Akka mielensäpahoittajana

Olen pahoittanut mieltäni tässä pitkin talvea ja kevättä.

Kaikki sai alkunsa Pieniä potilaita-sarjasta.
Miten ihmeessä lasten ja perheiden inhimillisestä kärsimyksestä onnistutaan tekemään jotain noin kevyttä? Kuinka käsittämättömän taitavat ohjaajat ja editoijat ovat häärineet kuvamateriaalin parissa, jotta kotisohville saadaan toimitettua helppoa ja söpöä materiaalia, jonka katsomisesta nousee kenties pari liikutuksen kyyneltä? Taustalla soi herkkä plinkkiplankki-musiikki ja materiaalin joukosta on kaivettu juuri sopivia hymyjä ja kyyneleitä, jotka näyttävät hyviltä hidastettuina. Jakson loputtua katsojalla on herkkä ja elämänmakuinen, mutta kuitenkin positiivinen olo.

Mihin väliin on kadonnut ja unohtuneet ne epätoivon hetket, järjetön pelko, kiukku ja tuska?
Ihmisille tarjoillaan valmiiksi pureskeltua siirappista söpöstelyä, niin että voivat turvallisen matkan päästä kokea pääsevänsä osalliseksi. Hetkeksi kohota paremmiksi ihmisiksi kokiessaan empatiaa.
Tajuan kyllä, ettei kukaan oikeasti halua katsoa televisioista sitä mitä se todellisuus siellä on. Valheellisen hempeän kuvan antaminen vaan on minusta väärin.

Jos joku olisi meidän sairaalakokemuksista tehnyt moisen editoinnin, niin.... no en tiedä mitä, mutta en olisi tykännyt.
Meidän sairaalaelämän taustamusiikkina kun ei ollut mitään hempeää, vaan koneiden hälytysäänet, joita aina kauhulla kuunteli. Onko se minun lapseni laite? Ja kaikki lyhyet onnen ja hellyydet hetket olivat väritetty huolella. Jokaisen niiden vastapainona oli vähintäänkin kaksinkertainen määrä kauhua ja kuolemanpelkoa. Siinä ei lääkärin hauska pipo paljoa olisi pelastanut.

Mitä tai ketä tuo ohjelma palvelee? Ja jos sen tarkoitus ei ole edistää mitään, niin onko oikein tehdä viihdettä (vaikkakin dokumentaation muotoon naamioitua) sairaiden lasten kohtaloilla?

*

Kun jotenkin olin päässyt yli tuosta ohjelmasta, alkoi facebookkin syntyä sivusto toisensa perään kertomaan kovia kokeneiden lasten kohtaloista. Taas pahoitin mieleni.

Miksi nämä lapset on altistettu moiselle julkisuudelle?
Minun seinälleni ilmestyy päivittäin jonkun pienen ihmisen tuskasta kertova yksityisyyttä turhan takia paljastava kuva. Kuvia levitetään ilmeisesti ajatuksella, että näin saadaan ihmisille tietoa ja ymmärrystä, että tälläistäkin tapahtuu. Miksi se pitää tehdään näiden pienten puolustuskyvyttömien yksityisyyden kustannuksella?

Minua inhottaa ajatella, kuinka yritysten maanantai paltsussa on nostettu esille Facebookissa kulovalkean lailla kasvava rymä  ja lähdetty miettimään, miten ihmeessä saataisiinkaan tuosta hypestä osa itselle.
Hieman ahdistaa se tapa, jolla ryhmät saavat syyllistettyä minut siitä, että en ole yhtään keskoskaappia ostanut kenellekään. Maksanhan kuitenkin verot. Ja äänestin ihmistä kenelle lapsiperheiden asiat ja terveydenhuolto olivat prioriteetteja. Eikö se tässä yhteiskunnassa pitänyt olla se minun osani tätä asiaa?
 
Toimittaja Joanna Palmén kirjoitti blogissaan asiasta osuvasti. 
Poikkeama on pyöritellyt samaa aihetta omassa blogissaan keskosäidin näkökulmasta. Erityisesti tämä teksti osui mielestäni monessa kohtaa naulan kantaan.

Olen ajatellut tuon Palménin tekstin jakaa myös Facebookissa. En ole vaan vielä rohjennut. Sitä saa nimiittäin herkästi pahiksen maineen kun rohkenee vastustaa jotain tuollaista. Ihan vaan kun en ole noista ryhmistä tykännyt, niin olen jo hieman epäilyttävä. Mahdankohan ollenkaan välittää lapista ja terveydenhuollon tilasta tässä maassa, kun en ollenkaan liikutu oikealla tavalla letkuissa makaavien lasten kuvista, Olvin vichy-lahjoituksesta tai isän koskettavista teksteistä?

*

J.K.

Uskallan olla tätä mieltä vaikka meidätkin olen altistanut julkisuudelle. Blogissa ja lehdissä.

Blogia pidän aivan eri asemassa. Tämä on päiväkirja, joka sattuu olemaan julkinen. (Facebook-ryhmiin nähden tämä tuntuu sitäpaitsi todella privaatilta.) Blogi pyörii vain ja ainoastaan meidän napojen ympärillä, eikä edes yritä kertoa mitään yleispätevää.

Lehtijutuissa kyse ei ole ensisijaisesti ollut kyse meistä. Toimittaja on halunnut tehdä jutun aiheesta ja etsinyt aiheeseen sopivaa perhettä. Olemme sattuneet sopimaan. Minulle on ollut tärkeää, että jutut on kirjoitettu neutraalisti. En halua, että jutut kauhistelevat kuinka pieniä pojat olivat ja kuinka kamalan vaikeaa meillä on ollut. Toisaalta en tahdo, että kokemaamme vähätellään.

Meidän kokemus on yksittäinen kokemus tuhansien joukossa. Se ei ole sen isompi tai pienempi kuin muidenkaan, ei tärkeämpi tai vähäpätöisempi.