Selviytyjä-äiti

Leijonailin. Soitin kotiapuun ja kerroin mistä kiikastaa. Heti rankaisivat. Nyt ensi viikolla tulevat oikein joukolla meille puhumaan asiasta.

Itseasiassa puhelimen päähän saamani esimiesihminen oli hyvin ymmärtäväinen ja ystävällinen. Oli tyytyväinen, että saivat palautetta. Kysyi suoraan tuntuuko liian rankalta puhua tuon työntekijän kanssa kasvotusten vaikka hänkin tulisi paikalle. Päädyimme ratkaisuun, jossa kaikkien meillä käyvien kanssa keskustelevat ensin siellä keskenään tilanteesta. Ensi viikolla tulevat meille ja sovitaan yhteiset pelisäännöt mitä sitten kaikki noudattavat. Kirjataan siis paperille, että pöydät pyyhitään ja ruuat laitetaan takaisin jääkaappiin.


*

Muutaman päivän ajan olen tuntenut oloni kovin uupuneeksi. Ei siis sillä tavalla perinteisesti väsyneeksi vaan sellaiseksi...uupuneeksi. En millään keksi parempaa sanaa. Uupumus tuntuu lihaksissa. Se ei ole sellaista uupumusta mitä tulee urheilusta. Kuvittelisin, että tältä tuntuisi Selviytyjä-saarella, kun ei saa kunnolla syödäkseen tai nukkuakseen ja jatkuvasti on kuitenkin tehtävä töitä olemisensa eteen.


Tänään juttelin psykologin kanssa. Kerroin sattumuksesta marketissa, kun en tiennyt missä olin. Tai miten olen alkanut unohtelemaan asioita ja tavaroita yleensäkin.
Kerroin kuinka herkästi minua nyppii kaikki. Suorastaan kihisen kun joku kommentoi lasteni ulkonäköä, minun ratkaisuja vanhempana tai mitä ikinä. Aivan epäminämäisesti hermostun asioista.

Psykologi yhdisteli kertomaani uupumuksesta, hermostumisesta ja unohtelusta. Kulema kaikki oireita ihan siitä virallisesta uupumuksesta, burn-outista.

Suhtauduin skeptisesti moiseen diagnoosiin, mutta mielenkiinnosta kuitenkin googletin ja löysin seuraavaa. Kun tekstistä korvataan sanat työ=äitiys, ammatillinen=äidillinen ja asiakas=lapsi, niin alkaa kuulostaa tutulta:

Työuupumuksen ilmeneminen

Työuupumuksella on kolme erityispiirrettä: uupumusasteinen väsymys, kyynistyneisyys ja alentunut ammatillinen itsetunto. Lisäksi uupuneella esiintyy yleensä myös runsaasti yleisiä stressioireita.

Kokonaisvaltainen ja yleistynyt väsymys kertyy pitkään jatkuneesta pinnistelystä tavoitteiden saavuttamiseksi ilman riittäviä toimintaedellytyksiä. Väsymys ei enää hellitä vapaa-aikana normaalilla levolla eikä liity työn yksittäisiin kuormitushuippuihin.

Kyynistyminen tarkoittaa, että epäilee oman työn merkitystä ja kokemus mielekkyydestä katoaa. Kyynistyminen toimii eräänlaisena puolustuskeinona mahdottomassa työtilanteessa, mutta se ei ole tahdonalainen valinta. Ihmissuhdetyössä kyynistyminen saattaa ilmetä myös suhteessa asiakkaisiin, esimerkiksi mekaanisena suhtautumisena, kun taas muissa töissä se ilmenee lähinnä suhteessa työhön ja sen merkitykseen.

Ammatillinen itsetunto koostuu siitä, että kokee pystyvänsä työhönsä. Pystyvyyden ja aikaansaamisen kokemukset vähenevät työuupumuksen kehittyessä. Aikaansaaminen koetaan huonommaksi omaan aiempaan ja muiden suoriutumiseen verrattuna.

(Teksti täältä.)

Tunnistin tekstistä itseni lisäksi useamman tuntemani äidin. Diagnoosina hankala kun sille ei vaan voi mitään. Hoituu ajalla. Oireita voi lievittää Fazerin sinisellä.

*

Olis muuten fantastinen ohjelmaformaattia tuo Selviytyjä-äiti. Siinä kilpailijat laitetaan asumaan esikaupunkialueelle omakotitaloihin, jossa niillä ois hoidettavana vaikka kolme sellasta harjoituslapsinukkeja per kilpailija. Niitä sitten pitäis hoitaa päivin öin. Ja tietty pitää huoli siitä asunnosta. Ravinnoksi ois vauvanruokien jämiä, suklaata ja kahvia.

Tietty ois palkintotehtäviä. Taas myöhässä -kisassa pitäis kantaa kaikki kolme vauvaa esteradan läpi ja lopuksi kiinnittää vauvat auton turvaistuimiin. Mihin v***uun mä sen jätin -tehtävässä pitäisi etsiä tietty esine (esim. unilelu) pimeästä huoneesta, jonka lattia on täynnä leluja (pikkuautoja yms.). Palkinnoksi olisi jonain viikkona korvatulpat, toisena lämmin ruoka, jonka saisi syödä ilman vauvoja.

Sitten ois ne pudotuskisat. Vatsatautirallissa  ympäri kaltevaa kisa-aluetta ois sijoitettu ämpäreitä, jotka satunnaisessa järjestyksessä kaatuisivat. Ämpäreiden sisältönä olisi vaihtelevia eritteitä ja keilapallo. Voittaja on se, kenen alue on ensin siivottu. Muita hyviä ois tietysti tarkkavaisuutta vaativa syöttötehtävä, jossa voittaja on vähimillä roiskeilla selvinnyt kilpailija ja kestävyyttä testaava Nuku-nuku-koliikkini.
 

Akan imurointi

Kävin pitkästä aikaa katselemassa blogini tilastoja. Blogiini on päädytty hakusanoilla pöllö silmalasit päässä, tuskan parahdus ja akan imurointi ärsyttää.
Pistää miettimään, että mitä näillä oikeastaan ollaan yritetty löytää? Onko joku nähnyt metsässä pöllön, jolla on silmälasit ja on nyt yrittänyt selvittää pöllön lajin? Onko jollain päässyt turkan parahdus ja on koettanut googlettaa mahdollisen diagnoosin ennen lääkärille menoa? Ja onko tuo yksi toivonut löytävänsä vertaistukiryhmän akan ärsyttävästä imuroinnista kärsiville?

Jos tunnistat, hyvä lukijani, itsesi moisten hakusanojen takaa, niin kertoisitko kommenttilaariin mitä ihmettä olit etsimässä?
Ja jos olet tuo ärsyttävästä imuroinnista kärsivä, niin kerro vielä mikä siinä imuroinnissa ärsyttää? Onko se just nimenomaan se, että miten se akka imuroi? Onko sillä erityisen väärä tekniikka ja toivoisit, että se imurois vähemmän ärsyttävästi? Tekeekö se jotain erikoisia kuvioita vai mistä kiikastaa?
Vai ärsyttääkö sittenkin se, että sitä akkaa on pakko imuroida?

Täydellinen suoritus

Lajina tänään korvetulehduslapsen vieminen lääkäriin päiväuniaikaan. Tämä teknisesti taitava kahden lapsen äiti osallistuu monikkosarjaan, luokassa 15-20kg lasten yhteispaino. Äiti on hyvässä kisakunnossa onnistuneen loman jäljiltä, mutta omat haasteensa suoritukseen tuo vasta muutama tunti sitten suoritettu yövalvominen korvatulehduksisen lapsen kanssa.
Äiti valmistautuu suoritukseensa huolella. Keskittyminen meinaa herpaantua hetkellisesti kissaan kompastumisen myötä, mutta pian äiti saa taas ajatuksesta kiinni. Suoritus voi alkaa.

Äiti on päätynyt tekniikkana turvautumaan vanhaan tuttuun lasten ulkona väsyttäminen. Ensimmäistä pukiessaan, toinen lapsista repii vieressä pyykkitelineen kumoon. Hienosti äiti irtaantuu puettavasta yksilöstä, nappaa pyykkitelineen alla lymyilevän yksilön syliinsä ja turvaa tilanteen.
Alku näyttää lupaavalta, pienestä vastoinkäymisestä äiti ei näytä hätkähtävän lainkaan vaan jatkaa pukemista. Ensimmäinen on saatu nyt puettua ja siirrytään toiseen. Hienosti äiti onnistuu pukemaan toista, samalla estäen ensimmäistä riisumasta jo puettuja vaatteita.
Ihailtavaa tilanteen hallintaa!

Nyt vuorossa rappukäytävä. Tämä on tälle äidille tuttu osio, yksi hänen selvistä vahvuusalueistaan. Jälleen tilanne lähtee hienosti liikkeelle, ovi auki, rappuun valot, hissin tilaus, samalla jalallaan estäen lasten rappusiin kiipeämisen. Hän saa oven suljettua juuri ja juuri kissan nenän edestä. Huh! Olipa lähellä!
Vaan mitä tapahtuukaan! Toinen lapsista on ottanut suunnakseen alaspäin vievät portaat. Äiti syöksyy perään ja ehtiikin nappaamaan yksilön ennen portaita. Hissi on saapunut, ovi auki ja lapset tottuneesti kerien sisään.
Hienosti sujuu!
Alhaalle päästyä hissin ovi auki. Hän odottaa malttaen lasten konttaamista hissistä ulos ja jälleen osoittaa taituruuttaan estämällä jalallaan ensimmäisen pääsyn rappusiin. Hän kaappaa molemmat lapset kainaloon ja kiikuttaa heidät ulko-ovelle.
Vielä on edessä rattaiden haku varastosta ja lasten köyttäminen istuimiin. Äiti avaa varaston oven ja näin, salamanlailla hän tempaisee rattaat ulos ennen kuin kumpikaan lapsista ehtii varastoon. Molemmat lapset penkkeihin ja vikkelääkin vikkelämmin valjaat kiinni.
Hienoa! Rappukäytävä osio suoritettu!

Nyt pääsemme seuraamaan seesteisempää osiota, ulkoilua. Tämä sujuukin tottuneesti, ei ongelmia hiekkalaatikolla, ei keinussa, ei liukumäessä. Mahtavaa!
Vaan mitä nyt? Vain 15 minuttia ulos pääsyn jälkeen lapset alkavat itkemään. Mitä tekee äiti? Miten soveltaa valittua väsyttämistekniikkaa? Kunnon säyttämiseen vaadittaisiin vähintäänkin 30min.
Nopeasti hän sopeutuu tilanteeseen, nostaa lapset rattaisiin ja....lähtee kävelylle! Loistava ratkaisu, mieletön pelisilmä! Molemmat yksilöt rauhtoittuvan ja... näenkö oikein...kyllä! Toinen lapsista nukahtaa rattaisiin.

Äiti päättä lähteä kotiin, Suoriutuu ilmiömäisesti rappukäytävästä nukkuva lapsi kainalossa ja hereillä olevaa kädestä taluttamalla. Tällä kertaa ei ongelmia portaiden eikä kissan kanssa. Hienoa. Lapset petiin herättämättä jo nukkuvaa! Tämä on hienoa seurattavaa.
Ja näin molemmat lapset nukkuu jo reilusti ennen oikeaa päiväuniaikaa ja äiti saa kahvihetkensä.

Kahvin jälkeen kello läheneekin jo lasten ruoka-aikaa. Koneella vierähti sen verran kauemmin, että mahtaako äiti saada syödä rauhassa oman ruokansa ennen kuin lapset heräävät. Hän menee keittiöön, kauhoo lautaselle eilen valmistettua ruokaa, lämmittää mikrossa ja istuutuu syömään.
Miten kylmän viileät hermot tällä taiturilla, kaikessa rauhassa syö ruokansa. Viereisestä huoneesta ei vielä inahdustakaan. Ruuan syötyään äidin täytyy kiirehtiä herättämään lapset. Vaan ei! Tämä rautahermoinen äiti avaa oven, mutta ei herätä lapsiaan! Hän päättää odottaa, että lapset heräävät itse! Mitä rohkeutta! Tämä on riski, joka onnistuessaan estää itkuraivarit ja takaa hymyilevät lapset.
Voi ei! Äidin kännykkä soi! Tässäkö menee piloille harkittu, uskalias riskinotto?!
Äiti nappaa kännykän ja siirtyy hieman kauemman puhumaan. Puhelu on selvästi yllättävältä taholta, äidin ilme hämmentyy hetkeksi. Hajoaako pakka? Pilaako tämä puhelu nyt hyvin alkaneen suorituksen?Lapset eivät onneksi heränneet puhelimen soittoääneen.

Nyt lapset heräilevät äidin ääneen. Äiti saa puhelunsa loppuun, mutta pääseekö hän enää takaisin tuohon kylmän viileään mielentilaan?
Kyllä pääsee! Aivan käsittämättömän loistavaa mielenhallintaa! Näin hän on taas mukana pelissä, nostaa lapset ruokapöytää, syöttää ja pääsee jälleen pukemaan lapsia lääkärille lähtöä varten.

Toisin kuin ulospukiessa, tässä kohtaa puettavia vaatekappaleita on huomattavasti vähemmän, vaikeimmat kuitenkin säilyvät: kengät ja lakit. Äiti tekee jälleen hienon taktisen vedon, sujauttaa lakit taskuunsa, ilmeisesti laittaakseen ne päähän vasta ulkona. Reppu selkään ja lapset kainaloon. Tällä kertaa äiti kantaa molemmat lapset hissiin ja hissistä ulos. Hän laskee jälleen lapset ulko-oven eteen, tempaisee samalla salamannopeudella rattaat varastossa ja saa lapset rattaisiin ja kyllä! Tässä kohtaa lakit päähän. Nerokasta!
Ovi auki, vikkelästi autolle, lapset turvaistuimiin, rattaat autoon. Hienoa! Nyt näyttää hyvältä. Aikaa on juuri sopivasti, jotta lääkäriin ehditään hyvällä ajalla. Nyt on enää kyse parkkipaikan löytymisestä.

Äiti kaartaa terveyskekuksen pihaan ja siellä lepää! Aivan oven edestä löytyy tunnin kiekkopaikka! Mahtavaa! Rattaat takalaatikosta, lapset autosta rattaisiin ja sisään. Hissillä vielä pieni takapakki, sillä molemmat hissit lähtevät juuri ylöspäin aivan täynnä ihmisiä. Nyt äiti kuitenkin alkaa olla jo varman luottavainen, että hän ehtii ajoissa, joten tämä pieni takaisku ei tunnu äitiin vaikuttavan.

Hissillä ylös, vuoronumero ilmoittautumiseen, noin! Odottaessa paperit esiin. Kuinka tarkkaan suunniteltua ja järjestelmällistä toimintaa! Kaunista, kaunista katseltavaa kun äiti edelleen on säilyttänyt hermonsa ja jaksaa jopa hymyillä terveyskekuksen vastaanottovirkailijalle. Siitä ohjeet lääkärin huoneen löytämiseksi ja eikun käytävälle odottelemaan.
Molemmat lapset levänneinä, syötettyinä ja hyväntuulisina, äiti levollisilla mielillä astelevat lääkärin huoneeseen!
Tämä oli voittosuoritus! Hyvä äiti! Hyvä lapset! Hyvä Suomi! Hyvä me! Nyt eikun lippusalkoon ja Maamme-laulu soimaan!


Inspired by kinttupolut.

Hakusanoja

Blogiini on päädytty hakusanoilla kaipaan aikuista seuraa ja koiran suoli kuoliossa. Toivottavasti hakusanoilla on tullut muitakin osumia, muuten pettymys on voinut olla valtava.

Kuva-arvoituksia

 Viikon loppukevennykseksi kuva-arvoituksia.

Arvaa mikä?

Kummat on kumman?

Kotiseuturakkautta

Koska hiekkapesu palovammoille ei ole suotavaa, ei meillä ole ollut asiaa hiekkalaatikolle pariin päivään. Ilmat ovat olleet aivan mahtavia, joten ulkoilua ei ole voinut jättää välistäkään. Olemme päätyneet tekemään kävelyretkiä monen moiseen suuntaan uudella kotiseudullamme. Tulokset ovat olleet mahtavia.

Olen löytänyt monta ihanaa idyllistä penkkiä, jolla istua lukemassa kirjaa poikien peuhatessa leikkipuistossa. Olemme silittäneet lampaita. Tiedän useita mukavia reittejä, joita pitkin kiirreettömästi kävellä sairaalasta/terveyskeskuksesta/neuvolasta kotiin poikien päiväunien ajan. Siis sellaisia reittejä, joiden varrella on suloisia pikku taloja hehkeine puutarhoineen perä jälkeensä.

Olen tajunnut meidän tehneen aivan fantastisen asuinaluevalinnan. Asumme upean omakotitaloalueen reunalla. Sellaisen vanhan kunnon omakotitaloalueen, jossa ei ole ollut määräyksiä talon mallin tai värin suhteen. Sellaiseen, jossa tiet ja kujat ovat kummallisen mutkikkaita. Jossa vanhimmat talot on ajalta, jolloin tontille sai rakentaa ties millaista pytinkiä ja vaikka kuinka lähelle toisiaan. Ja jossa puutarhat ja omenapuut ovat vähintäänkin joka kolmannessa pihassa ihanan villiintyneitä. Aina välillä saattaa törmätä uudempaan tuotantoon tai siistimme hoidettuun pihaan, mutta niistäkään ei tule liian steriiliä vaikutelmaa, sillä heti vieressä on jotain ihan muuta. Ja onpa siellä keskellä kaikkea sellaisia hieman isompia puukerrostalojakin, jotka omalla tavallaan ovat aivan fantastisen ihania.

Parastahan tässä kaikessa on se, että minä en asu noissa taloissa. Yksikään noista puutarhoista ei ole minun. Minun ei tarvitse tehdä talvella lumitöitä, eikä kesällä leikata nurmikkoa, ei kääntää maata ja istuttaa, eikä huolehtia roskankuljetussopimuksista. Minulla on kerrostalo-osake ja talonmies. Silti saan päivittäin nauttia tuosta kauneudesta ympärilläni ihan heti ovesta ulos mentyäni.

No joo. Oishan siinä omassa pihassa näin kauniina kesäpäivänä puolensa. Vaan minullapa on suunnitelma! Ensi syksynä aloitamme poikien kanssa käymään aktiivisesti seurakunnan perhekerhossa. Seurakuntatalo on tuossa kulman takana ja siellä kaikki kotiäidit ja perhepäivähoitajat käyvät torstaisin juomassa kahvia. Sieltä minä etsin itselleni uuden ystävän. Jonkun, jolla on saman ikäisiä lapsia ja kenen kanssa voisin kuvitella juovani kahvia useamminkin. Tärkeimpänä ystävän valinassa tässä kohtaa on, että uusi ystäväni asuu jossain noissa ihanista taloista ihanan puutarhan ympäröimänä. Jo heti vuoden päästä kesällä istun uuden ystäväni kauniissa puutarhassa siemailemassa kahvia, lapsien temmeltäessä toisiaan viihdyttäen.

Luulen, että valitsen jonkun kenen pihalla on omenapuita. Tai viinimarjapensaita. Niitä kaikille tulee aina kuitenkin liikaa ja ne tyrkyttää niitä sitten tietysti meille, niiden uudelle parhaalle ystäväperheelle.

*

Laitoin aiemmin kuvia ikkunoistamme aukeavista maisemista. Keittiön ikkunasta en laittanut, sillä se oli tuolloin vielä kovin karun näkäöinen. Nyt tuli puihin lehdet ja samalla tuo karu maisema muuttui joksikin ihan muuksi kuin karuksi. Sadepäivänä tuli mieleen Kilimanjaron rinteillä näkemäni maisemat.
*tyytyväistä hyrinää*