Perjantaina alkanut selkäkipu hellitti hetkeksi illalla. Lauantai aamuna kipu oli palannut. Aamupäivä meni pitkälti jumppapallolla lääkkeiden vaikutusta odotellessa. Edes täydet kipulääke määrät eivät taltuttaneet kipua. Sinnitteli ja toivoin, että yötä vasten otettava relaksantti edes toimisi. Ei toiminut.
Sunnuntaina, kun en saanut edes lehteä luetuksi selkäkivuilta, aloin huolestua. Kipu oli kestänyt yhtäjaksoisesti jo yli vuorokauden. Mikään ei auttanut. Ainoa asento, jossa kipu hellitti edes vähän oli vatsallaan jumppapallon päällä.
Maanantaina miehen olisi mentävä töihin ja minun pitäisi pärjätä poikien kanssa yksin. Näin mielessäni kuinka pidän pojat koko päivän pinnasängyssä, yövaipat päällään ja tungen pinnojen välistä välillä leipää nälänpitimiksi. Ihan aukoton suunnitelma, eikö vaan?
Päivystykseen ilmoittautuessani aloin itkeä. Itkin ehkä enemmän väsymystä kuin kipua, mutta eiköhän kyyneleet silti tehostanut viestiäni. Pääsin odottamaan vuoroani sängylle.
Vajaan parin tunnin odottelun jälkeen pääsin lääkärin tutkittavaksi. Ystävällinen lääkäri oli hyvin ymmäräväinen, kuulema itsekin kärsii selän yliliikkuvuudesta. Määräsi piikitettäväksi ja tuhdimmat kipulääkkeet.
Kuuntelipa lääkäri vielä yskänikin. En edes tajunnut mainita yli viikon jatkuneesta vaivasta, mutta lääkärin huoneessa saamani valtavan yskänkohtauksen jälkeen lääkäri aivan oma-aloitteisesti pyysi saada hieman kuunnella keuhkojani. Kuulema samainen kipulääke auttaisi myös yskään. Mahtavaa.
Loppu ilta meni hymyillessä. En tiedä kumpi hymyilytti enemmän, kivun katoaminen vai morfiinijohdannaiset kipulääkkeet.
*
Viime yön nukuin hyvin. Ei kipuja, ei yskää, ei kutsua pinnasänkyjen väliselle patjalle.
Tänään aamulla teki mieli laulaa ja tanssia.
Parin viikon tauon jälkeen pääsimme poikien kanssa ulos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti