Kotiapu kävi. Tätinä se yksi, josta en pidä. Tällä kertaa koitin oikein tarkkaavaisesti analysoida, että missä mättää. Onko oikeasti asioita, joista olla närkästynyt vai onko kyse vain minun nirppanokkaisuudesta.
Edellisen yön oli suurimmaksi osaksi valvonut. Myös sitä edeltävän. Mietin hetken, että pitäisi varmaan puntille menon sijaan jäädä nukkumaan, kun kerta mahdollisuus on. Sitten totesin, että tuon naisen läsnäollessa en tahdo nukkua. Jotain siinä ihmisessä on, mikä häiritsee minua niin etten tahdo olla kotona silloin kun hän on täällä.
Ovesta sisään tultua täti ensimmäisenä yritti luikerrella meiltä ulos. Kuulema kurkussa tuntuu hieman oudolta. Sanoin, että saa jäädä. Ei me millään voida vältellä kaikkia ihmisiä, joiden kurkussa tuntuu vähän hassulta. Siis kun mitenkään täti ei vaikuttanut kipeältä muuten. Jos nenä valuisi tms. niin olisi eri asia.
Kuulema ulos ei voi mennä. On aivan liian kylmä Aalle. Kyselin hieman tarkennusta ja totesin, että ehkä se sitten on viisasta jäädä sisälle. Tympi silti tyyli, millä täti ilmoitti asian. Tiedän-kyllä-sinua-paremmin-mikä-teille-on-hyväksi-asenne ei loppunut siihen. Seuraavaksi täti ilmoitti minulle, mitä minun pitää tehdä tuon parin tunnin ajan. "Ota sinä tuo Bee ja lähde hänen kanssaa viettämään kahdenkeskistä aikaa."
Tyrmistyin.* Keksin hätäisen valkoisen valheen ja pakenin punttisalille.
Crosstreinerillä laukkaillessani mietin asiaa. Tajusin, että tuo nainen ei ole kertaakaan kysynyt mitä minulle kuuluu. Aivan kuin nainen olisi täysin sokea kasvoiltani paistavalle väsymykselle ja kuuro rivien väleille. Aivan kuin naista ei oikeastaan kiinnostaisikaan se, miten perheemme ja minä voimme ja miten hän todella voi auttaa meitä jaksamaan paremmin.
Jokainen muista kotiaputädeistä kysyy joka kerta minun voinnista. Kuinka olen nukkunut ja muuten jaksellut? Mistä minä koen, että juuri tänään olisi meille suurin hyöty? Olisiko vielä jotain mitä voisi tehdä? Ja toisaalta, kun minusta on huokunut aivan loputon uupumus, on minut passitettu sänkyyn ja todella otettu vetovastuu lapsistani ja kodistani. Vaikka en olisi pyytänyt imurointia, on muilla ollut silmää katsoa ympärilleen ja tarttu imuriin jos tarvetta on ollut.
Kun saavuin kotiin pääsin vielä todistamaan käynnin grande finalea: Ruuat oli jätetty pöydälle. Tällä kertaa ei siis ainoastaan poikien annoksista ylijääneitä, vaan myös se vielä koskematon ruoka, joka piti syödä seuraavana päivänä.
Tädin lähdettyä jäin siivoamaan jälkiä. Leluja kerätessäni mitein, että jos mies jättäisi tällä tavalla kaiken levälleen, niin johan mäkättäisin. Miten se sitten on niin vaikeaa sanoa tuolla naiselle? Osittain kyse on silkasta kohteliaisuudesta. En halua aiheuttaa välikohtausta vieraan ihmisen kanssa kotonani. Osittain tunnen olevani niin suuressa kiitollisuuden velassa, etten voi valittaa saamastani avusta. Ja osaltaan taas kyse on alistumisesta. Tuo ihminen on ammattilinen, eli jonkin lainen auktoriteetti. Mikä minä olen häntä kyseenalaistamaan? Vai saisinko sittenkin suhtautua niin, että kun minun kotiini tulaan, niin minun tahtoani kuunnellaan. Meidän kotona on tietyt tavat ja tietyt säännöt. Ei kai se ole niin, että vain koska ihminen saa meille tulosta palkkaa, niin hän saa keksiä omat tavat ja säännöt?
Halt! Melkein syyttä suotta prajasin tätiä aivan loputtomasti. Tällä kertaa nimittäin täti teki jotain ennen kuulumatonta ja vei roskikset. Ta-daa!
Tänään soitti eri täti ja kysyi pääsisikö meille maanantaina. Melkein hihkaisin reimusta.
*Pakko tarkentaa. En tyrmistynyt siis sitä, että minulle ehdotetaan että voisin viettää aikaa lapseni kanssa kahden. Olemme asiasta kyllä keskustelleet. Tällä hetkellä vain se ei ole päälimmäisenä ongelmana. Varsinkaan kahden valvotun yön jälkeen. Tyrmistyin siitä, että täti ei ensin kysynyt minulta onko minulla sovittuja menoja tms. Otti asiakseen tulla ja määräillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti