Piti julkaista tämä äitienpäivänä, mutta unohdin. Helatorstain aatto saa kelvata .
*
Pojat syntyivät äitienpäivän alusviikolla. Arkipäivät synnytyksen jälkeen olivat hälyisiä, täynnä huolta ja murhetta. Tuli viikonloppu ja tuntui kuin koko sairaala olisi rauhottunut lepäämään. Odottavien- ja keskolaäitien osastolla oli rauhaisaa, keskolassa oli rauhaisaa. Aa voi olosuhteisiin nähden hyvin, vaikka oli väsynyt. Been vointi oli hyvä.
Perjantaina hoitajat olivat maininneet mahdollisuudesta saada Bee syliin. Olimme miehen kanssa hämmentyneitä, sillä olimme luulleet tuohon menevän vielä valtavan kauan aikaa. Poika oli hengityskoneessa keskoskaapissa. Miten tuollaisen voisi sieltä syliin nostaa hajottamatta?
Lauantaina kukaan hoitajista ei maininnut mitään sylittämisestä. Olin liian peloissani vielä ottaakseni asian esille. Vasta iltahoitaja muisti asian. "Saitko Been tänään syliin?" En saanut. Hoitaja lupasi, että sunnuntaina. Äitienpäivänä järjestettäisiin asia varmasti. Sovimme minkä hoitojen jälkeen ja se merkittiin ylös Been papereihin.
Sunnuntaina olin aamusta asti levoton. Riensin aamulla katsomaan poikia. Mies tulisi vanhempiensa kanssa hieman myöhemmin sairaalaan. Kaappien päälle oli ilmestynyt pienet herttaiset kortit. "Hyvää äitienpäivää! t:Aa", "Hyvää äitienpäivää! t:Bee". Korteissa poikien jalanjäljet. En tiennyt kuinka olisin hoitajia kiittänyt oikein ja riittävästi.
Menimme osastolleni syömään ja tapaamaan appivanhempia. Sairaalan rauha tarttui minuun. Pojilla oli ensimmäistä kertaa rauhallinen, hyvä päivä. Hymyilin onnellisena näyttäessäni kortteja miehelleni. Joimme kakkukahvit. Ulkona paistoi kevätaurinko.
Pian levottomuus alkoi taas hiipiä, kellon lähetessä sovittua syliaikaa.
Muistan niin elävästi kuinka kiireisinä ja tärkeinä kuljimme keskolaan. En jaksanut vielä koko matkaa yksin, joten mies työnsi minua pyörätuolissa. Mies teki hoidot, minä odotin jännittyneenä.
Omahoitaja toi nojatuolin huoneeseen. Kysyi onnistuisiko oikea kenguruhoito. En tiennyt mitä sillä tarkoitettiin. Hoitaja selitti minulle ja neuvoi vielä käymään vessassa. "Kengurussa on hyvä olla aina pidempään kerralla."
Sain Been syliini. Pienen, tuhisevan, lämpöisen lapseni. Pää lepäsi rintani päällä, käteni pään päällä, jalat levällään sammakkoasennossa rintojeni alla. Poika killitteli, välillä sulki silmänsä ja nukahti. Minuun levisi lämpö ja ilo. Tunsin kuinka maito alkoi valua paitani alla. Mies istui vieressä, otti kuvia ja hymyili. Silitti vuoroin minua, vuoroin poikaa. Suljin silmäni ja hengitin sisään lastani.
Jonkun ajan kuluttua oloni heikkeni. Kaikkinensa oli hankala olla. En uskaltanut liikkua, niin monta putoa letkua ja johtoa oli pojassa kiinni. Pelkäsi hajottavani joko laitteet tai pojan, jos liikahtaisin milliäkään. Olo paheni koko ajan. Vatsani alkoi kouristella, jälkisupistuksia.
Huoneeseen tuli toinen hoitaja. Oli pakko sano, etten voinut enää hyvin. Hoitaja kertoi, ettei ollut tavatonta lapsen läheisyyden aiheuttavan jälkisupistuksia vielä pitkäänkin synnytyksen jälkeen. Hoitaja lähti hakemaan omahoitajaamme auttamaan siirtämisessä.
Omahoitajamme oli pettynyt. Kenguruhoito jouduttiin lopettaamaan aivan liian aikaisin. "Kenguruhoidossa pitäisi pystyä olemaan mielellään 2-3 tuntia. Siirtyminen on lapselle niin raskasta." Vaikka hoitaja olikin ymmärtävinen, minusta tuntui silti syylliseltä. Sylireissu olikin ollut lapselleni vain taakka, ei ilo.
Palasin osastolleni väsyneenä. Tunne oli ristiriitainen. Tunsin lämpöä ja onnea. Olin saanut lapseni vihdoin syliin. Mutta oliko sylistä lapselleni iloa, hyötyä? Olin toiminut väärin, itsekkäästi kun en pystynyt olemaan sylikkäin kauemmin.
Myöhemmin opin tuntemaan omahoitajamme paremmin. Meistä tuli läheiset. Myöhemmin ymmärsin, ettei hoitaja ollut minua sättinyt, vaikka se siltä aluksi tuntui. Myöhemmin sain puhdistettua ensimmäisen äitienpäivän muiston kiiltäväksi. Muiston siitä, kuinka sain lapseni ensimmäistä kertaa syliini.
<3
VastaaPoista