Taannoin annoin pitkän harkinnan jälkeen blogini luettavaksi eräälle läheiselle ystävälleni. Selitin ystävälleni miksi en ole aiemmin blogistani kertonut ja miksi vasta nyt olen edes muutamalle kertonut. Sanoin myös, etten tahdo blogikirjoituksistani muussa yhteydessä keskustella. Tämä johti sähköpostikeskusteluun, jonka aikana ystäväni auttoi minua selventämään itsellenikin asioita. Kiitos S!
*
Olen avoin ja puhelias ihminen. Turhien salaisuuksien pitäminen aiheuttaa minulle stressiä ja koen helpommaksi lörpöttää ongelmani kaikille. Miksi siis keskosuus on ollut se, josta en olekaan pystynyt puhumaan? En ole pimittänyt itsessään poikiemme keskosuutta tai siihen liittyviä ongelmia ja diagnooseja. Olen pimittänyt tuon kaiken minussa aiheuttamia tunteita ja ajatuksia, jopa niiltä ihmisiltä, joille ennen kerroin aivan kaiken.
Ystäväni, jolle blogini osoitteen annoin, uhmasi pyyntöäni ja lähetti pitkän sähköpostin kommentoiden kirjoituksiani. En suuttunut, enkä loukkaantunut. Luin sähköpostin hyvillä mielin ja tajusin, ettei se itseasiassa ole kiinni siitä. Voin kyllä keskustella blogini sisällöstä, siellä olevista ajatuksistani ja tunteistani. Mistä sitten kiikastaa?
Pitkän pohdinnan jälkeen ymmärsin mitä pelkään. Pelkään, että aiheutan läheisilleni syyllisyyttä. Tahatonta turhaa syyllisyyttä, joka johtaa hyvittelyyn ja turhanpäiväisiin korjaamistoimiin. Pelkään, että kirjoitettuani blogiini kuinka huono päivä on ollut ja kuinka väsynyt olen, puhelimeni ja ovikello pärähtävät soimaan. Enkä tarkoita tällä nyt sitä, etteikö meitä saisi auttaa ja ettenkö mielelläni apua ottaisi vastaan. Pelkään sitä, että apua saatuani minulta viedään oikeus valittaa ja olla väsynyt.
Yksi yleisimmistä keskosperheiden ärsytyksen aiheista tuntuu olevan kommentit "mutta nythän kaikki on hyvin" ja "kyllä se siitä sitten". Kommenteilla viedään toiselta oikeus olla väsynyt, surullinen, kitisevä, joskus toivotonkin. Samaan johtaa monet auttamisyrtykset.
Läheisten on vaikea ymmärtää ja katsoa vierestä elämäämme. Meidän tuska on heidän tuska.Tuntevat surua ja huolta poikien voinnista ja samalla meidän vahempien jaksamisesta. Keräävät ahdistusta ja syyllisyyttä kyvyttömyydestään auttaa. Kun vihdoin keksivät tavan auttaa, toivotaan sen jotenkin maagisesti poistavan kaikki ongelmamme. Kun niin ei käy, tunne kyvyttömyydestä vain kasvaa.
Olen jakanut blogini monelle keskosäidille. Vaikka kaikkien heidän keskosuus ei ole ollut yhtä hurjaa, he ymmärtävät mistä on kyse. Keskosvanhempien tarjoama apua kirjoitusteni jälkeen on konkreettista, neuvoja vammaishakemuksen tekoon tai lahjoituksena keskosen kokoinen vanha syöttötuoli.
Olen jakanut blogini ystäville, joiden tiedän kokeneen jotain mikä on opettanut heidät ymmärtämään. Ymmärtämään sen, että kaikkea ei voi korjata. He ovat kuunnelleet murheitani, imuroineet asuntomme, piristäneet päiväämme. Tärkeitä pieniä iloja ja apuja. Niin pieniä, ettei niillä kukaan kuvittele paikkaavansa kaikkea.
En jaa blogiani ihmisten kanssa, joiden en usko pystyvän hyväksymään asioiden todellista tolaa. Ne joille uskon blogini aiheuttavan vain lisää murhetta ja huolta, niille en ajatuksiani tahdo vuodattaa. Mieluummin hieman pyöristän kulmia ja pehmennän pudotusta.
Blogini on julkinen ja tiedän sen takia olevan mahdollista, että joku läheisemme jolle en ole tohtinut blogiani jakaa, on tänne löytänyt. Jos näin on jo käynyt, ei hän ole minulle siitä kertonut. Vähitellen hän toivottavasti oppii hyväksymään tilanteen, ymmärtämään minua ja meitä paremmin.
*
Joku aika sitten Poikkeama kirjoitti blogissaan siitä mitä saa sanoa
keskosperheelle. Tietenkin ärsytystä aiheuttavat kommentit ovat
jokaiselle henkilökohtaisia, mutta Poikkeama oli onnistunut hienosti
keräämään niitä, jotka tuntuvat olevan kovin yleisiä.
Kiitos.
VastaaPoistaJa tämä sinunkin tekstisi oli hyvä, jotain mitä en ehkä ole itsekään ajatellut tai osannut pukea sanoiksi. Esim. juuri tuossa että miksi julkinen blogi, mutta silti salata se läheisiltä ja sukulaisilta. Aikalailla sitä tosiaan tuntee syyllisyyttä toistenkin kuormittamisesta jos aina kertoo omista murheista - ja toinen ei uskalla kertoa mitään itsestään sen jälkeen.
Ihana että olette myös saaneet apua ja ymmärrystä.
Luulen että osa on myös tarvetta suojella itseään: kun on pitkään pitänyt itseään kasassa, alkaa pelätä että jos päästää ihmiset liian lähelle, alkaa rakoilla.
VastaaPoistaVaikka keskosvanhemmuudessa on paljon samaa kuin "ihan tavallisessa" vanhemmuudessa, ovat monet tunteet dramaattisella tavalla vahvempia. Niiden jakaminen ihan läheisille (tai sitten kovin juoruilunhaluisille) on liian vaikeaa siinä vaiheessa, kun tilanne on oikeastaan akuutti.
Se, mitä monet eivät ymmärrä, on että keskosvanhemmuus jatkuu pitkään. Se ei ole ohi, vaikka "kaikki on ihan hyvin".
Luulen, että tämä on varmaan yhteistä monentasoiselle erityisäitiydelle: kun omasta äitiydestään ja äidinoikeuksistaan joutuu päästämään irti, joutuu oman äitiytensä kanssa tekemään töitä aivan eri tasolla ja tavalla - ja suhdetta (ainakin omalla kohdallani) tähän lapseen leimaa yhtaikaa sekä suurempi kiintymys ja huoli mutta myös samalla kyky huomattavasti vaivattomammin jättää lapsi vieraisiin käsiin. (aika vaikea asia selitettäväksi)
Juuri ylläkirjoittamastasi syystä pohdin pitkään tänne löydettyäni, kerronko että olen lukijasi. Päädyin reiluuden nimissä näyttäytymään - koska tiedän että nämä monitasoiset tuntemukset ovat niin kipeitä - ja sen vuoksi ne myös pysyvät vain täällä.
Kirjoittamastasi tunnistan paljon nimenomaan ensimmäiseen äitiyteen liittyviä tuntemuksia ja myös aivan erityisesti keskosäitiyteen liittyviä tuntemuksia: teillä kun ne vielä molemmat kietoutuvat yhteen!