Tarinoita keskolasta: osa 7.

Löysin tekstejäni sairaala-ajalta. Kirjoitin pari ensimmäistä viikkoa päiväkirjaa, mutta hukkasin vihon ja muutenkin kirjoittaminen siinä vaiheessa tuntui liian raskaalta.
Tuntui kummaliselta lukea tekstejä näin vuosi kirjoittamisen jälkeen. En muista kirjoittaneeni näitä, mutta muistan hyvin nuo tunteet. 

*
On niin paljon tunnetta, että sisälle ei mahdu. Sydän pakahtuu jo pelkästä onnesta ja rakkaudesta. Johonkin silti mahtuu isompi pelko kuin koskaan. Pelko noiden pienten elämien puolesta. Minä annoin pieneille elämän ja minun pitäisi tuota elämää suojella. Nyt sitä suojelee joku muu.
Surua ei vielä sisälleni mahdu. Se odottaa vuoroaan valppaana, täyttää jokaisen pilkottavan kolon.

*
Onneksi en joutnut tänne yksin. Yksin katoan pelkooni. Pelko kutistaa onnen ja antaa surulle tilaa. Toisen kanssa puheen voimalla saamme surun ja pelon kutistettua. Pidämme onnestamme kiinni halaamalla, rutistamalla toisiamme kaikella sillä voimalla mitä väsyneistä kehoitamme löydämme.

*
Muut tietävät miten täällä olla. Tietävät paikkansa. Kulkevat ovista ilman epäröintiä. Kävelevät käytävien läpi määrätietoisin askelin. Istuvat pientensä vieressä valmiina kaikkeen mitä edessä on.
Minä avaan oven anteeksi pyytäen, varmana siitä ettei nyt ole hyvä hetki. Käytävää etenen varoen, yrittäen muuttua näkymättömäksi. Omieni vieressä pelästyn jokaista ääntä, jokaista liikettä.

Hoitajien ilmeistä näen lempeää sääliä. Pelkään milloin heidän malttinsa päättyy ja lempeys muuttu ärsytykseksi. Hoitajien lauseista löydän rivien välistä lisää lauseita, ohjeita joita en ymmärrä. Tässä ollessani kuulen kehoituksen olla muaalla. Muualla samoja sanoja miettiessäni ne muuttuvat paheksuviksi lauseiksi, "Etkö välitä omistasi? Mitä sinä muualla pidät tärkeämpänä?".

*
Minä rakastan omiani. Pienten katsominen rauhoittaa ja hiljentää päässäni raivoavan myrskyn. Pienten koskeminen saa sisälläni virtaamaan. Mutta koskaan en saa tehdä omieni kanssa niin kuin pitäisi. En niin kuin tahdon ja tunnen, vaan sääntöjen mukaan. Hoitajien armosta saan katsoa, hoitajien laupeudesta saan koskea.  Hoitajien silmien alla valvottuna jännitän teenkö kaiken oikein. Jos teen virheen, menetänkö oikeuden omiini?


Anteeksi omani, pienokaiseni. Antakaa anteeksi tärisevät käteni. Niistä ei teille valu sitä hellyttä jota pitäisi, jota te tietämättänne kaipaatte.

*