Kehitysseurantaa

Kehitysseurantapolilla tuli taas käytyä. Aika peruskauraa alkaa olla, nyt kun enää yksi kerta on edessä. Viimeinen käynti sovittiin poikien kahden vuoden kehitysiän paikkeille ensi elokuuhun.

Beelle käynti oli bonuskerta. Tätä ei olisi ollut vuoden ja kahden vuoden kehitysiän välissä, jos ei Aata olisi haluttu nähdä tässäkin kohtaa. Beelle käynnillä ei ollut mitään uutta. Kasvu on edelleen lähes olematonta, mutta kuulema uusien kasvukäyrien mukaan poika pysyy kuitenkin normaalipainoisena, joten ei huolta.

Aan asioihin menikin sitten aikaa. Pituutta oli tullut, paino oli jälleen laskenut. Ravintoterapeutti tivasi ruuista ja totesi, että edelleenkään hänellä ei ole mitään korjattavaa tai lisättävää.
Fysioterapeutti ei ollut huolissaan varmistamisesta, kuulema se ei enää liity ylijäntevyyteen vaan ilmeisesti Aa vain tykkää kulkea varpaisillaan. 

Pitkään keskusteltiin poikien tulevasta hoidontarpeesta ja meidän minun toiveesta meidän päästä bpd-sopeutumisvalmennusleirille. Lääkäri lupasi puoltaa vammaistukea (en ole siis sitä vielä uudestaan hakenut, kun se vuodenvaihteessa loppui) ja sopeutumisvalmennusleiriä.

Hoitopaikka-asioiden takia saimme lähetteen kuntoutusohjaajalle. Hänen kanssaa teemme kuntoutussuunnitelman ja selvitämme hoitopaikka vaihtoehdot. Kuntsari soitti heti seuraavana päivänä sopiakseen tapaamisen. Kovin palvelualttiilta ja ystävälliseltä vaikutti.

En tiedä mitä asiasta ajatella. Toisaalta, järjellä ajateltuna, olen iloinen että Aa saa tukea ja erityishuomiota. Hän varmasti sitä tarvitsee. Jos sen saa heti nyt alkuun, niin tulevaisuudessa tuki on toivottavasti turhaa. Ennaltaehkäisyä tai jotakin.
Sitten on se toinen puoli, tunne. Tuo ihanainen lapseni, joka kotona on aivan tavallinen lapsi. Se, jolla piti olla yhtä jos toista vammaa ja sairautta, mutta joka lopulta taisteli itsensä pystyväksi ja kykeneväksi. Ja juuri kun olemme saaneet huokaistua, niin karu totuus kodin ulkopuolella onkin, että erityinenhän tuo on.