Viime viikkoina olen käynyt keskustelua uhma/tahtoiästä niin psykologien kuin äitienkin kanssa. Olen miettinyt Been ja yleensäkin keskosten kovin voimakkaan kehitysvaiheen syitä ja seurauksia. Keskustelujen ja pohdintojen pohjalta väitän seuraavaa:
Kun lapsi normaalisti syntyy rv40 tienoilla, on hän kehitykseltään juuri otollisessa iässä siirtymään äidin sisäpuolelta ulkopuolelle. Varmasti kaikille syntymä on jossain määrin traumaattista, mutta luonto on kaiken suunnitellut niin, että juuri tuossa kohtaa on hyvä syntyä.
Ulkomaailmaan lapsi pääsee pikku hiljaa totuttelemaan äidin sylistä ja rinnalta. Se turvallinen ja tuttu on vieressä koko ajan ja reagoi aina kun tuo pieni ihmisen alku vähääkään osoittaa merkkejä siitä, että tarvitsisi tukea, turvaa tai ihan vaan huomiota.
Näin lapselle syntyy turvallinen olo ja hyvä perusluottamus maailmaan.
Sitten on keskoset. Pienet keskeneräiset ihmisen alut, jotka joutuvat irti äidistä aivan liian aikaisin, täysin epäkypsänä kohtaamaan kohdun ulkopuolisen maailman. Yleensä ei riitä, että lapsi joutuu ulkopuolelle äidistä, vaan hän joutuu kokonaan irti äidistä ja irti kaikesta fyysisestä kontaktista ihmisiin.
Keskolassa tuo pieni olento joutuu totuttelemaan liian koviin ääniin, liian kirkkaisiin valoihin, liian koviin harsoihin. Kun hän yrittää äännellä, pyytää lohtua, tukea, turvaa tai vaan huomiota, ei sitä kukaan kuule. Hengityskone estää äänen muodostumisen. Ja vaikka ei lapsi olisi joutunutkaan hengityskoneeseen, ei paikalla välttämättä juuri tuolla hetkellä ole ketään, joka ehtisi pyyntöön reagoida.
Kaiken tuon lisäksi, jos lapsi sattuu olemaan kaksonen, on hän joutunut äidin lisäksi eroon myös toisesta merkittävästä ihmisestä. Siitä, joka on koko ajan ollut vierellä ja jonka tuntee jo nyt paremmin kuin kenetkään muun.
Ja vielä, kaksosperheessä (tai kenties missä tahansa monilapsisessa perheessä) kotituessaankin on täytynyt sietää odottamista. Vaikka kuinka
huutaa ja itkee, ei kukaan välttämättä ehdi heti paikalle.
Miten ihmeessä tuollainen alku voisi olla vaikuttamatta lapseen? Kun elämän pohjaksi ei olekaan tullut luottamus siihen että tulee huomatuksi, vaan kaiken perustaksi tulee trauma, epävarmuus ja eristys.
Onko se siis mikään ihme, että uhma/tahtoiässä rajoja koetellaan ehkä muita kovemmin? Ehkä nämä pienet supersankarit haluavat nyt varmistaa kahta kauheammin, että nyt pohja pysyy ja rajat kestää. Haluavat varmistuksen siitä, että nyt ei kaikesta tarvitse selviytyä omin voimin. Että tuo aikuinen, joka tuossa nyt on minua varten, eihän se mene minnekään ja voihan siihen nyt varmasti luottaa, että se suojelee minua kaikelta maailman pahuudelta? Keskonen tietää, että pahaa maailmassa on.
Voi kunpa minusta nyt olisi olemaan noille kahdelle se supersankariaikuinen. Se, joka paikkaa tuon kaiken epävarmuuden. Että jaksaisin olla lempeä ja rakastava, johdonmukainen ja jämpti. Mitä milloinkin tarvitaan. Antaa niitä rajoja ja rakkautta juuri oikeassa suhteessa. Niin, että saataisiin kaikki reijät siitä huterasta pohjasta paikattua ja kasattua siihen päälle oikein hyvä elämä.
Aika jännä: minä en ole koskaan tulkinnut tuota (pikkukeskosen) lievää suurempaa sinnipäisyyttä perusturvan puutteena, vaan pikemminkin vahvana luottamuksena perusturvan olemassaoloon - siihen, että "kun tässä aikani riehun ja räyhään, niin varmalla tulee joku ja elämä muuttuu paremmaksi"
VastaaPoistaJotenkin niin, että sitä turvallisuuden tunnetta on kuitenkin sieltä ihan varhaisesta asti riittävän paljon vahvistettu ja siihen on niin paljon vastattu, että kannattaa jatkaa? Että vahvistettuja kokemuksia on enemmän kuin vahvistamatta jääneitä, ja siksi kannattaa pitää meteliä itsestään - pääsetkö kiinni ajatukseen?
Ja sitten olen nähnyt sen kyllä myös (ehkä vähän turhan romanttisesti?) sellaisena tosi-selviytyjän tuntomerkkinä - että kun on kerran käynyt kunnon myllyn läpi, niin siihen ei paljon yhdellä äidin ei-sanalla väliä ole? "Minähän tulen ja jyrään!"
Näistä näkökulmista ei toki kumpikaan sulje pois sitä, että vanhempi on lujilla rajojensa ja rakkautensa kanssa - ja vääntää varmasti saa.
Eikä yhtään lohduta ajatus siitä, että mitä enempi ne nakeroiset jaksavat reagoida ja pistää hanttiin, sitä suurempi on niiden luottamus siihen, että tuo äiti se pistääkin vastaan...!
Aika paljon lohdullisempi teoria asiasta.
PoistaEhkä totuus on jotain näiden välistä? Että toisaalta luonnetta on lujittanut varhainen "omilleen" joutuminen. Mutta toisaalta on saanut varmuuden siitä, että ihan pahimmassakin hädässä joku tulee ja auttaa.
.. kyllä minä sanon että meillä on ennestään vahva tahtoikä/ uhma noussut vielä moninkertaiseksi vauvan syntymän myötä. ON vauvalle ihana ja tykkää ja halii. MUTTA! Pukekinen, ulos lähteminen, ruokailu, nukkuminen, öö.. ihan tahansa mikä.. on hankalaa ja menee kiukutteluks. Siis sellainenkin mistä ajattelisi ettei mitenkään voi syntyä riitaa. EI, joo, ei.. ja oma unen puute ja ajan puute ei auta asiaa yhtään. Ei yhtään.
VastaaPoistaMutta joo.. kyllä se alku varmasti jälkensä näihin lapsiin jättää. Kumminkin. Jollain tavalla.
Ja ihan hyvä näkökulma marikan polut -äidilläkin. Ensinmäinen kappale oli tavallaan uutta minulle, mutta toinen jo sitä mitä myös olen pohtinut.