Pssst..

Mitä Jurassic Park ja Terminaattori edellä, sitä Ukkovallan akka perässä:

ukkovallanakkastrikesback.blogspot.fi

Erään luvun loppu

Kirjoitin blogiini ensimmäisen kerran sinä päivänä, kun mies lähti isyysloman jälkeen töihin ja jäin yksin kotiin poikien kanssa. Tarvitsin jonkun jolle höpöttää mielessä vellovia ajatuksia. Tarvitsin paikan, jossa purkaa niitä tunteita, joita ei oikein kenellekään voinut kertoa. Selvitellä päässä sekamelskana sinkoilevia ajatuksia, joiden juonesta sai aina paremmin kiinni, kun ne kirjoitti auki. Blogi oli siihen mainio väline. 

Kauaa en täällä ehtinyt olla yksin, kun jo teitä lukijoita alkoi ilmaantua. Te teitte tästä vieläkin antoisampaa. 

Varmaan arvaatte mihin tämä teksti johtaa?

Huomenna alkaa miehen loma. Loman jälkeen töihin palaa miehen lisäksi myös höperöitynyt äiti. Pojille sain tänään tietää varmistuneen hoitopaikan aivan ihanasta päiväkodista.

En usko, että kesän aikana saan mitään kirjoitettua. Ajattelin keskittyä virtuaalielämän sijaan taas oikeaan elämään. Paitsi että olen niksahtanut Instagramin pauloihin. Se riittänee kesän ajaksi.

Syksyn tullen tämä blogi ei ole enää tarpeellinen. Syy, miksi blogin perustin, ei ole enää olemassa. Niinpä luulen, että tämä viesti tulee olemaan tämän blogin viimeinen.
Jollen sitten tule vinkkaamaan, mistä osoitteesta minut syksystä alkaen löytää. Jos löytää. Aivan itseäkin jännittää, iskeekö bloggaamiskaipuu vai ei.

Kiitos teille, jotka olette tätä kautta minua tukeneet, auttaneet ja neuvoneet! Kuulutte ehdottomasti osaksi niitä tärkeitä tukipilareita, joiden varassa tämä äiti ja tämä perhe ovat pysyneet pystyssä.

Jotenkin haikeaa. Blogin ensimmäinen kirjoitus oli niin selvästi jonkin uuden alku. Yhtä selvästi tämä kirjoitus on nyt erään luvun loppu. 

On hyvä, että olen kirjoittanut tänne kaiken, hyvän ja huonon. Että kun aika koettaa kullata muistoja, voin piipahtaa tarkistamassa, kuinka auvoista se nyt sitten oikeastaan olikaan. Vaikka olihan se sitäkin, auvoista, aina välillä. 

Ihana autuas yksinäisyys

Alkaa olla lopuillaan tämä reilun vuorokauden kestänyt vapaus. Aivan pienenä jo kaihertaa ikävä ja kiire poikien luo, mutta vielä maltan istua alas ja juoda kupin kahvia rauhassa. Ja niin paljon kuin rakastan miestäni ja ikävä alkaa olla sitäkin, niin onhan tämä yksinolo harvinaista luksusta tässä elämänvaiheessa. 

Ihana vapaapäivä. Näitä vois olla toistekin.

Tämän aivan ihanan kesäkaupungin keskustassa oli ruokamarkkinoita jos jonkinmoisia. Oli lähiruokaa ja etelä-eurooppalaisia ihanuuksia.

Sen verran kaikenlaista herkullista löytyi, että kassi ja kädet eivät riittäneet. Ajattelin jonkun halvan kangaskassin käyn ostamassa. Toisin kävi kun törmäsin tälläiseen. Sain kantolaitteen, mutta ihan halpa se ei ollut. Hieno kyllä.

Kävin kosmetologilla. Melkein nukahdin mukavaan tuoliin, rauhallisessa hämyisessä huoneessa. Kunnes kosmetologi tuikkasi kirkkaan lampun kasvojeni päälle. Onneksi kosmetologi oli fiksu ja aina vaikutteluaikoinen sammutti lampun. 

Kosmeologin jälkeen tulin kotiin. Nukuin päiväunet. Oikeastaan nukahdin hieman itseltänikin salaa, en ajatellut olevani niin väsynyt. Mielestäni vain hieman köllöttelin sohavlla kissaa silittäen, nauttien hiljaisuudesta ja rauhasta. 

Vuorokauteen sisältyi myös paljon herkuttelua: smoothie, salaattia, manchegoa, itse tehtyä pestoa, graavisiikaa, myslileipää, croisantteja, alkoholittomia mojitoja, jäälatte, macaroneja, kotimaisia mansikoita.  

Tärkeimpänä vuorokauteen sisältyi unta: 1,5h päikkärit + 10h yöunet = meilkein puolivuorokautta rauhallista, syvää, keskeytymätöntä unta!

Counting my blessings

Meistä saisi hyvän esimerkin.
Sopivasti varoittavan, mutta kuitenkin positiivisen tarinan siitä, kun asiat toimii niin kuin pitää.

Tarina alkaa siitä hetkestä ultraäänessä, kun todettiin ettei Aa enää kasva. Lääkärillä oli kiire, sillä väärinkäsitysten takia pääsimme ultraan vasta kun aikamme oli jo ohi. Kiire katosi kuin savuna ilmaan ja yhtäkkiä lääkärillä oli aikaa meille rajattomasti.

Seuraavana päivänä pääsimme ylilääkärin kanssa keskustelemaan. Kaiken muun työn ohella, ylilääkärillä oli aikaa ja kykyä selittää meille miksi lapsemme syntyisivät ennenaikaisina ja mitä se tarkoittaisi todennäköisesti kohdallamme.

Kun lapsemme sitten syntyivät, pääsimme hoitoon huippuluokan keskolaan. Sanon pääsimme, sillä näin jälkikäteen ajateltuna siellä todella hoidettiin lastemme lisäksi myös meitä vanhempia.
Osaston niukista resursseista huolimatta hoitajilla ja lääkäreillä tuntui aina olevan meille aikaa. 

Poikamme saivat nimetyt omahoitajat, jotka aina kun vaan mahdollista, hoitivat pienokaisiamme. Mahdollista oli onneksi usein ja hoitajien, vanhempien ja poikien välille muodostui syvä luottamus. Hoitajat oppivat tuntemaan vanhemmat ja tiesivät lopulta meitä paremmin kykymme ja taitomme. Aina kun vain suinkin mahdollista, hoidimme itse lapsemme tai ainakin avustimme. Hoitajat pystyivät tukemaan vanhemmuuttamme ja rohkaisemaan meitä luottamaan siihen, että me olemme kuitenkin kaikesta huolimatta lapsiemme parhaita asiantuntijoita.

Pääsimme mukaan lääkärikierroille. Kiertojen aluksi lääkäri tahtoi kuulla vanhempien mielipiteen lasten voinnista. Vanhemmat otettiin tosissaan. Useammin kuin kerran, ennen hädän hetkeä, oli meillä ollut tunne että kaikki ei ole kunnossa. Noihin hetkiin oli aavistusten pohjalta osattu varautua.

Aina lääkärinkierron lopuksi ja muuten lääkärin kanssa jutellessa, lääkäri vielä varmisti, että olemme ymmärtäneet kaiken. 

Koskaan ei tullut tunnetta, että meiltä olisi salattu jotain tai etten tietäisi asioiden todellista laitaa. Turhaa pelkoa ei tarvinnut todellisen lisäksi kantaa.

Kun pääsimme kotiin, kiinnosti vointimme edelleen lääkäreitä ja hoitajia. Jälleen vointimme, sillä poikien voinnin lisäksi myös meidän vanhempien jaksamista seurattiin. Ja kun se hetki tuli vastaa, jolloin emme enää jaksaneet, löytyi resurssit meidän auttamiseen nopeasti. Saimme keskusteluapua, yhdessä ja erikseen,  ja kotiapua.

Edelleen, kahden vuoden jälkeen, soittaessani sairaalaan, hoitaja muistaa meidät. Tunnen oloni turvalliseksi, kun tiedän minne tarpeen tullen soittaa.

Turvallisuutta lisää perheemme omalääkäri terveyskeskuksessa. Lääkäriä todella kiinnostaa perheemme hyvinvointi ja hän muistaa aina menneet ja tulevat. Tilanteemme erikoisuuden edessä lääkäri on rohkeasti ottanut yhteyttä sairaalaan, kysynyt neuvoja ja apua. Tuo ihana lääkäri sattuu olemaan vielä neuvolalääkärimmekin. Kuinka helppoa! Ja kun kohta hoitosuhteemme keskoslääkäreihin päättyy, voin luottaa siihen, että terveyskeskuslääkärimme ymmärtää perheemme kokonaistilanteen ja kaikki poikien erityisjutut.

Olemme saaneet tukea ja apua paljon. Kyse on tietenkin myös siitä, ettemme ole arastelleet pyytää, mutta aivan yhtä paljon siitä, että on ollut resursseja, joista kaikki tämä ammentaa.

Mietin, mitä perheellemme olisi tapahtunut, jos lääkäriellä ja hoitajilla ei olisi ollut meille aikaa. Jos neuvolassa ei olisi pysähdytty kuuntelemaan itkuista äitiä. Jos ennaltaehkäisevää kotiapua ei olisi olemassa. Jos kellään ei olisi aikaa istua välillä meidän vanhempien kanssa alas kuulemaan, miten meillä menee nyt. Jos minulla ei olisi minne soittaa. Jos en tuntisi luottamusta mietä ympäröivään henkilökuntaan.  

Meidän perheemme on kokenut kauheita. Olemme eläneet läpi erittäin vaikean ja stressaavan ajan, jonka vaikutukset näkyvät vielä pitkään. Ilman näitä kaikkia yksittäisijä asioita matkan varrella, tuskin olisimme pikku hiljaa siirtymässä aikalailla tavalliseen lapsiperheen arkeen. 

Oikeastaan en edes halua kuvitella, mikä tuo vaihtoehtoinen todellisuus olisi.

Kauhulla seuraan, kuinka kunnissa mietitään jälleen mistä leikataan ja kuinka paljon. Miten käy niiden perheiden, joilla kaikki nuo vaikeat ajat ovat vasta edessä päin?

4 ongelmaa, 1 ratkaisu!

Neiti Marplemaisena ratkaisijana tein sen taas. 

Keksin ratkaisun kaikkiin viikonlopun ongelmiin.

Ongelma 1. Mies on poissa koko viikonlopun. Valmiiksi väsyneenä minun pitäisi jaksaa kaksi viikkoa putkeen, Ilman mitään taukoa, kaitsea poikia aamusta iltaan.

Ongelma 2. Viikonlopun kevennykseksi olimme sopineet menevämme lauantaipäiväksi mökille. Paikalla melkolailla sekalainen seurakunta, jonka ruokahuolto olisi minun kontolla. Paikalla olevilla olisi seuraavat ruuan suhteen huomioonotettavat tilat: alipaino, Menieren tauti, Parkinson, metabolinen oireyhtymä, kihti, muistisairaus, osteoporoosi ja holtittomasti suonenvetoja ja huimausta.

Ongelma 3. Oman ajan puute. Unen puute.

Ongelma 4. Mies potee syyllisyyttä koko viikonlopun meidän jättämisestä keskenään, eikä hyödy harrastuksen parissa vietetystä ajasta lainkaan. 

Ratkaisu: Mökkireissu peruttu. Sovittu pojille yökylä la-su appivanhempien luona.

Olen aivan tohkeissani kun mietin kaikkia niitä loputtomia mahdollisuuksia mitä aivan kertakaikkinen yksinolo tarjoaa! Nukkumista, telkkaria, lenkkeilyä, virkkaamista, ompelua....Kaikkea ei ehdi, mitkä valitsen?

Keskiviikkoinen väsähtänyt pihahdus

Olemme koettaneet lähestyä nukahtamisongelmaa ratkaisukeskeisesti.

Eristimme pojat eri sänkyihin ja sängyt etäälle toisistaan. Se helpotti riekkumiseen muttei nukahtamiseen.

Kokeilimme lykätä nukkumaanmenoaikaa tunnilla. Se toimi illalla, mutta kostautui aamulla kun heräämisaika pysyi samana. Tällä malilla sain iltasella ja koko aamupäiväksi seurakseni väsymysärripurrilapsia. 

Poikien päiväunet tuntuu olevan poikkeus, eikä sääntö. Ilman niitä ei kumpikaan jaksa, joten luovuttaakkaan ei voi.

Alan kyllästyä. Oma-aika on huvennut olemattomiin.

Olen seurannut paria sarjaa, joissa kuvasto on sen laatuista, ettei poikien hereillä ollessa niitä voi katsoa. Olen viikkoja sitten tippunut kärryiltä juonienkuluista.
Virkkasin keväällä sarjoja katsellessa itselleni kesäksi villatakkia. Se on ollut hihoja vailla valmis pitkään.

Kun tälläiset mitättömät asiat tuntuvat aivan järkälemäisen tärkeiltä, alkaa taas kyseenalaistamaan omaa äitiyttään. Jos en moisesta omasta ajasta pysty luopumaan ja nauttimaan telkkarin sijasta ajastani lasten kanssa, niin miksi ikinä edes hankin lapsia? 

Katselin kaihoisasti kalenteria ja mietin missä välissä voisin karata viikonlopuksi vaikka purjehtimaan. Ensimmäinen mahdollisuus löytyi syyskuulta.

Ketjutetut

Taas oltiin viikonloppu mökillä. Ei loppunut mökkeily päivystykseen, muttei myöskään suunnitellusti rippijuhliin. Aa aloitti oksentamaan ja ripuloimaan sunnuntain vastaisena yönä. 

Koska tauti jäi lyhyeksi, eikä kellään muulla tunnu olevan oireita, päädyimme koko shown johtuneen jostain mitä Aa oli syönyt tai juonut. Vaihtoehdoista löytyy esim. merivesi ja kynttilän tali.

*

Tänään aamulla, kesken aamukahvin, kuulin ulko-oven rämähtävän kiinni. Kun tajusin, että mies oli lähtenyt jo aiemmin, tuli kiire.
Löysin pojat odottamassa hissiä, Bee kenkä kädessä.

Soitin miehelle ja selitin, miksi meillä on tästä eteenpäin aina turvaketju ovessa.

*

Poikien nukuttaminen on taas toistuvasti tuskaisaa. Koska unet jäävät jatkuvasti liian lyhyiksi, ovat pojat jatkuvasti väsyneitä, iniseviä ja toistensa kimpussa. Pitkin päivää vuorollaan lojuvat ties missä nurkassa sen näköisinä, että nyt nukahtaa. 

Vaan kun laitetaan sänkyyn, niin alkaa sirkus. Sänky on vuoroin pomppulinna, vuoroin kiipeilyteline. Välillä nauretaan ja kikatetaan, välillä lyödään, purraan ja porataan. 

Alan olla melkolailla kyllästynyt. Sana melatoniini on käynyt jo useaan otteeseen mielessä, mutta en millään tahtoisi turvautua pillereihin, varsinkaan hormoonipilleireihin. Tiedän, että niistä on monille apua ja monessa kohtaa ne ovat täysin paikallaan. Tiedän myös, että pojille ne on, tai pitäisi olla, vain hetkellinen apu, sillä melatoniini sotkee testosteroiini tuotannon. 

Tänään tulee kylään täti lasten psykiatriselta. Katsotaan, mitä mieltä täti on.

Oodi kotiavulle

Kotiapu kävi viimeistä kertaa. Samaan aikaan kun oli haikeaa sanoa tädeille heipat, tuntui mahtavalta tajuta, että ainakin juuri tällä hetkellä perheemme pärjää ilmankin. En ole se mörkö, joka olin viime syksynä kun neuvolaan soitin ja pyysin apua.

Kun ovi tätien perässä sulkeutui, jäin miettimään mitä tuo apu meille on merkinnyt ja antanut. Siis mitä konkreettista.

Ilman kotiapua minä olisin nyt työkyvytön enkä palaamassa innoissani veronmaksajien hilpeään joukkoon. Olisin jatkuva potilas lääkärissä, vonkaamassa lisää pillereitä, piikkejä ja fysipterapialähetteitä.
En ihmettelisi ollenkaan, jos meidän vaiuhtoehtoisessa kotiavuttomassa todellisuudessa mies olisi jo joutunut jäämään töistä pois, jotta lapsemme tulisi hoidettua.
Tuossa todellisuudessa olisimme miehen kanssa molemmat uupuneita ja masentuneita. Poikia pidettäisiin hengissä, ei kasvatettaisi.

Aivan oikeasti uskon, että ilman tuota ennaltaehkäisevää apua olisimme enemmin tai myöhemmin päätyneet sen toisenlaisen avun piiriin.

Tässä kohtaa on mainittava, että toki meillä on ympärillä tukijoukkoja, jotka olisivat ratsastaneet paikalle omien töiden, velvollisuuksien, huolien ja murheidenkin kustannuksella. Tehneet kaikkensa meidän vuoksemme. Niin onnellinen kuin olenkin noista ystävistä ja sukulaisista, olen onnellinen myös siitä, että meidän pystyssä pitäminen ei langennut heidän vastuulleen. 

Minun ei tarvinnut soittaa ja pyytää joka hetki ja kerta erikseen. Minun ei tarvinnut miettiä mitä ihmettä kehtaan ja voin pyytää/olettaa tuon avun tekevän. Onko minun punttisali/juoksulenkki riittävä syy keskeyttää tuon toisen ihmisen oma elämä? Kun apu tuli kunnalta, tuli apu automaattisesti joka viikko. Apu sai auttamisesta palkkaa. Minun ei tarvinnut määritellä avunantajan jaksamista tai pärjäämistä. Minun ei tarvinnut miettiä mihin kehtaan käyttää tuon oman vapaan hetken, mikä menoistani on riittävän tärkeä avun pyytämiseen.

On aina ilo ja ihanaa kun joku läheinen auttaa, mutta kun tarve on jatkuvaa, muuttuisi se aivan toisenlaiseksi. Ja vaikka kotiapua olemmekin saaneet, on silti sukulaiset ja ystävätkin päässeet auttamaan ja osallistumaan yllinkyllin. 

Kotiapu, jota saimme ei ollut kunnalle ilmaista, eikä varmaan edes halpaa. Se on juuri niitä palveluita, jotka ovat jatkuvasti leikkausten ja säästökohteiden etupäässä. Se on siellä päättäjien lyhytnäköisyyden ja tyhmyyden takia.
Tuon avun vaihtoehto, ainakin meidän kohdalla, olisi ollut vieläkin huimasti kalliimpaa, sen seuraukset pitkäaikaisempia ja monitahoisempia.

*

Sain töitä. Elokuun puolessa välissä aloitan samassa työpaikassa, josta jäin äitiyslomalle. Jee!

Kauhukseni tajusin, että työn vastaanottaminen tarkoittaa myös sitä, että nämä poikien kanssa komistaan vietetyt kotipäivät alkavat olla viimeisiä. Juhannuksen jälkeen mies jää lomalle. Sen jälkeen lomaillaan, kunnes aloitamme poikien kanssa päiväkotiharjoittelun viikkoa ennen töideni alkua.

Ollaankohan me tehty kaikki, mitä haaveilin että tehdään? 

Lammas suden vaatteissa

Ratkaisin koodin rauhalliseen iltaan, jolloin ehtii koneelle päivittelemään blogia:

Aamusta kaksvuotiaat kaksoset ja teini-ikäinen kummityttö autoon ja huristellen tunnin ajomatkan päässä sijaitsevalle mökille. Nakujuoksentelua, vesileikkejä merenrannalla, kurpitsojen istutusta, grillaamista, pallopelejä ja isomummon loputonta pullatuputusta.

Nyt kaikki kolme röhnättää sohavalla hiiren hiljaa tuijottelemassa Pikku Kakkosta. Päivänä, jolloin mies tlee kotiin vasta poikien nukkumaanmenon jälkeen, tälläinen on luksusta. Tai no, minä päivänä vaan.  

*

Kävin tuossa takaperin valaisevan keskustelun terapeuttini kanssa.

Kerroin tuskastuneena kuinka välillä mielessäni käy suuttumuksen hetkellä pelottavia mielikuvia lasteni fyysisestä kaltoinkohtelusta. Kerroin kuinka jälleen yksi epätoivoinen maratonnukutus päättyi siihen, että ajatus nuijanukutuksesta tuli hieman liian elävänä mieleen. Pelästyin moista ajatusta, jätin lapsen niille sijoilleen ja menin vessaan itkemään.

Kertoessani pelkäsin koko ajan terapeutin reaktiota. Onko tässä se raja, jolloin miestä tehdään lastensuojeluilmoitus? Nytkö olen tunnustanut sen hirviön sisätäni, jonka julkitulemisen jälkeen joudumme suurennuslasin alle tarkkailuun?
Hämmennykseni oli suuri, kun terapeuttini kertoi minun toimineen esimerkillisen hienosti.

Kuulema, tuo mielikuva on se, joka erottaa minut niistä, jotka todella lyövät lasta. Tuo hetkellinen ajatus, on se joka tarvitaan siihen, että ehtii myös tajuamaan, että niin ei pidä tehdä. Ne, joilta tuo mielikuva välistä puuttuu, toimivat ennen kuin ehtivät miettiä mitä tekevät.

Eikä tuo mielikuva terapeutin mukaan ole mikään tavaton. Lapset tekee sitä, ajavat vanhempansa äärimmilleen. Se on kuulema lasten tehtävä. Vanhempien tehtävä on suuttua. Sitä kautta lapset löytävät omat ja vanhempiensa rajat, oppivat maailmaa. "Aggressiota tarvitaan rajojen asettamiseen."
Ei ole kuulema supervoimia omaavia supersankareita, ei vanhemmissakaan.

Vielä sain pisteet kotiin tuosta itkemisestä. On ilmeisesti äärimmäisen terveellistä ja turvallista kyetä  myöntämään itselleen moiset tunteet ja ajatukset. Vessassa yksin itkeminen todistaa, etten lalkaissut hätäpäissäni tunteitani maton alle, jossa niihin vaan kompastuisi myöhemmin. Uskalsin tunnustaa itselleni, että aivan ihka oikeasti ajattelin moista.  

Hirviö sisälläni olikin lammas suden vaatteissa. Se minkä olin pelännyt olevan jotakin hallitsematonta ja eläimellistä, olikin osoitus inhimillisyydestäni ja itsehillinnästäni.

En ole vielä aivan sisäistänyt ajatusta.

Mökkielämän testaus

Koko revohka on taas terveenä. Tai no, mies epäilee olevansa flunssassa. Minä epäilen allergiaa.

Viikonloppuna käytiin testaamassa mökkielämää. Se toimi. 

Aivan käsittämätöntä kuinka tuollaiset pienet ihmiset,jotka viime kesästä eivät voi muistaa mitään, heti perille päästyä ymmärsivät, että nyt tultiin kivaan paikkaan. Ja kuinka seinien katoaminen ympäriltä sai myös kaiken nahistelun ja ulinan kaikkoamaan. Ja kun ne seinät eivät aivan heti tulleet vastaan, niin vanhempien pinnakin muuttui paljon elastisemmaksi. Mieletön vaikutus tuolla luonnolla.

Tänään meno onkin ollut sitten aivan muuta. Kaupungissa helteet saavat aivan erilaisen otteen niin lapsista kuin aikuisista ja puoleenpäivään mennessä oltiin aivan äärillä kaikki kolme.

Ratkaisu löytyi kolmen viikon matkalta eilen palanneista, lapsenlapsiaan palavasti ikävöineistä appivanhemmista.
Tätä näpyttelen hienossa kahvilassa jäälattea siemaillen.

Mutta palataan jutussa takaisin mökille. 

Pojat tykkäsivät merestä juuri sopivasti. Kahlailivat siellä mielellään, mutta eivät kovin syvällä. Sama päti ympäröivään metsään. Päättelin, että kun ympärillä oli riittävästi luvallista virkettä, niin luvattomia ei tarvinnut yrittää. Saunassakin käyttäytyivät kuulema hienosti. 

Matkalla mökille pidimme autossa pojille puhuttelun. Ei palovammoja, ei holtittomasti verta vuotavia haavoja suuhun tai muuallekaan. Ei mitään minkä takia pitäisi soittaa myrkytyskeskukseen, hälytyskeskukseen tai päivystykseen. Mies oli jotakuinkin varma, että viime vuoden meno jatkuu ja jokainen mökkireissu päättyy tapturmaan.
Puhuttelu tehosi. Aa ihan vähän meinasi tukehtua banaaniin ja mökkiin sisälle lentänyt lintu lähes nokki Aan silmät pois päästä, mutta muuten ei perus naarmuja pahempaa. Hyvä me!

(Lintuepisodi muistutti ikävästi tätä. Muistatteko vielä? Taas seisoin ikkunan takana katsoen kauhuissani kun hätääntynyt lintu lentelee samassa tilassa nukkuvan lapseni kanssa. Tällä kertaa lankomies pelasti ja kävi hakemassa linnun pois.)

Helpompaa vaikeaa

Meillä on nykyään helpompaa. Kaikki. Vaikeakin on helpompaa kuin ennen.

Tiedättekö kuinka mahtavalta tuon yllä mainitun tajuaminen tuntui? Oli kuin sisälle olisi tulvahtanut iso määrä rauhaa, sillä lailla hyökyaaltona.

*

Viikon verran pojat ovat taas sairastaneet. Viime viikolla kelit olivat kehnot, joten nuhaisten kanssa jäin sisälle. Muutama moinen päivä putkeen, niin jo olivat jannut äreitä. Lisäksi tauti tuntuu olevan senlainen, että tekee olon kovin hankalaksi. Ulisevat vain ja äreilevät. Ei kiiinnosta leikki eikä ruoka.

Viikonloppuna mies oli huinimassa lauantaiaamuvarhaisesta sunnuntai päivään. Kuvittelin hetken poikien olevan jo terveempia ja kun ulkonakin oli aurinkoinen päivä, raijasin pikku-ukot ulkojuhliin halimaan koiria, ihmettelemään possua, silittämään lammasta, ajelemaan hevoskärryillä ja syömään grillimakkaraa.  Kuvittelin, että moinen piristäisi ja katkaisisi äreyskierteen.
Turhaluulo. Sotki viimeisestkin unirytmit moinen reissu. Niinpä lopun launataista yritin vuorollaan tai yhtäaikaisesti rauhoitella kahta ärripurria.

Olin salaa haaveillut omasta illasta, laatuajasta itseni ja suklaan kanssa sohvalla. Nöyrin mielin vaihdoin suklaan Beehen, jota halasin uneen aina puoli yhteentoista saakka.

Ulina ja äreys ei helpottanut sunnuntainakaan. Ei vaikka vietettiin jälkeissynttäreitä ja syötiin kakkua. Ei vaikka isä tuli kotiin. Ei edes kummitädinkoiran kanssa leikkimällä.
Tänään vein pojat lääkärille. Arvelin moisen kestokitinän johtuvan korvatulehduksesta. Yleensä näillä kahdella on yhteys. Been toisesta korvasta löytyi, Aan korvat olivat puhtaat. 1/2 ininää on siis antibiootilla korjattavissa. Entä loput?

Kaiken keskellä, viikon verran katkonaisesti nukuttuani, olen väsymyksestä huolimatta onnistunut olemaan melko pitkäpinnainen äiti. Hyökyaallon mukana tulleen sisäisen zenini ansiosta olen jaksanut löytää siunausta siitä, että molempia ei tarvitse koko ajan syöttää ja enää harvoin molemmat tarvitsevat akuutisti samaanaikaan syliä. Ne on jo tarpeeksi isoja, jotta ne voi 1/2-1 tunniksi liimata Myyrän seuraan telkkarin eteen. Ja niistä jo selvästi näkee milloin harmitus on kivutsa/väsymyksestä/nälästä/tylsyydestä.

Kahden lapsen jatkuva kuoroulina ei saa minua enää epätoivon partaalle. Se ei enää automaattisesti aiheuta minussa pakokauhua ja kuolemanpelkoa.
Mä pärjään. Nuo pärjää. Me pärjätään.
This too shall pass.

Akka epäkunnossa

Epäilen, että olen mennyt rikki. Tai vähintään joku osa aivoistani. En onnistu tekemään oikein mitään. Kaikki hyvät ideat ja suunnitelmat päättyvät toistuvasti kaaokseen.

Ennen pidin itseäni melko järjestelmällisenä ja taitavana multitäskääjänä. On siis vaikea hyväksyä, että yhtäkkiä olenkin melko kelvoton hutiloitsija. Asiat jäävät kesken, kun unohdan mitä olin tekemässä. Tiputtelen, rikon ja hukkaan tavaroita jatkuvasti. Ruokaa laittaessa, unohdan joukosta ainesosia ja poltan perunat pohjaan.

Asioiden, pientenkin, tekeminen nykyään kuluttaa aivan uudella tasolla. Mikään ei oikein onnistu tuosta vaan ohessa vaan kaikki vaatii ponnistelua ja ryhtymällä ryhtymistä. Päivän päätteeksi voi tuntua siltä kuin olisin tehnyt suuriakin urotekoja, mutta se uroteko on saattanut olla kaupassakäynti.

Tältäkö vanh(emm)uus tuntuu?

*

Kaksvuotisneuvola suoritettu. Edelleen tädille oli liian vaikea ymmärtää kalenteri-iän ja kehitysiän ero. Aika tyhjänpäiväistä oli tädin kanssa jutella, mutta saatiin sentään mitat päivitettyä.
11kg ja 83cm, 8,3kg ja 76cm.

Aa kuulemma piirtää 3-vuotiaan tasoisesti. Muuten kaikki oli ilmeisesti niin kuin kuuluukin.

Onko järkee vai ei?

Palataampa ajassa pari blogi tekstiä taakse päin. Siis siihen, jossa pyörittelin mielessäni lapsenhankinnan järjettömyyttä.

Ei ole nimittäin mitään järkeä siinä, että minulla on aivan valtava vauvakuume.

Joinain päivinä kaikki faktat ja olosuhteet sanovat, että pois moiset mielestä. Meillä ei seuraavalle/seuraaville riitä oikein mikään. Ei tila, ei aika, ei voimat eikä rahat. Nuo kaksi ensimmäistä imevät meidät kuiviin.
Sitten on vielä ura ja ylikansoittuminen.

Toisenlaisina päivinä mikään ei tunnu olevan lapsen/lasten hankinnalle este. Ei edes se toisten kaksosten mahdollisuus.
Onhan sitä muutkin. Kyllä ennen vanhaankin näihin neliöihin mahtui isompikin perhe. Ja riittää ne rahat muillakin. Samaan konkurssiin, mitä tässä nyt enää ois hävittävää.
Ja kun mä haluun!!

Toisina päivinä on varmaan nukuttu paremmat yöunet kuin joinain.
Kummatkohan päivät on niitä järkipäiviä?

Viime yönä näin unta, jossa olin raskaana. Olin hehkeä ja elinvoimainen, täynnä onnea. Uni oli todentuntuinen ja aamulla tuo hehku vain jatkui.
Tänään on koko päivän kutissut mahanpohjassa ja ollut ehdottomasti tuollainen toisenlainen päivä.

Kevätkiireiset

Kukkuu! Vieläkö joku muistaa meitä? Me blogistaniasta hetkeksi kadonneet jouduimme reaalimaailman pyörteisiin ja kiireisiin. Nytkin näpyttelen päivitystä puhelimella. Automaattikorjausvirhevaroitus!

Sairaudet on nujerrettu. Tai ainakin päällepäin näyttää siltä. Ensi viikolla on jälkitarkastus, saa nähdä mitä sanovat siellä.

Kävin matkalla. Lentokoneella lensin, yövyin hotellissa, kahvittelin kahviloissa ja ruokailin ravintoloissa. Shoppailinkin, epäminämäisen paljon. Ihana keväinen kaupunki sai minut hurmioonsa.
Vapauden tunne oli valloittava. Ei tarvinnut miettiä omaa nälkää ja vessahätää jonkun muun tarpeiden mukaiseen järjestykseen. Se oli reissussa, seuran lisäksi, parasta.

Kotona olivat selviytyneet hienosti. Kerran oli mies soittanut myrkytyskeskukseen, hätävarjelunliioitteluna. Pojat olivat murtautuneet keittiöön ja syöneet kahteen pekkaan koko askillisen Herra Hakkaraisen pastilleja.

Kevätkiireitä on ollut kaikenmoisia. Vappu, 2v. synttärit, kevätjuhlia, muiden synttäreitä ja jos sun mitä. Ja vielä jatkuu vaan. Lisää synttäreitä ja äitienpäivä ainakin vielä. Yhtä juhlaa ja hulabaloota koko elämä.

Kaiken tämän seurauksena poikien rytmit ovat aikalailla sekaisin. Aa tuntuu lopettaneen nukkumisen kokonaan. Bee saa kesken unien valtavia itkukohtauksia. Minun matkalla keräämät voimavarat on jo taas kulutettu ja mies kulkee silmät ristissä ties monettako viikkoa.

Aan kohdalla olemme miettineet voisiko kyse olla auringosta ja melatoniinista. Jos vielä jatkuu, niin kysyn ensi viikolla lääkäriltä.
Been painajaisiin tuskin löytyy lääkäriltä ratkaisua. Pitäisi varmaan taas holdailla intensiivisemmin.

Kotona taas

Takaisin kotona koko perhe, oltu jo muutama päivä.
Lauantaina saatiin kotiutumislupa. En olisi perjantai-illalla uskonut. Saturaatiot roikkuivat ilman happiviiksiä ja jatkuvaa inhaloimista, eikä Aata saanut oikein edes vilasemaan ruokaa kohti.

Pe-la yönä tippa meni tukkoon ja viikset tippuivat. Päätettiin yöhoitajan kanssa, että kun nukkui niin sikeästi, niin menköön niillä aamuun ja kiusataan vasta sitten kun herää. Aa nukkui pitkään. Mitä ilmeisimmin vanhan lastenlaulun totuus pitää paikkaansa ja uni paras lääke on: Aa heräsi iloisena, virkeänä, hyvin hengittävänä, mutta nälkäisenä!

Pari tuntia myöhemmin se sama lapsi, joka oli edelliset päivät maannut raatona sängyssä jaksamatta kunnolla silmiään raottaa, oli kiivennyt pinnasänkyyn ja sieltä pois kolme kertaa ja juossut ympäri huoneen tutkien sen joka ikisen kolon ja sopen.

Väkevillä lääkityksillä kotona on mennyt hyvin. Inhaloidaan usein ja paljon ja antibiootit on niin vahvoja, että pissa haisee ihan lääkkeille. Tärkeinpänä kuitenkin, että ukkeli syö!
Varauduttiin suurenmoiseen taistoon ja äärimmäiseen nirsouteen, mutta mitä vielä. Kaikki kelpaa ja hyvällä halulla. Joskos vaikka paino saataisiin heilahtamaan takaisin kahdeksan kilon päälle, ihan näinä päivinä. (Sairaalaan mennessä vaaka näytti 7,7kg ja eiköhän se kolmen päivän tippapaasto saanut tuostakin vielä vähän hilattua alas.)

*

Ympärillä ihmiset ovat kyselleet, oliko kamalampaa vai helpompaa nyt joutua osastolle kuin aiemmin. En tiedä mitä vastata.

On tunne, että ihmiset haluavat kuulla sellaisen elokuvamaisen herkän tarinan siitä, kuinka kaikki muu menettää merkityksensä ja koko elämän ja toiminnan fokus siirtyy pienen mukana sairaalaan. Kuinka valvomme yömme lapsen sängyn vierellä kädestä kiinni pitäen.
Ei mennyt niin.

Sen lisäksi, että meillä oli lapsi sairaalassa, oli meillä toinen lapsi kotona. Sen lisäksi, että meidän piti ehtiä lääkärinkierrolle, meidän piti keittää toiselle lapselle aamupuuroa. Piti käydä maitokaupassa. Piti pestä pyykkiä. Miehen piti vastata työsähköposteihin. Minun piti vastata taloyhtiön hallituksen puheenjohtajana saamiini sähköposteihin. Piti varata ja peruuttaa omia menoja. Piti järjestää toiselle lapselle hoitaja aina silloin kun teimme vaihdon kotivuorolaisen ja sairaalavuorolaisen välillä. Piti nukkua ja syödä. Ainakin yrittää.  
Piti vain toimia ja mennä eteenpäin.

Suurinta huolta ja tuskaa aiheutti Bee. Kuinka surkean huolissaan pikkuinen olikaan kun koko ajan äiti tai isä oli poissa ja lisäksi veli oli vaan yht´äkkiä kadonnut vierestä. Bee yritti olla urhea ja rohkea, mutta iltasella suru mursi. Veljen tyhjän sänkypaikan tnäkeminen nukkumaan mennessä sai kyyneleet Been silmiin. Hätä veljestä oli kova.

Tuntui aivan käsittämättömän pahalta katsoa vierestä, kuinka hoidosta palannut Bee juoksi riemuissaan kotiin tullessaan kaikki huoneet läpi huudelleen Aata. Ja kuinka suuri itku seurasi, kun lopulta iski tajuntaa, ettei se veli vieläkään ole kotona.
Omia kyyneliä niellen yritin rauhoittaa lasta ja saada uskomaan että veljellä on kaikki hyvin ja isä on siellä Aan luona. Voi kuinka kovasti toivon, että edes jotain puheestani Bee ymmärsi.

Vastapainona tuolle kaikelle huolelle ja hädälle tuli ilo ja riemu, kun lopulta Aa pääsi kotiin. Illalla nukkumaan mentäessä ei kumpikaan tahtonut saada unta.  Aa makasi omassa pesässään hymyillen, nauraen ja laulaen. Bee nosti uudestaan ja uudestaan päänsä tyynystä, katsoi veljeä ja totesi hellyttävän pehmeällä äänellä "Aa!".

*

Minun pitäisi lähteä perjantaina matkalle. Olla kolme yötä poissa kotoa. Ei olisi voinut tuolla huonompaan aikaan, noin niin kuin lasten traumatisoimista ajatellen. 

RSV

Sairaalaelämä jatkuu ainakin huomiseen. Labroista selvisi, että taudin aiheuttaja on RS-virus.

Niin tyytyväinen olen, että päätin lääkäriin soittamisen kanssa hieman hätiköidä. Nyt ehdittiin sairaalaan ennen kuin poika väsähti lopullisesti. Ihan kuin Aa olisi ymmärtänyt, että nyt päästiin hoitoon ja nyt voi rauhassa lopettaa tsemppaamisen.
Pelottaa ajatella miltä olisi tuntunut, jos tuo romahtaminen olisi tapahtunut kotona.

Kanyylin kautta menee nyt antibiootit ja ravinteet. Spiralla hengitetystä ventolinesta huolimatta happisaturaatiot lahaa, joten viikset otettiin tänään aamulla käyttöön.
 
Bee on kotona jotenkin eksyneen oloinen. Tavallaan nauttii saamastaan yksilöhuomiosta, mutta enemmän kuitenkin tuntuu olevan huolissan oudosta tilanteesta. 

*£!!¥§^*!!!!

Sairastelu ei ota loppuakseen. Maanantaina Beellä todettiin korvatulehdus ja sai antibiootit. Tänään jo näki selvän eron pojan olossa parempaan.

Aalle ei lääkärillä tänään ollut aivan yhtähyviä uutisia: keuhkokuume.
Aalle nousi maanantaina uudelleen kuume. Yskä yltyi. Ruoka ja juoma ei maistu ja jos vähän hörppäsi, niin yskän mukana oksenteli ne ulos. Astmalääkkeitä ei suostunut ottamaan.

Kun oireet jatkuivat edelleen tänä aamuna, päätin olla hysteerinen ja liioitella vaikka, että päästään lääkäriin. Ei vaan jaksanut enää. 
Onneksi ei jaksanut.

Ensi yö vietetään osastolla letkun päässä.

Akka mielensäpahoittajana

Olen pahoittanut mieltäni tässä pitkin talvea ja kevättä.

Kaikki sai alkunsa Pieniä potilaita-sarjasta.
Miten ihmeessä lasten ja perheiden inhimillisestä kärsimyksestä onnistutaan tekemään jotain noin kevyttä? Kuinka käsittämättömän taitavat ohjaajat ja editoijat ovat häärineet kuvamateriaalin parissa, jotta kotisohville saadaan toimitettua helppoa ja söpöä materiaalia, jonka katsomisesta nousee kenties pari liikutuksen kyyneltä? Taustalla soi herkkä plinkkiplankki-musiikki ja materiaalin joukosta on kaivettu juuri sopivia hymyjä ja kyyneleitä, jotka näyttävät hyviltä hidastettuina. Jakson loputtua katsojalla on herkkä ja elämänmakuinen, mutta kuitenkin positiivinen olo.

Mihin väliin on kadonnut ja unohtuneet ne epätoivon hetket, järjetön pelko, kiukku ja tuska?
Ihmisille tarjoillaan valmiiksi pureskeltua siirappista söpöstelyä, niin että voivat turvallisen matkan päästä kokea pääsevänsä osalliseksi. Hetkeksi kohota paremmiksi ihmisiksi kokiessaan empatiaa.
Tajuan kyllä, ettei kukaan oikeasti halua katsoa televisioista sitä mitä se todellisuus siellä on. Valheellisen hempeän kuvan antaminen vaan on minusta väärin.

Jos joku olisi meidän sairaalakokemuksista tehnyt moisen editoinnin, niin.... no en tiedä mitä, mutta en olisi tykännyt.
Meidän sairaalaelämän taustamusiikkina kun ei ollut mitään hempeää, vaan koneiden hälytysäänet, joita aina kauhulla kuunteli. Onko se minun lapseni laite? Ja kaikki lyhyet onnen ja hellyydet hetket olivat väritetty huolella. Jokaisen niiden vastapainona oli vähintäänkin kaksinkertainen määrä kauhua ja kuolemanpelkoa. Siinä ei lääkärin hauska pipo paljoa olisi pelastanut.

Mitä tai ketä tuo ohjelma palvelee? Ja jos sen tarkoitus ei ole edistää mitään, niin onko oikein tehdä viihdettä (vaikkakin dokumentaation muotoon naamioitua) sairaiden lasten kohtaloilla?

*

Kun jotenkin olin päässyt yli tuosta ohjelmasta, alkoi facebookkin syntyä sivusto toisensa perään kertomaan kovia kokeneiden lasten kohtaloista. Taas pahoitin mieleni.

Miksi nämä lapset on altistettu moiselle julkisuudelle?
Minun seinälleni ilmestyy päivittäin jonkun pienen ihmisen tuskasta kertova yksityisyyttä turhan takia paljastava kuva. Kuvia levitetään ilmeisesti ajatuksella, että näin saadaan ihmisille tietoa ja ymmärrystä, että tälläistäkin tapahtuu. Miksi se pitää tehdään näiden pienten puolustuskyvyttömien yksityisyyden kustannuksella?

Minua inhottaa ajatella, kuinka yritysten maanantai paltsussa on nostettu esille Facebookissa kulovalkean lailla kasvava rymä  ja lähdetty miettimään, miten ihmeessä saataisiinkaan tuosta hypestä osa itselle.
Hieman ahdistaa se tapa, jolla ryhmät saavat syyllistettyä minut siitä, että en ole yhtään keskoskaappia ostanut kenellekään. Maksanhan kuitenkin verot. Ja äänestin ihmistä kenelle lapsiperheiden asiat ja terveydenhuolto olivat prioriteetteja. Eikö se tässä yhteiskunnassa pitänyt olla se minun osani tätä asiaa?
 
Toimittaja Joanna Palmén kirjoitti blogissaan asiasta osuvasti. 
Poikkeama on pyöritellyt samaa aihetta omassa blogissaan keskosäidin näkökulmasta. Erityisesti tämä teksti osui mielestäni monessa kohtaa naulan kantaan.

Olen ajatellut tuon Palménin tekstin jakaa myös Facebookissa. En ole vaan vielä rohjennut. Sitä saa nimiittäin herkästi pahiksen maineen kun rohkenee vastustaa jotain tuollaista. Ihan vaan kun en ole noista ryhmistä tykännyt, niin olen jo hieman epäilyttävä. Mahdankohan ollenkaan välittää lapista ja terveydenhuollon tilasta tässä maassa, kun en ollenkaan liikutu oikealla tavalla letkuissa makaavien lasten kuvista, Olvin vichy-lahjoituksesta tai isän koskettavista teksteistä?

*

J.K.

Uskallan olla tätä mieltä vaikka meidätkin olen altistanut julkisuudelle. Blogissa ja lehdissä.

Blogia pidän aivan eri asemassa. Tämä on päiväkirja, joka sattuu olemaan julkinen. (Facebook-ryhmiin nähden tämä tuntuu sitäpaitsi todella privaatilta.) Blogi pyörii vain ja ainoastaan meidän napojen ympärillä, eikä edes yritä kertoa mitään yleispätevää.

Lehtijutuissa kyse ei ole ensisijaisesti ollut kyse meistä. Toimittaja on halunnut tehdä jutun aiheesta ja etsinyt aiheeseen sopivaa perhettä. Olemme sattuneet sopimaan. Minulle on ollut tärkeää, että jutut on kirjoitettu neutraalisti. En halua, että jutut kauhistelevat kuinka pieniä pojat olivat ja kuinka kamalan vaikeaa meillä on ollut. Toisaalta en tahdo, että kokemaamme vähätellään.

Meidän kokemus on yksittäinen kokemus tuhansien joukossa. Se ei ole sen isompi tai pienempi kuin muidenkaan, ei tärkeämpi tai vähäpätöisempi. 

Rauno

Viikonloppuna passitettiin pojat yöksi isovanhempien luokse. Hyvä niin. edes yhdet kunnolliset yöunet ja hieman vanhaa univelkaa maksettu ennen tätä viikkoa.

Aalla nousi kuume lauantaina. Eilen, kun Aa alkoi jo voida paremmin, Bee aloitti oireilun. Nyt vietetään siis neljättä päivää sisällä epämääräisten rytmien kanssa. Myös minä ja mies niiskuttelemme siihen malliin, että ei tässä kivaa ole kellään.

Lisäkivana selkäni päätti myös aloittaa kiukuttelun. Parin viikon hieman aiempaan rauhallisempi urheilutahti kostautuu. Eilen en sängystä meinannut ylös päästä. Lääkkeet ja jumpat yritetty, mutta ei auta. Kuljen ketterästi kuin mummo suossa.

Raivostuttava tälläinen keho, joka ei anna yhtään armoa. Vähänkään kun höllää syömisissä tai liikummisissa, niin heti saa tuntea nahoissaan. Pari viikkoa kun liikkuu vain 2-3h, niin heti rangotaan. Miten ihmeessä mä saan syksystä eteenpäin ylläpidettyä selkääni, jos se todella vaatii aina sen 4-5h liikuuntaa viikossa pysyäkseen kunnossa?

*

Pojat ovat oppineet isänsä nimen.
Kuulun siihen puoleen ihmisistä, joista on vain outoa ja kummallista, jos lapset kutsuvat vanhempiaan etunimillä. Lapsien kuuluu nimitellä vanhempiaan äidiksi ja isäksi tai muilla vastaavilla vanhempien asemaa kuvaavilla sanoilla.

Onhan se ymmärrettävää. Aina kun joku kutsuu poikien isää, huudetaan "Raunoooo!" (nimi muutettu). Ei kukaan koskaan ole tainnut poikien kuulleen huutaa "iskääää!". Kyllä minä kutsun miestä pojille puhuessani iskäksi ,ja pojat kyllä tietävät kuka on iskä. Kun iskä saapuu kotiin, huudahdetaan "iskä". Vaan jos tahdotaan iskän huomio tahi etsitään iskää, niin jo kajautetaan kuorossa "Raunooooo!".
Mies on kovasti yrittänyt olla reagoimatta nimensä huuteluun, sillä hänkin kovin toivoo olevansa pojille iskä. Vaikeaa se kuitenkin on. Ja minä, vaikka yritän, en osaa huutaa mieheni perään sitä iskää.

Saa nähdä kuinka käy. Vahva isäpuoliepäilyhän tuollaisesta nousee, kun äiti on äiti ja isä on Rauno.

Mies varmaan ilahtuu ikihyviksi tekstissä käytetystä nimivalinnasta. Ja huomaatteko, että olen viime päivät kuluttanut Maria Jotunia lukien?

Katkonaisia ajatuksia hyvistä

Asioita on loksahdellut uomiinsa.

Saimme vammaistukipäätöksen tälle vuodelle. Mynsivät tuen Aalle koko vuodeksi.
Samalla tuli tieto, että meidät on hyväksytty sopeutumisvalmennuskurssille.

Kotiavun kanssa pidettiin palaveri. En saanut tietää oliko päätös pomon vai työntekijän, mutta tuo täti josta valitin, ei tule meille enää.

Uniasioissa tulimme lopputulemaan, että nyt ollaan siinä pisteessä kun pojat on laitettava yökylään, vaikka se poikia hieman harmittaisikin. Miehellä ja minulla alkaa sen verran isopyörä heijaamaan jo, että näin ei voi jatkua. On se poikienkin etu, että äiti muistaa ihan vaan vaikka pukea ne ulos mentäessä.
Hyöty yhdistetään huviin ja tänään kun pojat on saatu isovanhemmilleen, niin me menemme ravintolaan. Ajateltiin kilistää viikolla unohtuneen hääpäivän kunniaksi.

Kesäksi miehelle ja minulle tuli varattua viikonloppureissu isolle kirkolle. Pojat menevät kummiperheen luokse hoitoon koko viikonlopuksi. Vähän jännittää. Ihan kaikkien puolesta.

*

Olen lähetellyt työhakemuksia vähän sinne sun tänne. En tiedä mitä siitä pitäisi ajatella. Siis ihan vaikka vaan työstä ylipäätään. Mitä ihmettä siellä sitten tehdään?

*

Ihanaa kun on kevät. Ei sitä talven synkkinä päivinä tajunnutkaan kuinka paljon aurinkoa kaipasi. Tuntuu vapauttavalta ja fantastiselta, että viellä päivällisenkin jälkeen voi lähteä poikien kanssa ulos leikkimään. Kuraleikit on mahtavia!