perjantai 31. elokuuta 2012

Väsynyt äiti -simulaatio

Kokeilin eilen miltä tuntui olla minä koko viime syksyn ja kevään. Simulaatio saatiin aikaiseksi lyhentämällä 3h yöunista ja rientämällä heti aamutuimaan puuduttavan pitkälle näköpolikäynnille. Tuloksena kiukkuinen, lyhytpinnainen äiti, joka haluaisi vaan maata sohvalla, syödä kaikki herkut kaapista ja kaupasta, röhnöttää ja antaa piut paut ulkoilulle.

Ei ollut kivaa olla väsynyt äiti. Ei ollut kivaa olla väsyneen äidin väsynyt lapsi. Oli tyhmää ja kurjaa ja hankalaa. En ymmärrä miten olemme selvinneet viime vuodesta.

**

Viime tiistaina alkoi taas tanssitunnit. Oih ja ihanuus kuinka paljon nautin niistä! (Tosin sielläkin tajusin kuinka koomassa ja puhkipoikki olen ollut viime vuoden.)

Tunnin lopussa tanssikaverini tuli juttelemaan. Hänellä ja minulla oli laskettu aika kahden päivän erolla. Juttelimme kesän sujumisesta ja lasten kasvusta. Lopulta myös kolhimisesta. Hän kysyi, milloin tietää että lapsi on lyönyt päänsä niin, että pitää mennä lääkäriin. Heidän tyttönsä oli kuulema nyt kerran lyönyt pään heidän sängyn kulmaan ja siihen tuli kuhmu. Ystäväni oli kuulema kovasti miettinyt, pitäisikö tyttöä lähteä käyttämään päivystyksessä.
Sanoin pitäneeni itse rajaa siinä, että lapsi oksentaa tai menee tajuttomaksi. Tai jos verta tulee aivan valtavasti. Taas tuli sellainen olo, että mitäköhän tuo toinen äiti minusta taas ajattelee.

Seuraavana päivänä olin leikkipuistossa poikien kanssa. Olin juuri suojaamassa Aan keinuunkiipeämisyritystä kun näin Been kiipeävän ratsastuspandan selkään. Nappasin Aan kauemmas keinuista ja yritin ehtiä ajoissa Been luokse. En ehtinyt. Käsi lipesi ja poika lensi maahan pää edellä.
Tuli mieleeni ystävän huoli lapsen kuhmusta ja mietin onko minussa oikeasti jokin vika, kun en osaa tälläisestäkään niin kamalasti huolestua, Bee kun kaksi minuttia myöhemiin juoksenteli taas jo nauraen kohti seuraavaa leikkiä.

Onko muuten jossain olemassa lapsille näppylähanskoja? Bee tippui pandan selästä, koska tumpulla varustettu käsi "liukastui". Alkaa olla niin kylmä, että tumppuja on pakko pitää, mutta kun ne lisäävät vaaranpaikkoja huomattavasti.


keskiviikko 29. elokuuta 2012

Tarpeeton

Kävin tapaamassa neuvolapsykologia. Käynti oli valaiseva. Tuli sanottua taas ääneen kaikenlaista. Ääneen sanominen aina jotenkin helpottaa itseäkin hahmottamaan asioita. Esimerkiksi jos vaikka sattuu tuntemaan olonsa tarpeettomaksi.

Kun lapsi syntyy, normaalin luonnonjärjestyksen mukaan seuraavat päivät, viikot ja kuukaudet on äiti ehdoton elossapysymisen edellytys lapselleen. Äidin kuuluu syöttää ja suojella. Vauvan kuuluu viettää aikaa kiinni äidissä enenmmän kuin irti äidistä.
Meillä ei näin ollut. Ensimmäisten kuukausien ajan pojat olisivat pysyneet hengissä, vaikka minua ei olisi ollut lainkaan. 

Kun meidän pojat syntyivät, molemmat kidätettiin niin vauhdilla teholle, että minä en edes saanut nähdä poikia. Ensimmäisen varovaisen vilauksen näin heistä 23 tuntia myöhemmin. Hiukan sain kädellä koskettaa. Been sain syliini ensimmäisen kerran viiden päivän ikäisenä, Aan kuukauden ikäisenä.
Bee vietti aikaa keskolassa 3kk. Keskola-aikana Bee oli paljon sylissä ja kengurussa. Aa taasen oli keskolassa 4kk ja sylissä harvoin, kengurussa vielä harvemmin. Aa rasittui aina liikaa.

Keskolan henkilökunta uudestaan ja uudetsaan kertoivat kuinka tärkeää vanhempien läsnäolo lasten voinnille on. Siitä on tutkimustietoakin. Ruotsissa tehdyn tutkimuksen mukaan mahdollistamalla perheen jatkuva paikalla olo perhehuoneilla, keskosten keskimääräinen hoitoaika lyheni 10 päivää. (Pahoittelu, en nyt pikaisesti löydä linkkiä tuohon tutkimukseen.)
Äidinmaidon merkitys keskosille on myäs valtava. Erityisen hienoa on, jos keskoselle voidaan tarjota omanäidin maitoa. Aalle äidinmaito oli jossain vaiheessa oikeastaan elinehto. 

Kaiken tämän tiedän, mutta en tunne. Sisälläni on vakaasti ja vankkumattomasti tunne, että noiden ensimmäisten kuukausien ajan olen ollut täysin merkityksetön lasteni selviämisen kannalta. Nyt olen tajunnut kuinka paljon tuo tunne heijastuu edelleen olemiseemme. Pelkään etteivät pojat tarvitse minua vieläkään.  Pelkään, että minä päivänä tahansa minut voitaisiin korvata kellä tahansa, eikä poikien elämä hetkahtaisi suuntaan eikä toiseen.

Erityisen iso pelko on Aan kohdalla. Aalla on alun ongelmien takia hyvin erilainen tapa olla lähellä. Aa on nukahtanut syliin vain muutaman kerran koskaan. Syliin hän tulee mielellään, mutta lähinnä leikkimään. Tai jos maailma kohtelee kaltoin. En muista koska Aa olisi tullut syliin vain hakemaan läheisyyttä ja lämpöä tai kellimään viereen rauhassa. Bee sentään silloin tällöin tekee moista. 

Kun ensimmäisen kerran jätimme pojat hoitoon, eivät ukot tuntuneet edes tajunneen äidin ja isän olleen poissa. Kun ensimmäisen kerran oli yötä pois kotoa, ei minua oltu kaivattu lainkaan. Kun edellisaamuna lähdin kotoa, Bee itki perääni lohduttomasti. Aa vilkutti ja hymyili. 

Meillä on nyt sovittuna kuukauden päähän poikien ensimmäinen yökylä. Pelkään, että jos sekin onnistuu ongelmitta, on se lopullinen todistus siitä, että olen lapsilleni täysin tarpeeton.
 

Tunnustus





Sain tunnustuksen Tiuhdilta blogissaan Ihan hyvä elämä. Kiitos!
Viimeeksi tunnustuksen saadessani en heti jakanut sitä eteenpäin, unohdin koko asian ja kevottomana tunnustettuna en koskaan tullut jatkaneeksi tunnustusketjua. Nyt päätin toimia ennen kuin unohdan ja jakaa tunnustusta hetimiten eteenpäin.


Tunnustuksen mukana tulivat seuraavat ohjeet:
  • Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
  • Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
  • Kopioi post it -lappu ja liitä se blogiisi.
  • Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it -lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.
 
Jaan tunnustuksen eteenpäin seuraaville suosikkiblogeistani:
 
Valeäidin tunnustuksia , uusin blogilöytöni, joka pompsahti heti suosikiksi
Miksette hanki koiraa , hienosti kirjoitettua, kaunista tekstiä vaikeasta aiheesta
Äiti aurinkoinen , aina varmaa piristystä päivään
kinttupolut , Pikkusisko on vaan niin ihana
Äitiyden monet kasvot , tiedättekö sen ilmiön kun alkaa tuntua, että tuntee jonkun vaikka ei tunnekaan?

lauantai 25. elokuuta 2012

perjantai 24. elokuuta 2012

Eilen on eri ku tänään

Eilisten mitalijuhlien jälkeen kävi mattinykäset. Ei jatkunut elo kullanhontoisena, vaan tänään:

  • Bee toisti äidin perässä aamupalapöydässä sen v-sanan.
  •  Kumpikaan lapsista ei ole paria lusikkallista enempää syöneet oikeaa ruokaa. Nälkä on pidetty loitolla kaurakekseillä ja donitseilla. *
  •  Been silmä on taas mustana.

* Puolustuksena kerrotaakoon, että meillä oli vieraita.

torstai 23. elokuuta 2012

Täydellinen suoritus

Lajina tänään korvetulehduslapsen vieminen lääkäriin päiväuniaikaan. Tämä teknisesti taitava kahden lapsen äiti osallistuu monikkosarjaan, luokassa 15-20kg lasten yhteispaino. Äiti on hyvässä kisakunnossa onnistuneen loman jäljiltä, mutta omat haasteensa suoritukseen tuo vasta muutama tunti sitten suoritettu yövalvominen korvatulehduksisen lapsen kanssa.
Äiti valmistautuu suoritukseensa huolella. Keskittyminen meinaa herpaantua hetkellisesti kissaan kompastumisen myötä, mutta pian äiti saa taas ajatuksesta kiinni. Suoritus voi alkaa.

Äiti on päätynyt tekniikkana turvautumaan vanhaan tuttuun lasten ulkona väsyttäminen. Ensimmäistä pukiessaan, toinen lapsista repii vieressä pyykkitelineen kumoon. Hienosti äiti irtaantuu puettavasta yksilöstä, nappaa pyykkitelineen alla lymyilevän yksilön syliinsä ja turvaa tilanteen.
Alku näyttää lupaavalta, pienestä vastoinkäymisestä äiti ei näytä hätkähtävän lainkaan vaan jatkaa pukemista. Ensimmäinen on saatu nyt puettua ja siirrytään toiseen. Hienosti äiti onnistuu pukemaan toista, samalla estäen ensimmäistä riisumasta jo puettuja vaatteita.
Ihailtavaa tilanteen hallintaa!

Nyt vuorossa rappukäytävä. Tämä on tälle äidille tuttu osio, yksi hänen selvistä vahvuusalueistaan. Jälleen tilanne lähtee hienosti liikkeelle, ovi auki, rappuun valot, hissin tilaus, samalla jalallaan estäen lasten rappusiin kiipeämisen. Hän saa oven suljettua juuri ja juuri kissan nenän edestä. Huh! Olipa lähellä!
Vaan mitä tapahtuukaan! Toinen lapsista on ottanut suunnakseen alaspäin vievät portaat. Äiti syöksyy perään ja ehtiikin nappaamaan yksilön ennen portaita. Hissi on saapunut, ovi auki ja lapset tottuneesti kerien sisään.
Hienosti sujuu!
Alhaalle päästyä hissin ovi auki. Hän odottaa malttaen lasten konttaamista hissistä ulos ja jälleen osoittaa taituruuttaan estämällä jalallaan ensimmäisen pääsyn rappusiin. Hän kaappaa molemmat lapset kainaloon ja kiikuttaa heidät ulko-ovelle.
Vielä on edessä rattaiden haku varastosta ja lasten köyttäminen istuimiin. Äiti avaa varaston oven ja näin, salamanlailla hän tempaisee rattaat ulos ennen kuin kumpikaan lapsista ehtii varastoon. Molemmat lapset penkkeihin ja vikkelääkin vikkelämmin valjaat kiinni.
Hienoa! Rappukäytävä osio suoritettu!

Nyt pääsemme seuraamaan seesteisempää osiota, ulkoilua. Tämä sujuukin tottuneesti, ei ongelmia hiekkalaatikolla, ei keinussa, ei liukumäessä. Mahtavaa!
Vaan mitä nyt? Vain 15 minuttia ulos pääsyn jälkeen lapset alkavat itkemään. Mitä tekee äiti? Miten soveltaa valittua väsyttämistekniikkaa? Kunnon säyttämiseen vaadittaisiin vähintäänkin 30min.
Nopeasti hän sopeutuu tilanteeseen, nostaa lapset rattaisiin ja....lähtee kävelylle! Loistava ratkaisu, mieletön pelisilmä! Molemmat yksilöt rauhtoittuvan ja... näenkö oikein...kyllä! Toinen lapsista nukahtaa rattaisiin.

Äiti päättä lähteä kotiin, Suoriutuu ilmiömäisesti rappukäytävästä nukkuva lapsi kainalossa ja hereillä olevaa kädestä taluttamalla. Tällä kertaa ei ongelmia portaiden eikä kissan kanssa. Hienoa. Lapset petiin herättämättä jo nukkuvaa! Tämä on hienoa seurattavaa.
Ja näin molemmat lapset nukkuu jo reilusti ennen oikeaa päiväuniaikaa ja äiti saa kahvihetkensä.

Kahvin jälkeen kello läheneekin jo lasten ruoka-aikaa. Koneella vierähti sen verran kauemmin, että mahtaako äiti saada syödä rauhassa oman ruokansa ennen kuin lapset heräävät. Hän menee keittiöön, kauhoo lautaselle eilen valmistettua ruokaa, lämmittää mikrossa ja istuutuu syömään.
Miten kylmän viileät hermot tällä taiturilla, kaikessa rauhassa syö ruokansa. Viereisestä huoneesta ei vielä inahdustakaan. Ruuan syötyään äidin täytyy kiirehtiä herättämään lapset. Vaan ei! Tämä rautahermoinen äiti avaa oven, mutta ei herätä lapsiaan! Hän päättää odottaa, että lapset heräävät itse! Mitä rohkeutta! Tämä on riski, joka onnistuessaan estää itkuraivarit ja takaa hymyilevät lapset.
Voi ei! Äidin kännykkä soi! Tässäkö menee piloille harkittu, uskalias riskinotto?!
Äiti nappaa kännykän ja siirtyy hieman kauemman puhumaan. Puhelu on selvästi yllättävältä taholta, äidin ilme hämmentyy hetkeksi. Hajoaako pakka? Pilaako tämä puhelu nyt hyvin alkaneen suorituksen?Lapset eivät onneksi heränneet puhelimen soittoääneen.

Nyt lapset heräilevät äidin ääneen. Äiti saa puhelunsa loppuun, mutta pääseekö hän enää takaisin tuohon kylmän viileään mielentilaan?
Kyllä pääsee! Aivan käsittämättömän loistavaa mielenhallintaa! Näin hän on taas mukana pelissä, nostaa lapset ruokapöytää, syöttää ja pääsee jälleen pukemaan lapsia lääkärille lähtöä varten.

Toisin kuin ulospukiessa, tässä kohtaa puettavia vaatekappaleita on huomattavasti vähemmän, vaikeimmat kuitenkin säilyvät: kengät ja lakit. Äiti tekee jälleen hienon taktisen vedon, sujauttaa lakit taskuunsa, ilmeisesti laittaakseen ne päähän vasta ulkona. Reppu selkään ja lapset kainaloon. Tällä kertaa äiti kantaa molemmat lapset hissiin ja hissistä ulos. Hän laskee jälleen lapset ulko-oven eteen, tempaisee samalla salamannopeudella rattaat varastossa ja saa lapset rattaisiin ja kyllä! Tässä kohtaa lakit päähän. Nerokasta!
Ovi auki, vikkelästi autolle, lapset turvaistuimiin, rattaat autoon. Hienoa! Nyt näyttää hyvältä. Aikaa on juuri sopivasti, jotta lääkäriin ehditään hyvällä ajalla. Nyt on enää kyse parkkipaikan löytymisestä.

Äiti kaartaa terveyskekuksen pihaan ja siellä lepää! Aivan oven edestä löytyy tunnin kiekkopaikka! Mahtavaa! Rattaat takalaatikosta, lapset autosta rattaisiin ja sisään. Hissillä vielä pieni takapakki, sillä molemmat hissit lähtevät juuri ylöspäin aivan täynnä ihmisiä. Nyt äiti kuitenkin alkaa olla jo varman luottavainen, että hän ehtii ajoissa, joten tämä pieni takaisku ei tunnu äitiin vaikuttavan.

Hissillä ylös, vuoronumero ilmoittautumiseen, noin! Odottaessa paperit esiin. Kuinka tarkkaan suunniteltua ja järjestelmällistä toimintaa! Kaunista, kaunista katseltavaa kun äiti edelleen on säilyttänyt hermonsa ja jaksaa jopa hymyillä terveyskekuksen vastaanottovirkailijalle. Siitä ohjeet lääkärin huoneen löytämiseksi ja eikun käytävälle odottelemaan.
Molemmat lapset levänneinä, syötettyinä ja hyväntuulisina, äiti levollisilla mielillä astelevat lääkärin huoneeseen!
Tämä oli voittosuoritus! Hyvä äiti! Hyvä lapset! Hyvä Suomi! Hyvä me! Nyt eikun lippusalkoon ja Maamme-laulu soimaan!


Inspired by kinttupolut.

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Suursiivottu

Koko kesän tein sisäistä suursiivousta.

Ensin piti siivota isoimmat sotkut, puhua. Sanoa kaikki ne asiat mitkä painoivat mieltä. Asioita, joita en kiireen ja väsymyksen keskellä ollut osannut pukea sanoiksi.
Piti pestä huolella, itkeä se loputtomalta tuntuva itku sisältä pois. Istua miehen sylissä hyvällä ajalla halattavana ja vollottaa.
Oli tuuletettava, mökkeiltävä, ulkoiltava, nautittava luonnosta. Onneksi kesän säät suosi meitä. Vaikka kaikki muut tuntuivat purvaavan kesän kylmyyttä, meille sää oli mahtava. Kovin lämpimillä keleillä pojat kun eivät jaksa ulkoilla.
Viimeistelin siivon lepäämällä. Nukuttiin pitkään aina kun siltä tuntui ja pojillakin unta riitti. Nukuttiin päiväunia. Nukuttiin aamut, jolloin paikalla oli joku muu innokas lastenhoitaja.

Kesän lopussa olo alkoi tuntua keveältä. Kaiken sotkun alta löysin itseni. Tajusin kuinka paljon olen itseäni laiminlyönyt ja kuinka kovasti kaivanut minua.

Samalla tajusin kuinka rikki olen yhä edelleen.

Kun kaiken arjen aiheuttaman väsymyksen ja toivottomuuden sai kuunattua päältä pois, pystyin vihdoin hahmottamaan mikä väsymyksestä ja surusta oli vain tuota arjen tuomaa ja mikä trauman aiheuttamaa. Siivon jälkeen jäi jäljelle paljon korjattavaa.

Tänään pitäisi soittaa sairaalan psykologitiimille ja keskustella tarpeesta jatkaa tapaamisia syksyllä. Tekee mieleni sanoa puhelimeen "Tämä ja tämä on rikki, tulkaa ja korjatkaa".

maanantai 20. elokuuta 2012

Juhlasta arkeen

Mies meni aamulla töihin. Kahdenkuukauden auvoinen loma-aika on nyt ohi. En keksi riittäviä ylisanoja kertomaan kuinka hyvä loma meillä oli. Ja kuinka oikeaan aikaan.
Mies ja minä oltiin aika lähellä murtumispistettä juuri ennen lomaa. Siltikin olen tyytyväinen, että mies ei pitänyt isäkuukautta aiemmin. Poikien kannalta nimittäin tämä oli aivan loistava hetki. Pojat ovat heränneet aivan uudenlaiseen sosiaalisuuteen kesällä ja suhde miehen ja poikien välillä kehittyi kesän aikana varmasti paljon vahvemmaksi kuin mitä se olisi aiemmin keväällä pystynyt. Paljon kertoo se, että Been tippuessa likumäestä, poika halusi juuri isän syliin lohtua hakemaan. Äitiyteni koki kenties pienen kolahduksen samalla, mutta koitan olla keskittymättä siihen.

Arki aloitettiin poikien kanssa juuri niinkuin olin suunniteltu. Herättiin kelloon, ei lomatyyliin sitten kun jaksetaan. Syötiin aamupala ja lähdettiin pihalle. Tultiin kotiin, tehtiin ruokaa ja nyt nuo vaipuivat päiväunille, jotka suunnitelmani mukaan kestävät kolme tuntia. Tässä vaiheessa ne on kestäneet tunnin. Olen päättänyt kehittää meille hyvän arkirytmin. Jeesuksen ryhti -liike on saapunut kotiimme. Päivärytmin lisäksi siihen kuuluu järkevät ruuat ja säännöllinen liikunta. 
Veikkauksia rytmin ajallisesta kestävyydestä voi lisäillä komenttiosioon. Oikeasta veikkauksesta luvassa papukaija- ja erkkimerkki. 

Oma veikkaukseni on, että homma kaatuu ensimmäiseen sairastumiseen. Siihen ei taida olla kovin pitkä aika, Aan ääni tuntuu käheältä ja muutenkin poika on ehkä vähän vetämätön. Mies jo päätti, että se on tulossa kipeaksi, minä vielä arvon voisiko asia liittyä astmalääkkeen lopettamispäätökseen. Kumpikaan vaihtoehto ei tunnu kivalta. Jälkimmäisen toteutuessa edessä häämöttää kortisonipläjäys, joka pistäisi kasvun taas jäihin.

Miten ihmeessä supermarjot ja muut kunnonäidit pitävät rytmistä ja hyvistä elämäntavoista kiinni sairastelujen keskellä? Tietääkö ne jonkun salaisuuden? Tai kenties Salaisuuden?

**

Meillä oli viikonloppuna juhlat. Tupaantulijaiset ja poikien synttärit samassa paketissa sukulaisille ja muutamille ystäville. Juhlien jälkeen mietin, että meitä taidetaan pitää melko höveleinä vanhempina. Jotenkin jäi tunne, että aika moni nyt ajattelee, että me ei ehkä oikein välitetä meidän lapsista vaan annetaan niiden riehua ja riekkua miten sattuu.

Esimerkki 1.
Vieras (hieman hätääntyneesti): Hei, Aa kiipesi penkille.
Minä (turtuneesti): Mille penkille?
Vieras: Parvekkeen.
Minä: Kunhan ei kiipeä pöydälle, sieltä en tiedä osaako se tulla alas.
Vieras: Niin mutta pitäiskö ne tuolit laittaa kasaan ja ottaa pois kun se koko ajan kiipeää niihin.
Minä: Älä turhaan, kun sitten se käyttää niitä tikkaina.

Esimerkki 2.
Aa on juuri kiivennyt eteisen vaatekaappiin ja istuu siellä lempi tarkkailupaikassaan.
Vieras (hätääntyneesti): Ei, ei, ei, et sä sinne voi mennä! Voi, voi, voi, tule nyt pois sieltä kun sä loukkaat kohta!
Minä: Kyllä se saa siellä olla ja se osaa kyllä tulla itse sieltä pois.
Vieras: Kyllä mä nyt otan tän pois täältä, saa muuten kohta kävelysauvasta silmäänsä.
Luovutan ja mietin kertoako vieraalle siitä viime viikkoisesta kun Aa tuli kävlysayvaa heilutellen luokseni keittiöön.

Esimerkki 3.
Bee kurottelee pöydältä lasia ja kumsahtaa lattiaan suorin vartaloin. Vieras huudahtaa pelästyneesti ja lähtee hätääntyneesti kohti Beetä.
Minä: Eikun odota hetki. Ei se välttämättä loukannut. 
Vieras: Mutta kun se kaatui noin pahasti.
Bee ei vielä itke, mutta vieraan tempaistessa Been syliinsä poika alkaa huutamaan.
Minä: Mulla on ollut tapana odottaa hetki ja lohduttaa jos oikeasti on loukannut ja alkaa itkeä. Yleensä meidän pojat ei moisista hätkähdä vaan jatkavat menoaan. Jos ne näkee mun pelästyvän, niin sillon ne hermostuu itsekin.
Vieras: Mutta kyllä se nyt kaatui niin pahasti, että varmasti sattui.
Jostain syystä vieraan käytös saa minut epävarmaksi.
Minä: Kaksosten kanssa on vähän tällästä. En mä ehdi tai pysty aina olemaan paikalla. Jos on toisen kanssa pesemässä kakkapyllyä ja toinen kaatuu, niin minkäs teet. Meidän pojat ovat oppineet aika paksunahkaisiksi.
Poistun keittiöön tuntien oloni hirviöksi.

Kerroin miehelle tilanteista ja siitä, että mahdetaanko meitä pitää aivan kelvottomina vanhempina. Mies totesi, että hänelle oli jäänyt samanlainen tunne. Vähän väliä joku oli miehellekin tullut rapostoimaan siitä mitä pojat tekevät, olettaen että mies ryntää paikalle pelastamaan lapsensa. Miehen todetessa raportoijalle, että joo ne tekee sitä, oli katseet muuttuneet kummaksuviksi.

Päätin antaa enemmän painoarvoa sukulaimiehen anopille antamalle arviolle meidän lapsenkasvatusmetodeista: Niin juuri pitääkin tehdä. Se on hienoa, että ovat ymmärtäneet, että tuollatavalla niitä kunnollisia ihmisiä tulee, että sopivalla tapavalla rennosti. Kun ovat sellaisia boheemeja, niin ovat sen ymmärtäneet, että eivät liikaa pingota.
 

**

Kehitysprojektini nettipäivitykset jätätävät lomanjälkeisesti. Merkinnät on kyllä kalenterissa, mutta jostain syystä nettiaika ei tunnu riittävän blogin päivittämiseen. Toivottavasti lähipäivinä luvassa massapäivitys. 



**

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Kielisolmu ja Hiekkasilmä

Maanantaina oltiin kehitysseurantapolilla. Tai mies ja pojat oli. Minä olin myymässä asuntoa. Ja että pitikin olla juuri nyt se kerta kun en päässyt mukaan. Oli nimittäin ollut aivan loistava käynti. Kehuja sadellut joka suunnalta ja palaute ollut lähes poikkeuksetta hyvää niin syömisestä, kasvamisesta kuin kehityksestäkin.

Aa painaa nyt inan alle 7,5kg. Bee painaa saman verran vajaa 10kg. Pituutta oli molemmat venähtäneet hienosti. Motorinenkehitys ja ruokamäärät kelpasivat. Bee oikeastaan sai jo armahduksen keskosuudesta. Seuraavan kerran näytölle tarvetta 2 vuoden kehitysiässä. Koska kuitenkin Aan tahtovat tavata uudestaan jo puolenvuoden päästä, niin katsovat ohessa sitten Beenkin.

Aa oli vihdoin alottanut saavutuskasvun. Ei vielä käyrillä, mutta suunta oli ylöspäin. Jännä homma, että viime käynnin jälkeen alkoi miehen loma ja päätettiin, että kesällä syödään mitä syödään, mitään ei mittailla ja syömisestä ei stressata. Ja niin vaan kun hiukan relattiin ja päätettiin, että ei välitetä mitä lääkärit ja terapeutit sanoo, niin eikös poika ala kasvaa. Tekeepä mieleni tehdä tästä hätiköityjä johtopäätöksia.
Niin hyvää ja varmaa se kasvu Aalla ei kuitenkaan vielä ollut, etteikö ravintoterapeutti tahtoisi Aata tavata kerran syksyn aikana. Kutsu odotellaan.

Ainoa mistä tuli sanomista, oli Aan kielenkehitys. Kun se Pipari-tutkimus sanoo, että jos kommunikaatio on tässä vaiheessa tällä tasolla, niin viisvuotiaana on ongelmia.
Oih ja voih, kun olisin tässäkin kohtaa tahtonut olla paikalla. Mitä ongelmia? Viivästystä vai oikeita ongelmia? Minkä tasoisia? Miten se ilmenee? Mitkä on ne merkit tässä kohtaa? Mitä puuttuu? Voisiko asialle tehdä jotain jo nyt? Liiottelenko vai autanko, jos alan viittoa pojalle enemmän? Miehen kautta toisen korvan tietona saatu informaatio asiasta oli aika suppeaa. Harkitsen puheterapeutille soittamista, mutta en taas tiedä tekeekö se minusta hysteerisen.

Mietin myös, voiko olla vaan niin, että osittain on kyseessä lapsen luonne. Yksivuotiaalla on jo selvästi luonne. Aan luonne on haahuilija/haaveilija. En usko, että hän edes kokee tarvetta vielä Been lailla puheella kommunikoimiseen. Haittaakse?


**

En muista olenko jo mahtanut mainita, että poikien lempijutuksi leikkipihalla on kohonnut liukumäki. Siinä kun pääsee kiipeämään ja hurjastelemaan. Oikeastaan heti kun pojat hoksasivat likumäen olemassaolon, kaikki muut vehkeet kalpeni. Samoin äiti. Olihan se varmaa, että jos yksivuotiaat kaksoset päättävät innostua molemmat likumäestä, ei tapaturmitta voida selvitä. Eilen koettiin tulvan tapaturmasarjan ensimmäinen osa:

Oltiin juuri päästy läheiseen leikkipuistoon, vapautettu pojat rattaista. Bee lähti samantien kohti liukumäkeä. Ukkeli on sen verran taitava jo, että katson lähinnä vierestä ja autan portaista likuun siirtymisessä. Tällä kertaa olin liian hidas. Bee pääsi mäen ylös, nousi seisomaan ja horjahti. Stuntman tyyliin poika kieri portaat alas, viimesenä lyöden kasvot hietikkoon.
Päivystysreissu siitä tietysti seurasi. Onneksi syynä vain silmiin joutunut hiekka, jota ei kotikonstein saatu pois.

Juuri kun ehdin iloitsemaan siitä, että lääkärireissut varmaan vähenee. Poikien vauhdin ja kiipeilyvimman huomioonottaen on voitto, jos käyntejä ei tule enemmän.



keskiviikko 8. elokuuta 2012

Reissusta palattu

Kahden viikon reissu on takana ja tuntuu hyvältä olla kotona. Ei sillä etteikö reissu olisi mennyt hyvin. Meni aivan mainiosti, ihan yli odotusten. Ois voinut vielä olla pitempäänkin, mutta hyvä näinkin.

Ensimmäiset neljä päivää oltiin leirillä. Sen jälkeen nautittiin mökkielämästä miehen perheen kanssa. Mökillä lojui pöydällä jatkuvasti kolme läppäriä, mutta siltikään en saanut itseäni blogiin asti. Jotenkin tuntui väärältä käyttää moisia kapistuksia mökillä. En osaa ihan tarkkaan sanoa miksi, sillä kyllähän minä nitä koneita käytin, reseptien hakuun ja muuhun vastaavaan. Blogiin tai facebookkiin en saanut silti yhdenainutta päivitystä tai kirjoitettua ainuttakaan sähköpostia. En edes niitä tarpeellisia.

Olin varautunut jokseenkin siihen, että mökkielämä alkaisi hermostuttaa muutaman päivän jälkeen. Ei alkanut. Miehen perheen kanssa lomailu on rentoa. Mökillä ei pidetä suomalaisperinteistä työleiriä, vaikka työtä olisikin tarjolla. Hommia saa tehdä ken tahtoo. Tekijöistä tai tekemättäjättäjistä ei pidetä kirjaa. Kukaan ei tunnu tietävän mitä kello on, kellään ei ole kiire. Ruokaa tehdään porukalla, rakkaudella ja hartaasti. Pöydässä on herkkuja toistensa perään. Sauna lämpeää joka päivä.

Pojat nautti mökkeilystä viipottamalla pihalla. Suurinta viihdettä on kontata järveen läträämään. Onneksi ranta on matala.
Poikien kehitysikä synttäreitä vietettiin tekemällä kaksi jälkiruokaa. Vaikea sanoa kumpi oli parempaa, kaurakeksin päällä mascarponevaahto ja mustikoita vai stoutilla karamellisoidut banaanit vaniljajäätelöllä.

Pojat ehtivät kehittymään aivan valtavasti matkan aikana. Bee kävelee jo enemmän kuin konttaa, nousee seisomaan ilman tukea, kipeää tuolille ja pöydälle nopeammin kuin kukaan uskoisi. Lisäksi poika pärisyttelee ärrää minkä kerkeää. Aa otti ensimmäisen varoivaisen askeleen ja on ruvennut juttelemaan. Tähän asti ääntely on ollut pääsääntöisesti murinaa ja ärinää, BPD-lapsen krohinaa. Nyt poika on alkanut enenevästi käyttämään kaunista joskin hentoista ääntään. Tuntuu mahtavalta kuulla tuolla äänellä lausuttu äiti.

Kissa keräsi mökillä urhoollisuusmitaljea ajamalla naapurin puolivillit katit pois meidän tontilta. Se kulki onnellisena kello kaulassa ympäri pihaa, jahdaten perhosia. Oltiin tyytyväisiä, kun sillä ei tuntunut olevan tarvetta laajentaa reviiriään, vaan pysyi omalla pihalla kiltisti. Koska näin tosiaan tuntui olevan, hämmensi eilinen puhelu kovin. Anoppi soitti ja kertoi meidän lähdettyä jutelleensa mökkinaapurin kanssa. Naapuri oli kysellyt mahtaako anoppi tietää kenen mahtaa olla sellainen mustavalkoinen kissa, jolla on kulkunen kaulassa. Kissa kun oli tullut naapureille taloon sisään ja mennyt olohuoneen matolle kellimään. Saman kissan naapuri oli myöhemmin nöhnyt toisen talon pihassa, sen missä asuu kahdeksan puolivilliä kissaa.
Selvisipä meidän kissasta löytyneen naarmun alkuperä.. En vaan ymmärrä missä välissä tuo katti on kaiken tuon ehtinyt, koko ajan kun tuntui olevan näkösällä.

**

Reissun aikana tuli kaksi loistavaa puhelua. Toinen tuli lääkäriltä, joka kertoi että minulla ei ole enää insuliiniresistenssiä. Toinen tuli kiinteistövälittäjältä, joka kertoi että vanha asuntomme on myyty ja paremmalla hinnalla kuin odotimme.