Oodi kotiavulle

Kotiapu kävi viimeistä kertaa. Samaan aikaan kun oli haikeaa sanoa tädeille heipat, tuntui mahtavalta tajuta, että ainakin juuri tällä hetkellä perheemme pärjää ilmankin. En ole se mörkö, joka olin viime syksynä kun neuvolaan soitin ja pyysin apua.

Kun ovi tätien perässä sulkeutui, jäin miettimään mitä tuo apu meille on merkinnyt ja antanut. Siis mitä konkreettista.

Ilman kotiapua minä olisin nyt työkyvytön enkä palaamassa innoissani veronmaksajien hilpeään joukkoon. Olisin jatkuva potilas lääkärissä, vonkaamassa lisää pillereitä, piikkejä ja fysipterapialähetteitä.
En ihmettelisi ollenkaan, jos meidän vaiuhtoehtoisessa kotiavuttomassa todellisuudessa mies olisi jo joutunut jäämään töistä pois, jotta lapsemme tulisi hoidettua.
Tuossa todellisuudessa olisimme miehen kanssa molemmat uupuneita ja masentuneita. Poikia pidettäisiin hengissä, ei kasvatettaisi.

Aivan oikeasti uskon, että ilman tuota ennaltaehkäisevää apua olisimme enemmin tai myöhemmin päätyneet sen toisenlaisen avun piiriin.

Tässä kohtaa on mainittava, että toki meillä on ympärillä tukijoukkoja, jotka olisivat ratsastaneet paikalle omien töiden, velvollisuuksien, huolien ja murheidenkin kustannuksella. Tehneet kaikkensa meidän vuoksemme. Niin onnellinen kuin olenkin noista ystävistä ja sukulaisista, olen onnellinen myös siitä, että meidän pystyssä pitäminen ei langennut heidän vastuulleen. 

Minun ei tarvinnut soittaa ja pyytää joka hetki ja kerta erikseen. Minun ei tarvinnut miettiä mitä ihmettä kehtaan ja voin pyytää/olettaa tuon avun tekevän. Onko minun punttisali/juoksulenkki riittävä syy keskeyttää tuon toisen ihmisen oma elämä? Kun apu tuli kunnalta, tuli apu automaattisesti joka viikko. Apu sai auttamisesta palkkaa. Minun ei tarvinnut määritellä avunantajan jaksamista tai pärjäämistä. Minun ei tarvinnut miettiä mihin kehtaan käyttää tuon oman vapaan hetken, mikä menoistani on riittävän tärkeä avun pyytämiseen.

On aina ilo ja ihanaa kun joku läheinen auttaa, mutta kun tarve on jatkuvaa, muuttuisi se aivan toisenlaiseksi. Ja vaikka kotiapua olemmekin saaneet, on silti sukulaiset ja ystävätkin päässeet auttamaan ja osallistumaan yllinkyllin. 

Kotiapu, jota saimme ei ollut kunnalle ilmaista, eikä varmaan edes halpaa. Se on juuri niitä palveluita, jotka ovat jatkuvasti leikkausten ja säästökohteiden etupäässä. Se on siellä päättäjien lyhytnäköisyyden ja tyhmyyden takia.
Tuon avun vaihtoehto, ainakin meidän kohdalla, olisi ollut vieläkin huimasti kalliimpaa, sen seuraukset pitkäaikaisempia ja monitahoisempia.

*

Sain töitä. Elokuun puolessa välissä aloitan samassa työpaikassa, josta jäin äitiyslomalle. Jee!

Kauhukseni tajusin, että työn vastaanottaminen tarkoittaa myös sitä, että nämä poikien kanssa komistaan vietetyt kotipäivät alkavat olla viimeisiä. Juhannuksen jälkeen mies jää lomalle. Sen jälkeen lomaillaan, kunnes aloitamme poikien kanssa päiväkotiharjoittelun viikkoa ennen töideni alkua.

Ollaankohan me tehty kaikki, mitä haaveilin että tehdään?