kainalossa viipottaa menemään päivästä toiseen. En vaan myöskään ajatellut, etten voi mennä tuosta vaan vauvatreffeille äitiyslomalla olevien ystävieni kanssa. Tai, että menee puoli vuotta ennen kuin lapseni pääsevät ensi kertaa kylään isovanhemmilleen. 

Niin. Eilen lähdimme illalla käymään vanhempieni luona. Soitin äidilleni kysyäkseni onko siellä kukaan kotona, jos tulisimme katsomaan mahdollista kastemaljaa. Hieman ihmettelin kun äitini oli niin innokas ja perui saman tien illan menonsa. Tajusin syyn vasta kun ovesta sisään päästyämme äitini alkoi höpötellä pojille, että ihanaa vihdoin saada meidät kylään.

Asiassa on varmaan monta puolta. Menemisiämme rajaa lääkäreiden määräykset, mutta myös niin monta muuta tekijää:

Rohkeus. Kun joka viikko ollaa käyty päivystyksessä, välillä omalla autolla välillä ambulanssilla, niin ajatus kovin pitkälle lähtemisestä ei houkuta. Ja minne tahansa kotoa lähdetään, aina on mahdollisuus saada jokin tartunta. Osastolle joutuminen on iso mörkö, hengityskoneeseen joutuminen vielä isompi.

Pakkaaminen. Miten saan pakattua äidinmaidon niin, ettei se varmasti lämpene ennen aikojaa? Miten pakkaan lääkkeet, vahvikkeet, öljyt jne maidon joukkoon tulevat? Ja sitten on vielä ne kiinteät ruuat. Tietenkin myös vauvojen perusarsenaali x2.
Onnekseni sain uuden repun lahjaksi, johon mahtuu meidän kaikkien kolmen tavarat. Enää ei tarvi pakata kolmea tai neljää laukkua aina ulos mentäessä.

Viitsiminen. Kun on ensin vaihtanut vaipat, syöttänyt lapset, pessyt pullot, desinfioinut pullot, lypsänyt, pessy ja desinfioinut lypsyvehkeet, käynyt itse suihkussa ja syönyt itse, onkin enää aikaa seuraavaan vaipanvaihtoon ja ruokaan sen verran vähän, että sitä alkaa miettiä jaksaako lähteä tässä välissä minnekään. Pyykkiäkin pitäisi pestä ja joskus siivota. Kaksosten vaunut eivät mahdu talomme hissiin yhtenäkappaleena ja vaatii melkoista taituruutta päästä talosta ulos. Jos mulla on taskussa edes kukkaro, en mahdu itse vaunujen välistä hissiin. Oma vaatetilanteeni on tällä hetkellä vähäinen ja ankea. Sadesäälle mulla ei oikeastaan ole takkia.



Kaikesta huolimatta tiedän, että ois tosi tärkeää, että me käytäis kävelyllä ja kyläilemässä. Lääkäri kielsi ehdottomasti muumioitumisen. Jotenkin vaan se lähteminen aina muistuttaa niin isosti siitä miten surullisella tavalla erityinen meidän tilanne on. Lähteminen pitäis olla innostavaa ja kivaa, mutta se tekee mut alakuloiseksi. En mä kotona jatkuvasti mieti, että voi vitsi sentään kun saatiin tuollaset sairastelevat keskoset ja elämä on kurjaa. Ei. Kotona kaikki on helppoa ja yksinkertaista. Vasta kun tuosta ovesta yrittää ulos, niin homma menee hankalaksi.
Mutta onneks se on vaan se lähteminen. Tuosta kynnyksen yli kun pääsee, niin se yleensä palkitsee.
 
Toisten isovanhempien luokse olemme menossa parin viikon päästä. Asuvat kahden tunnin ajomatkan päässä pääkaupunkiseudulla. Onneksi asuvat siellä. Lastenklinikka on niin lähellä, että uskalletaan mennä yökylään.