Friikkisirkus

Jouduin taas päivänä eräänä inhottavaan tilanteeseen, jossa lapsiani esiteltiin vieraille kuin friikkisirkusta konsanaan. Tällä kertaa olin jo vähällä mennä väliin, mutta lopulta hillitsin itseni. Vielä ei pojat ymmärrä. Vielä heille on aivan sama puhutaanko tilanteessa heidän paidan väristä vai syntymäpainosta kun ympärillä on sata vierasta tätiä söpöttelemässä.

Miten ihmeessä asiaa pitäisi alkaa ympärillä oleville ihmisille pohjustamaan? Siis sitä, että ihan kohta pojat ovat niin isoja että heidän kannaltaa ei ole kiva kun juhlissa ja kutsuilla heidät revitään leikeistään esittelemään leikkausarpiaan. Että ensisijaisesti pojat on suloiset kaksospojat ja ihan niin kuin kaikki muutkin paikalla olevat lapset. Ja että keskosia ja mitäkaikkeamuutaerikoista vain sitten lääkäri- ja poliklinikkakäynneillä. 

Ymmärrän kyllä, että meidän lähipiirille kaikki parin vuoden takainen oli myös kamalaa ja traumatisoivaa. Niin isovanhemmat, serkut, tädit, sedät, kummit jne kaikki olivat kauhuissaan ja pelkäsivät menettävänsä hekin kaksi pientä, rakasta ja tärkeää lasta. Ymmärrän senkin, että näillä läheisillä sukulaisilla ja ystävillä ei ole ollut samalla tavalla paikkaa ja aikaa käsitellä tuota surua ja pelkoa. Heidän on tarvinnut olla meidän tukena ja apuna, niellen omat tunteensa.
Ja ymmärrän, että nyt nuo tunteet purkautuvat välillä hieman kummallisella tavalla. 

Ymmärrys ja hyväksyntä vaan ei ole sama asia.

Asiassa on myös toinen puoli. Kyse ei ole ainastaan siitä, että en halua lasteni takia asioita julkisesti kaakatettaviksi. En halua sitä myöskään itseni takia.

Vaikka kaikille muille kutsuille osallistuville lasteni kovat koettelemukset olisivat mielenkiintoinen puheenaihe, niin minulle ne ovat edelleen vain ja ainoastaan kamalia. Vaikka muiden mielestä olisi kuinka fantastista ihailla pientä ihmeellistä miestä, joka on selvinnyt leikkauksesta poikineen, minulle niistä arvista tulee vain suru. 
En minä tahdo kahvikutsuilla muistella elämäni pelottavimpia päiviä.

Jos ei tahdo kenenkään mieltä pahoittaa ja asiasta riitaa lietsoa, niin miten ihmeessä moisissa tilanteissa pitäisi toimia? Ja miten ehkä yleisesti alkaa asiasta läheisille puhua? Miten sanoa yhtäaikaa tiukasti, mutta lempeästi?
Ja pitääkö meidän järjestää yleisötapahtuma, jossa kaikki saisivat kerralla rauhassa purkaa tuntojaa, että asia olisi sitten pois päiväjärjestyksestä?