Tarinoita keskolasta: osa 5.

Tätä tekstiä olen työstänyt pitkään. Luulen, että tämä on kaikkein arin ja vaikein muisto koko keskola-ajaltamme. Itseasiassa luulen, että tämä kertomus on koko elämäni vaikein ja kamalin muisto.

*

Poikien ollessa muutaman päivän ikäisiä heidän sydämensä tutkittiin ultraäänellä. Molemmilla todettiin sydämen ductussuonen olevan auki. Tilannetta seurattiin, mutta suoni ei lähtenyt kummallakaan sulkeutumaan itsestään. Aloitettiin lääkitys. Hetken näytti siltä, että lääkkeestä olisi apua. Been kohdalla oltiin hyvin optimistisia sulkeutumisen suhteen. Viikon iässä, kun suonet eivät oleet itsestään sulkeutuneet, lääkärit tekivät päätöksen leikkauksesta.

Koska Aa oli pienempi ja heikompi, hänen leikkauksensa päätettiin tehdä ensin, 8 vuorokauden iässä. Beelle annettaisiin vielä vuorokausi enemmän aikaa, sillä pienen pieni mahdollisuus oli vielä suonen sulkeutumiselle lääkkeiden avulla.
Leikkausta edeltävänä päivänä lääkärit keskustelivat tulevasta operaatiosta kanssamme pitkään. Aa oli kovin pieni ja puhejenneen suolen ja ensimmäisen viikon leikkauksen jälkeen heikossa kunnossa. Vaikka ductuksen sulkeminen onkin rutiinioperaatio, se saattaisi olla pienelle liikaa.

Leikkauspäivän aattona makasimme sängyssä miehen kanssa pitkään valveilla. Aamulla menisimme varhain keskolaan ennen leikkauksen alkamista. Tahdoimme nähdä lapsemme, siltä varalta että leikkaus ei sujuisikaan, emmekä ehtisi ajoissa paikalle. Että olisimme nähneet lapsemme elossa vielä kerran.

Aamulla riensimme sairaalaan. Vastassa oli lääkäri hyvin vakavan näköisenä. Leikkausta ei voitaisi tehdä, sillä edellisenä yönä Aan oikeanpuoleinen keuhko oli puhjennut. Koska leikkauksessa vasemman puoleinen keuhko jouduttaisiin painamaan kasaan, ei tässä tilanteessa lasta voitaisi missään nimessä operoida. Hyvä puoli oli, että näin pienien kehkot korjaavat itsensä hyvin nopeasti ja leikkaus voitaisiin tehdä seuraavana päivänä. Riskit olisivat tietenkin isommat kuin ilman puhjennutta keuhkoa, mutta toisaalta suonen sulkamistakaan ei voitaisi enempää lykätä. Tuo ylimääräinen lenkki verenkierrossa oli käymässä koko ajan raskaammaksi pikkuiselle.

Aan leikkauksen siirtyminen lykkäsi myös Been operaatiota vuorokaudella. Samana päivänä ei voitaisi molempia operoida. Nyt lääkärit alkoivat huolestua myös Been jaksamisesta. Lääke ei ollut auttanut ja pojan voinnista huomasi, että myös hänelle avonainen suoni alkoi käydä raskaaksi.

Jo toisen yön vietimme levottomasti, valmistautuen aamuiseen lapsen hyvästelyyn.

Aamulla päästyämme keskolaan lääkäri tuli jälleen vakavan näköisenä vastaan. Kirurgi oli sairastunut, eikä leikkausta voitaisi edelleenkään tehdä.
En tiedä miten sain pidettyä itseni tuolloin kasassa. Näin jälkikäteen tuntuu käsittämättömältä etten ole huutanut ja raivonnut lääkäreille, vaatien heitä etsimään toisen kirurgin. Tuolloin kyllä itkin ja olin huolissani, mutta jaksoin ymmärtää. Eihän sairastumiselle mitään voi.

Kolmas yö. Kolmas valmistautuminen. Kolmannen kerran katsomaan lasta vielä viimeisen kerran elossa.

Kolmantena päivänä operaatio päästiin vihdoin tekemään. Meille oli etukäteen kerrottu operaation kestävän noin puoli tuntia, ennakkovalmistelut ja jälkitoimet mukaanlukien 3-4 tuntia. Kolmentunnin odotuksen jälkeen meille soitettiin. Kirurgi oli äärimmäisen taitava ja oli suoriutunut leikkauksesta viidessä minuutissa. Lääkäritkin olivat hämmentyneitä. Toistelivat uudestaan ja uudestaan, että Aalle iso onni noin taitava kirurgi. Pidempi aikainen rasitus olisi voinut olla liikaa. Nyt poika selvisi leikkauksesta hienosti.

Meidän huolemme ei Aan operaation jälkeen ollut kuitenkaan ohi. Bee alkoi olla jo silmin nähden rasittunut ja nyt eivät lääkärit uskaltaneet enää luvata edes hänen selviytymistään leikkauksesta.

Niin vietimme neljännen illan valmistautuen pahimpaan. Aamulla kävimme ottamassa Beestä vielä yhden kuvan, silittämässä pätä vielä yhden kerran. Hyvästelemässä varmuuden vuoksi.

Saimme saman kirurgin. Kolmen tunnin odotuksen jälkeen soi taas puhelin. Leikkaus oli sujunut hienosti. Kaikki hyvin.   

*

Tuosta viikosta on nyt kulunut vuosi. En vieläkään pysty ajattelemaan sitä ilman kyyneleitä. En vieläkään pysty kirjoittamaan miltä tuo kaikki tuntui. Miltä tuntui elää päivä toisensa jälkeen valmistautuneena siihen, että tämä on lapseni viimeinen päivä. Pojat olivat niin heikossa kunnossa, ettemme saaneet heitä noina päivinä syliimme. Yritimme kaapin luukkujen kautta silittäen imeä itseemme lapsiamme niin paljon kuin ikinä pystyimme. Ei liian kauan, ettei kaappi kylmene.

Olimme tuon viikon jälkeen aivan puhki kuluneita, mies ja minä. Suru ja pelko olivat olleet niin isoja, niin käsinkosketeltavia, että sisällä ei niiden jälkeen tuntunut olevan mitään. On vaikea uskoa sanontaan "se mikä ei tapa, se vahvistaa" kun tuntuu, että tuon viikon jättämä särö on vieäkin ammottavan railon kokoinen.