Hiihtolomailua

Ollaan vietetty hiihtolomaa. Vaikka eihän kukaan meistä koulussa tällä hetkellä olekaan. Hiihtämässäkään ei ole käyty. Pitäisikö siis sittenkin kutsua tätä vaan lomaksi?

Lomalla meillä oli kolme tavoitetta: Bee vieroitetaan tutista, Aa saadaan käyttämään silmälaseja ja minä ja mies liikumme päivittäin (edes jompikumpi joka päivä). Tavoitteista toteutui ensimmäinen täysin, toinen ja kolmas melkein.

*

Tapasimme loman alussa lastenpsykiatrisen työntekijän kanssa. Heti alkuun saimme kuulla kunniamme moisesta tutistavierottamisesta. Sanokoot kuulema hammaslääkärit mitä vaan, niin meidän tilanteen huomioon ottaen moinen ylimääräinen rasite miehelle ja minulle olisi voinut jäädä väliin. Vielä kun Beellä on muutenkin ollut aika rankkaa viime aikoina, niin kuulema silkkaa hölmöyttä moinen.
Vaan tuossa kohtaa poika oli jo pari yötä nukkunut ilman tuttia, eikä sitä enää sille voinut takaisin antaa.

Oli psyk. tapaamisessa hyviäkin puolia. Lupasivat tulla mukaan verkostopalaveriin puolustamaan poikien pitämistä samassa ryhmässä, Been tarvetta pienryhmälle ja vanhempien jaksamisen kannalta olennaista päivähoitopaikan läheistä sijaintia. Tuntuu hyvältä, että joku tulee sinne virallisen auktoriteettinsa kanssa puolustamaan minun piiperrystä ja vikinää.

*

Aan kanssa kävimme suolistolääkärin luona. Ei tuntunut kovin huolissaan olevan, mutta verikokeet otettiin. Keliakia ja muutama muu testi. Tulokset saadaan parin viikon päästä.

Tuolla käynnillä tapahtui vihdoin myös se, mitä jo pitkään ollaan odotettu: vaaka näytti 8-alkuista numeroa! Ukon painohan kerran jo kävi siinä tuntumassa, kunnes numerot alkoivat pienenemään. En ollut uskoa hoitajan kertoessa vaa'an näyttämän lukeman.
Lääkäri alkoi heti toppuuttelemaan, että ainahan voi vaaka hieman heittää, mutta päätin olla kuulematta moisia kommentteja ja hakea kaupasta kilokakun juhlan kunniaksi.

*

Been elämä ei ole helpottanut sitten viime kirjoituksen. Eriänäisten isovanhempien ja tätien armoille hänet on sysätty ainakin tsiljoona (=3) kertaa. Ainakin puolet (=kerran) jätettiin hoitoon ihan yksinään ilman Aata. Kaikki kivat jutut kielletään, eikä kukaan tajua tehdä mitään oikein. Kaikki leikkii koko ajan ihan väärin ja antaa vääriä ruokia vääriin aikoihin. Ja sitten vietiin tuhkatkin pesästä (= tutti)! Koiralla ei muka saa ratsastaa eikä kissan kanssa painia. Tyhmää ja epää!

Lastenprykiatrisen hoitajan mukaan on ihan ok, että Bee piruilee oireilee.
Meidän elämä on ollut normaalia rutiinittomampaa. Mulla on ollut tavallista enemmän omia menoja. Meillä käy aikaisempaa enemmän vaihtuvia hoitajia. 
Kaikki juttuja, jotka on ollut nyt välttämättömiä ja meidän perheen kokonaistilanteen takia hyviä. (Niin ja lisäksi se tutti-juttu.) Jotenkin se hoitaja onnistui kääntämään senkin positiiviseksi, että lapsi oireilee. Ois kuulema huolestuttavampaa, jos ei mitenkään reagoisi. Harmi vaan, etten yhtään muista miten se tuon perusteli. 

Eilen illalla, kun pojat taas päivällä oli olleet hoidossa , Bee piti loputtomalta tuntuvaa itkukonserttiaan ja Aa meni pitkin seiniä. Syyllisyys alkoi kalvamaan mieltä. Päätin, että alan aikaisempaa enemmän vaatia hoitajia tulemaan meille. Että edes koti ja rytmit pysyisivät samoina. Lopetin myös haaveleimesta aktiivisemmasta elämätyylistä poikein kanssa. Siis lomamatkoista tai retkipäivistä. Silloin tällöin, mutta ei yhtään nykyistä enempää.
Muuta en ainakaan vielä keksinyt.