Polittelua

Tällä viikolla on hoidettu taas asioita. On käyty astampolilla, kuntoutusohjaajan juttusilla ja näköpolilla. Vammaishakemus ja sopeutumisvalmennuskurssihakemukset tehty. Huoh.

Astmapolin lääkäri oli ihana. Kehui Aan maasta taivaaseen, kun on niin herttainen poika. Selvän huolestunut oli hengityksestä, mutta kun kerta poika tuon kanssa pärjää, niin näillä mennään. Ensimmäistä kertaa koskaan kukaan kehui Aan kasvua! On kuulema hengitykseen käytetyn työnmäärään nähden ihme, että pojan käyrät näyttävät noinkin hyviltä.
Olisin voinut halata lääkäriä tuosta kommentista.

Näköpolilta käytiin hakemassa uudet kakkulat nenälle. Saatiin myös tiukkaa toivetta siitä, että lasit vihdoin alkaisivat pysyä päässä ihan vaikka koko ajan. Salaa toivoin, että moinen neuvo olisi tullut vasta ensi syksynä, kun jokumuu katsoo lapseni perään suurimman osan päivästä. Vaan ei auta, taisto alkakoon!

Molemmilla poleilla mainittiin myös, että asiakassuhteemme kyseisiin tahoihin tulee varmasti olemaan pitkä. Silmälääkäri itsekin hieman naurahti kun tajusi päästäneensä lauseen: "kyllä näitä laseja nyt jonkun aikaa, toistaiseksi, sinne kymmeneen ikäsvuoteen asti varmasti". Jep. Toistaiseksi kahdeksan vuotta.  

Kuntoutusohjaaja alkoi keräämään Aan asioita hoitavia tahoja yhteen, jotta saataisiin aikaiseksi palaveri koskien ensi syksyn hoitopaikkaa. Palaveriin on tulossa ainakin kunnan hoitpaikkoja koordinoiva täti, erityislastentarhaopettaja, kuntoutusohjaaja, lääkäri, lastenpsykiatrisen hoitaja, astmapolin hoitaja, silmäpolin hoitaja ja me vanhemmat.

Minä kauhusta pureskelen kynsiäni jo nyt. Olen ties ja kuinka monta kertaa istunut noissa palavereissa, mutta en koskaan tällä puolella pöytää. Alan ymmärtämään aivan uudella tavalla niiden äitien hermostuneita ilmeitä, joita olen sieltä ammattilaisten puolelta katsellut. Eiköhän minunkin äänestä kuulu kireys, niellyt lauseiden loput ja valmiiksi suunnitellut vaatimusrepliikit.
Vaikka ymmärrän toki, että tuo tapa on yksi ehdottoman parhaista yhteistyömuodoista. Tehokas ja oikeasti hyödyllinen tapa. Yleensä vanhemmat lähtevät niistä pois huojentuneina. Silti jännittää osaanko olla riittävän tiukka leijonaemo, enkä vain myötäilevä auktoriteetin pelkoinen nössö.

*

Bee-raukka on joutunut tällä viikolla pahasti paitsioon. Kahtena päivänä peräkkäin hänet on jätetty kotiin yksin jonkun tädin hoitoon. Tai no, ihan tuttuja tätejä, mutta kuitenkin.

Ensimmäinen aamu meni ihan ok. Poika oli vakava, mutta ei murehtinut sen enempää. Illalla kosti  hylkäämisen kyhnäämällä minussa kiinni tiukasti ja sysämällä Aan aina kauemmas.
Tänään, toisena aamuna tekikin tiukempaa. Kun pojalle alkoi valjeta, että vain Aa saa ulkovaatteet ja kellään ei ole edes suunnitelmissa pukea häntä, jannu töpötteli toiveikkaana hakemaan kenkiä ja haalareita itse. Kun niitä ei kukaan kuitenkaan auttanut päälle ja äiti, isä ja veli kaikki olivat pukeneet ja lähdössä, alkoi itku. Menin pussaamaan hei-heit, vaan sain suukon sijaan avarin.

Ei itkua kuulema ollut pitkään jatkunut ja hyvin oli sujunut. Saa nähdä kuinka pitkään tänään illalla poikaa saa lepytellä.