Kotona taas

Takaisin kotona koko perhe, oltu jo muutama päivä.
Lauantaina saatiin kotiutumislupa. En olisi perjantai-illalla uskonut. Saturaatiot roikkuivat ilman happiviiksiä ja jatkuvaa inhaloimista, eikä Aata saanut oikein edes vilasemaan ruokaa kohti.

Pe-la yönä tippa meni tukkoon ja viikset tippuivat. Päätettiin yöhoitajan kanssa, että kun nukkui niin sikeästi, niin menköön niillä aamuun ja kiusataan vasta sitten kun herää. Aa nukkui pitkään. Mitä ilmeisimmin vanhan lastenlaulun totuus pitää paikkaansa ja uni paras lääke on: Aa heräsi iloisena, virkeänä, hyvin hengittävänä, mutta nälkäisenä!

Pari tuntia myöhemmin se sama lapsi, joka oli edelliset päivät maannut raatona sängyssä jaksamatta kunnolla silmiään raottaa, oli kiivennyt pinnasänkyyn ja sieltä pois kolme kertaa ja juossut ympäri huoneen tutkien sen joka ikisen kolon ja sopen.

Väkevillä lääkityksillä kotona on mennyt hyvin. Inhaloidaan usein ja paljon ja antibiootit on niin vahvoja, että pissa haisee ihan lääkkeille. Tärkeinpänä kuitenkin, että ukkeli syö!
Varauduttiin suurenmoiseen taistoon ja äärimmäiseen nirsouteen, mutta mitä vielä. Kaikki kelpaa ja hyvällä halulla. Joskos vaikka paino saataisiin heilahtamaan takaisin kahdeksan kilon päälle, ihan näinä päivinä. (Sairaalaan mennessä vaaka näytti 7,7kg ja eiköhän se kolmen päivän tippapaasto saanut tuostakin vielä vähän hilattua alas.)

*

Ympärillä ihmiset ovat kyselleet, oliko kamalampaa vai helpompaa nyt joutua osastolle kuin aiemmin. En tiedä mitä vastata.

On tunne, että ihmiset haluavat kuulla sellaisen elokuvamaisen herkän tarinan siitä, kuinka kaikki muu menettää merkityksensä ja koko elämän ja toiminnan fokus siirtyy pienen mukana sairaalaan. Kuinka valvomme yömme lapsen sängyn vierellä kädestä kiinni pitäen.
Ei mennyt niin.

Sen lisäksi, että meillä oli lapsi sairaalassa, oli meillä toinen lapsi kotona. Sen lisäksi, että meidän piti ehtiä lääkärinkierrolle, meidän piti keittää toiselle lapselle aamupuuroa. Piti käydä maitokaupassa. Piti pestä pyykkiä. Miehen piti vastata työsähköposteihin. Minun piti vastata taloyhtiön hallituksen puheenjohtajana saamiini sähköposteihin. Piti varata ja peruuttaa omia menoja. Piti järjestää toiselle lapselle hoitaja aina silloin kun teimme vaihdon kotivuorolaisen ja sairaalavuorolaisen välillä. Piti nukkua ja syödä. Ainakin yrittää.  
Piti vain toimia ja mennä eteenpäin.

Suurinta huolta ja tuskaa aiheutti Bee. Kuinka surkean huolissaan pikkuinen olikaan kun koko ajan äiti tai isä oli poissa ja lisäksi veli oli vaan yht´äkkiä kadonnut vierestä. Bee yritti olla urhea ja rohkea, mutta iltasella suru mursi. Veljen tyhjän sänkypaikan tnäkeminen nukkumaan mennessä sai kyyneleet Been silmiin. Hätä veljestä oli kova.

Tuntui aivan käsittämättömän pahalta katsoa vierestä, kuinka hoidosta palannut Bee juoksi riemuissaan kotiin tullessaan kaikki huoneet läpi huudelleen Aata. Ja kuinka suuri itku seurasi, kun lopulta iski tajuntaa, ettei se veli vieläkään ole kotona.
Omia kyyneliä niellen yritin rauhoittaa lasta ja saada uskomaan että veljellä on kaikki hyvin ja isä on siellä Aan luona. Voi kuinka kovasti toivon, että edes jotain puheestani Bee ymmärsi.

Vastapainona tuolle kaikelle huolelle ja hädälle tuli ilo ja riemu, kun lopulta Aa pääsi kotiin. Illalla nukkumaan mentäessä ei kumpikaan tahtonut saada unta.  Aa makasi omassa pesässään hymyillen, nauraen ja laulaen. Bee nosti uudestaan ja uudestaan päänsä tyynystä, katsoi veljeä ja totesi hellyttävän pehmeällä äänellä "Aa!".

*

Minun pitäisi lähteä perjantaina matkalle. Olla kolme yötä poissa kotoa. Ei olisi voinut tuolla huonompaan aikaan, noin niin kuin lasten traumatisoimista ajatellen.