Juhlasta arkeen

Mies meni aamulla töihin. Kahdenkuukauden auvoinen loma-aika on nyt ohi. En keksi riittäviä ylisanoja kertomaan kuinka hyvä loma meillä oli. Ja kuinka oikeaan aikaan.
Mies ja minä oltiin aika lähellä murtumispistettä juuri ennen lomaa. Siltikin olen tyytyväinen, että mies ei pitänyt isäkuukautta aiemmin. Poikien kannalta nimittäin tämä oli aivan loistava hetki. Pojat ovat heränneet aivan uudenlaiseen sosiaalisuuteen kesällä ja suhde miehen ja poikien välillä kehittyi kesän aikana varmasti paljon vahvemmaksi kuin mitä se olisi aiemmin keväällä pystynyt. Paljon kertoo se, että Been tippuessa likumäestä, poika halusi juuri isän syliin lohtua hakemaan. Äitiyteni koki kenties pienen kolahduksen samalla, mutta koitan olla keskittymättä siihen.

Arki aloitettiin poikien kanssa juuri niinkuin olin suunniteltu. Herättiin kelloon, ei lomatyyliin sitten kun jaksetaan. Syötiin aamupala ja lähdettiin pihalle. Tultiin kotiin, tehtiin ruokaa ja nyt nuo vaipuivat päiväunille, jotka suunnitelmani mukaan kestävät kolme tuntia. Tässä vaiheessa ne on kestäneet tunnin. Olen päättänyt kehittää meille hyvän arkirytmin. Jeesuksen ryhti -liike on saapunut kotiimme. Päivärytmin lisäksi siihen kuuluu järkevät ruuat ja säännöllinen liikunta. 
Veikkauksia rytmin ajallisesta kestävyydestä voi lisäillä komenttiosioon. Oikeasta veikkauksesta luvassa papukaija- ja erkkimerkki. 

Oma veikkaukseni on, että homma kaatuu ensimmäiseen sairastumiseen. Siihen ei taida olla kovin pitkä aika, Aan ääni tuntuu käheältä ja muutenkin poika on ehkä vähän vetämätön. Mies jo päätti, että se on tulossa kipeaksi, minä vielä arvon voisiko asia liittyä astmalääkkeen lopettamispäätökseen. Kumpikaan vaihtoehto ei tunnu kivalta. Jälkimmäisen toteutuessa edessä häämöttää kortisonipläjäys, joka pistäisi kasvun taas jäihin.

Miten ihmeessä supermarjot ja muut kunnonäidit pitävät rytmistä ja hyvistä elämäntavoista kiinni sairastelujen keskellä? Tietääkö ne jonkun salaisuuden? Tai kenties Salaisuuden?

**

Meillä oli viikonloppuna juhlat. Tupaantulijaiset ja poikien synttärit samassa paketissa sukulaisille ja muutamille ystäville. Juhlien jälkeen mietin, että meitä taidetaan pitää melko höveleinä vanhempina. Jotenkin jäi tunne, että aika moni nyt ajattelee, että me ei ehkä oikein välitetä meidän lapsista vaan annetaan niiden riehua ja riekkua miten sattuu.

Esimerkki 1.
Vieras (hieman hätääntyneesti): Hei, Aa kiipesi penkille.
Minä (turtuneesti): Mille penkille?
Vieras: Parvekkeen.
Minä: Kunhan ei kiipeä pöydälle, sieltä en tiedä osaako se tulla alas.
Vieras: Niin mutta pitäiskö ne tuolit laittaa kasaan ja ottaa pois kun se koko ajan kiipeää niihin.
Minä: Älä turhaan, kun sitten se käyttää niitä tikkaina.

Esimerkki 2.
Aa on juuri kiivennyt eteisen vaatekaappiin ja istuu siellä lempi tarkkailupaikassaan.
Vieras (hätääntyneesti): Ei, ei, ei, et sä sinne voi mennä! Voi, voi, voi, tule nyt pois sieltä kun sä loukkaat kohta!
Minä: Kyllä se saa siellä olla ja se osaa kyllä tulla itse sieltä pois.
Vieras: Kyllä mä nyt otan tän pois täältä, saa muuten kohta kävelysauvasta silmäänsä.
Luovutan ja mietin kertoako vieraalle siitä viime viikkoisesta kun Aa tuli kävlysayvaa heilutellen luokseni keittiöön.

Esimerkki 3.
Bee kurottelee pöydältä lasia ja kumsahtaa lattiaan suorin vartaloin. Vieras huudahtaa pelästyneesti ja lähtee hätääntyneesti kohti Beetä.
Minä: Eikun odota hetki. Ei se välttämättä loukannut. 
Vieras: Mutta kun se kaatui noin pahasti.
Bee ei vielä itke, mutta vieraan tempaistessa Been syliinsä poika alkaa huutamaan.
Minä: Mulla on ollut tapana odottaa hetki ja lohduttaa jos oikeasti on loukannut ja alkaa itkeä. Yleensä meidän pojat ei moisista hätkähdä vaan jatkavat menoaan. Jos ne näkee mun pelästyvän, niin sillon ne hermostuu itsekin.
Vieras: Mutta kyllä se nyt kaatui niin pahasti, että varmasti sattui.
Jostain syystä vieraan käytös saa minut epävarmaksi.
Minä: Kaksosten kanssa on vähän tällästä. En mä ehdi tai pysty aina olemaan paikalla. Jos on toisen kanssa pesemässä kakkapyllyä ja toinen kaatuu, niin minkäs teet. Meidän pojat ovat oppineet aika paksunahkaisiksi.
Poistun keittiöön tuntien oloni hirviöksi.

Kerroin miehelle tilanteista ja siitä, että mahdetaanko meitä pitää aivan kelvottomina vanhempina. Mies totesi, että hänelle oli jäänyt samanlainen tunne. Vähän väliä joku oli miehellekin tullut rapostoimaan siitä mitä pojat tekevät, olettaen että mies ryntää paikalle pelastamaan lapsensa. Miehen todetessa raportoijalle, että joo ne tekee sitä, oli katseet muuttuneet kummaksuviksi.

Päätin antaa enemmän painoarvoa sukulaimiehen anopille antamalle arviolle meidän lapsenkasvatusmetodeista: Niin juuri pitääkin tehdä. Se on hienoa, että ovat ymmärtäneet, että tuollatavalla niitä kunnollisia ihmisiä tulee, että sopivalla tapavalla rennosti. Kun ovat sellaisia boheemeja, niin ovat sen ymmärtäneet, että eivät liikaa pingota.
 

**

Kehitysprojektini nettipäivitykset jätätävät lomanjälkeisesti. Merkinnät on kyllä kalenterissa, mutta jostain syystä nettiaika ei tunnu riittävän blogin päivittämiseen. Toivottavasti lähipäivinä luvassa massapäivitys. 



**