Lammas suden vaatteissa

Ratkaisin koodin rauhalliseen iltaan, jolloin ehtii koneelle päivittelemään blogia:

Aamusta kaksvuotiaat kaksoset ja teini-ikäinen kummityttö autoon ja huristellen tunnin ajomatkan päässä sijaitsevalle mökille. Nakujuoksentelua, vesileikkejä merenrannalla, kurpitsojen istutusta, grillaamista, pallopelejä ja isomummon loputonta pullatuputusta.

Nyt kaikki kolme röhnättää sohavalla hiiren hiljaa tuijottelemassa Pikku Kakkosta. Päivänä, jolloin mies tlee kotiin vasta poikien nukkumaanmenon jälkeen, tälläinen on luksusta. Tai no, minä päivänä vaan.  

*

Kävin tuossa takaperin valaisevan keskustelun terapeuttini kanssa.

Kerroin tuskastuneena kuinka välillä mielessäni käy suuttumuksen hetkellä pelottavia mielikuvia lasteni fyysisestä kaltoinkohtelusta. Kerroin kuinka jälleen yksi epätoivoinen maratonnukutus päättyi siihen, että ajatus nuijanukutuksesta tuli hieman liian elävänä mieleen. Pelästyin moista ajatusta, jätin lapsen niille sijoilleen ja menin vessaan itkemään.

Kertoessani pelkäsin koko ajan terapeutin reaktiota. Onko tässä se raja, jolloin miestä tehdään lastensuojeluilmoitus? Nytkö olen tunnustanut sen hirviön sisätäni, jonka julkitulemisen jälkeen joudumme suurennuslasin alle tarkkailuun?
Hämmennykseni oli suuri, kun terapeuttini kertoi minun toimineen esimerkillisen hienosti.

Kuulema, tuo mielikuva on se, joka erottaa minut niistä, jotka todella lyövät lasta. Tuo hetkellinen ajatus, on se joka tarvitaan siihen, että ehtii myös tajuamaan, että niin ei pidä tehdä. Ne, joilta tuo mielikuva välistä puuttuu, toimivat ennen kuin ehtivät miettiä mitä tekevät.

Eikä tuo mielikuva terapeutin mukaan ole mikään tavaton. Lapset tekee sitä, ajavat vanhempansa äärimmilleen. Se on kuulema lasten tehtävä. Vanhempien tehtävä on suuttua. Sitä kautta lapset löytävät omat ja vanhempiensa rajat, oppivat maailmaa. "Aggressiota tarvitaan rajojen asettamiseen."
Ei ole kuulema supervoimia omaavia supersankareita, ei vanhemmissakaan.

Vielä sain pisteet kotiin tuosta itkemisestä. On ilmeisesti äärimmäisen terveellistä ja turvallista kyetä  myöntämään itselleen moiset tunteet ja ajatukset. Vessassa yksin itkeminen todistaa, etten lalkaissut hätäpäissäni tunteitani maton alle, jossa niihin vaan kompastuisi myöhemmin. Uskalsin tunnustaa itselleni, että aivan ihka oikeasti ajattelin moista.  

Hirviö sisälläni olikin lammas suden vaatteissa. Se minkä olin pelännyt olevan jotakin hallitsematonta ja eläimellistä, olikin osoitus inhimillisyydestäni ja itsehillinnästäni.

En ole vielä aivan sisäistänyt ajatusta.