Olen kommunikaation ammattilainen. Erityisesti sellaisen kommunikaation, joka ei ole puheeseen tai kieleen perustuvaa. Niinpä on jotenkin häpeällistä myöntää, että minua tympii aivan älyttömästi etteivät pojat vieläkään puhu!
Hävettää, etten jaksa aivan normaaliin rytmiin etenevää puheenkehitystä, vaan turhaudun poikien puhumattomuuteen tällä hetkellä aivan täysin. Hävettää, että minä, puhumattomien ihmisten äänitorvi ja ikuinen puolustaja, en jaksa enää ollenkaan yrittää ymmärtää pienistä eleistä ja ties mistä merkeistä mitä ne oikein haluavat sanoa. Eikö ne nyt vaan jo voisi puhua?!
Tiedättekö mitä lausetta olen töissä ja opinnoissa toistellut jokaisessa mahdollisessa hetkessä? "Jokaisella ihmisellä on kommunikaatio, vaikka kieltä ja puhetta ei olisikaan. Jokainen voi tulla ymmärretyksi, kunhan meillä kuulijoilla on aikaa ja halua ymmärtää."
Ja vielä jatkan lapsien kohdalla, että "tärkeintä on tulla ymmärretyksi ja ymmärtää, perustui se sitten mihin tahansa kommunikaation muotoon".
Hävettää.
Meidän ukkeleilla on aivan valtava repertuaari erilaisia kommunikaatiotapoja. Sanoja on jo melkoinen määrä, samoin viittomia. Kun niitä ei ole, kekseliäisyydellä selvitään. Äitiä voi aina tuuppia tai repiä sormesta haluamaansa suuntaan. Esinekommunikaation ovat oppineet aivan opetamatta. Äänteitä ja eleitä käytetään hyvin luovasti. Ja se tärkein, eli sinnikyys, sitä löytyy. Kaikenkaikkiaan, jos tapaisin moiset jannut töissä, kehuisin heitä maasta taivaaseen nimeomaan kekseliäisyydestä ja sinnikkyydestä.
Miten sitten omiani en jaksa? Yhtään ei riitä kärsivällisyys.
Vai onko tässä nyt se iänikuinen suutarin lapset -tilanne?
*
Olen yrittänyt olla leijona. Ties kuinka monta kertaa olen soittanut kotiapupomon numeroon. Joka kerta joudun keräämään kaiken rohkeuteni, että saan numeron näpyteltyä. Ja joka kerta olen joutunut pettymään, kun eukko ei taaskaan vastannut.
Neuvolan suhteen mietin jänistämistä. Kun jos oikein tarkaan miettii, niin sen jälkeen kun sairaalasta täti soitti ja ojensi selväsanaisesti neuvolantätiä, ei olla tädin kanssa tavattu ilman että olisi lääkärikin ollut paikalla. Täti kun on vähän vanhakantainen, niin voihan olla että sen lyhytsanaisuus ja tympeys onkin johtunut herrapelosta. Pitäisikö siis kuitenkin antaa sille vielä yksi mahdollisuus 2v. käynnillä? Miehen mielestä ei.
*
Minua kosiskeltiin keuhkosairaiden lasten kesäleirille ohjaajaksi. Tyrmäsin ajatuksen alkuun täysin. Eihän minulla ole mitään annettavaa, kun itse olen täysin siellä vastaanottajien puolella.
Vaan sitten. Olisiko siinä juuri se vahvuus? Että kaikki ei olisikaan ylhäältäpäin annettua vaan oikeasti samalta viivalta jaettua.
Asia jäi kytemään, minulle kuin leirin järjestäjille.
*
minä kutsuisin tuota kommunikaatiokysymystä "teoriassa - käytännössä" -paradigmaksi.
VastaaPoistaAika moni asia on teoriassa hyvä juttu, mutta käytännössä ihmisen yleinen kärsimättömyys ja muu höntyily onnistuu ajamaan aivan toiseen näkökulmaan. (ja on aika rasittavaa riidellä itsensä kanssa näistä teoriassa-käytännössä-asioista)
:) kärsimättömyys on varmasti ihan normaali vanhemman ominaisuus, omille lapsille sitä kumminkin on ennen kaikkea äiti eikä terapeutti tai ammattikasvattaja. Ja voi elämä.. kyllä taas harmittaa että olin aamulla kärsimätön Sofian kanssa kun piti pukea ja ennättää bussiin ja päiväkotiin... miksi se oma pinna ei kestä toisen kiukuttelua, vaikka se oma hermojen menettäminen ei auta asiaa vaan pikemminkin pahentaa... Tiedän kyllä miten pitäisi käyttäytyä.. ja olkoon sitten että vaikka on tunti puettu jotta ennätetään, niin pitäisi vaan antaa olla ja myöhästyä jos silti näyttää että ei onnistu.. Onneksi huomenna on taas kotipäivä joten kiukkuilla voi vapaasti. Ah.. niin ja eilen isänsä kanssa kun lähti aamulla aikaisin päiväkotiin, niin ei mitään ongelmaa. KÄy siis 2 viikossa hoidossa, jona aikana koitan saada vauvan kanssa tuota seminaarityötä tehtyä. Toisena päivänä menee isänsä kanssa aikaisin aamulla hoitoon, toisena päivänä minä vien kymmenen maissa. (Anteeksi OT)
VastaaPoistaMutta tuo keuhkosairaiden lasten kesäleiri ohjaajana olo kuulosta minun korvaani siltä, että se varmaan olisi hyväkin, jos menisit sinne. :)