Oodi kotiavulle

Kotiapu kävi viimeistä kertaa. Samaan aikaan kun oli haikeaa sanoa tädeille heipat, tuntui mahtavalta tajuta, että ainakin juuri tällä hetkellä perheemme pärjää ilmankin. En ole se mörkö, joka olin viime syksynä kun neuvolaan soitin ja pyysin apua.

Kun ovi tätien perässä sulkeutui, jäin miettimään mitä tuo apu meille on merkinnyt ja antanut. Siis mitä konkreettista.

Ilman kotiapua minä olisin nyt työkyvytön enkä palaamassa innoissani veronmaksajien hilpeään joukkoon. Olisin jatkuva potilas lääkärissä, vonkaamassa lisää pillereitä, piikkejä ja fysipterapialähetteitä.
En ihmettelisi ollenkaan, jos meidän vaiuhtoehtoisessa kotiavuttomassa todellisuudessa mies olisi jo joutunut jäämään töistä pois, jotta lapsemme tulisi hoidettua.
Tuossa todellisuudessa olisimme miehen kanssa molemmat uupuneita ja masentuneita. Poikia pidettäisiin hengissä, ei kasvatettaisi.

Aivan oikeasti uskon, että ilman tuota ennaltaehkäisevää apua olisimme enemmin tai myöhemmin päätyneet sen toisenlaisen avun piiriin.

Tässä kohtaa on mainittava, että toki meillä on ympärillä tukijoukkoja, jotka olisivat ratsastaneet paikalle omien töiden, velvollisuuksien, huolien ja murheidenkin kustannuksella. Tehneet kaikkensa meidän vuoksemme. Niin onnellinen kuin olenkin noista ystävistä ja sukulaisista, olen onnellinen myös siitä, että meidän pystyssä pitäminen ei langennut heidän vastuulleen. 

Minun ei tarvinnut soittaa ja pyytää joka hetki ja kerta erikseen. Minun ei tarvinnut miettiä mitä ihmettä kehtaan ja voin pyytää/olettaa tuon avun tekevän. Onko minun punttisali/juoksulenkki riittävä syy keskeyttää tuon toisen ihmisen oma elämä? Kun apu tuli kunnalta, tuli apu automaattisesti joka viikko. Apu sai auttamisesta palkkaa. Minun ei tarvinnut määritellä avunantajan jaksamista tai pärjäämistä. Minun ei tarvinnut miettiä mihin kehtaan käyttää tuon oman vapaan hetken, mikä menoistani on riittävän tärkeä avun pyytämiseen.

On aina ilo ja ihanaa kun joku läheinen auttaa, mutta kun tarve on jatkuvaa, muuttuisi se aivan toisenlaiseksi. Ja vaikka kotiapua olemmekin saaneet, on silti sukulaiset ja ystävätkin päässeet auttamaan ja osallistumaan yllinkyllin. 

Kotiapu, jota saimme ei ollut kunnalle ilmaista, eikä varmaan edes halpaa. Se on juuri niitä palveluita, jotka ovat jatkuvasti leikkausten ja säästökohteiden etupäässä. Se on siellä päättäjien lyhytnäköisyyden ja tyhmyyden takia.
Tuon avun vaihtoehto, ainakin meidän kohdalla, olisi ollut vieläkin huimasti kalliimpaa, sen seuraukset pitkäaikaisempia ja monitahoisempia.

*

Sain töitä. Elokuun puolessa välissä aloitan samassa työpaikassa, josta jäin äitiyslomalle. Jee!

Kauhukseni tajusin, että työn vastaanottaminen tarkoittaa myös sitä, että nämä poikien kanssa komistaan vietetyt kotipäivät alkavat olla viimeisiä. Juhannuksen jälkeen mies jää lomalle. Sen jälkeen lomaillaan, kunnes aloitamme poikien kanssa päiväkotiharjoittelun viikkoa ennen töideni alkua.

Ollaankohan me tehty kaikki, mitä haaveilin että tehdään? 

Lukuterapiaa

Sain syntymäpäivälahjaksi Riikka Ala-Harjan Maihinnousun. Kirjasta nousi julkaisun aikaan kohu, sillä kirjailijan sisaren perhe koki, että kirjassa on röyhkeästi käytetty materiaalina heidän poikansa sairastumista leukemiaan. Kohun takia odotin kirjan olevan keskinkertaista mehustelua koskettavalla aiheella. Ennakoin ärsyyntyväni siitä samoin kuin television uutuussarjasta Pieniä potilaita. (Jota en ole pystynyt katsomaan, enkä edes halua.)

Luotan anoppini kirjamakuun täysin ja hänen suosituksestaan päätin kirjaan tarttua. Jo parin luvun jälkeen olin täysin imaistu kirjan maailmaan. Vaikka vähän väliä kyyneleet nousivat silmiin, en pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni.

Minulle kyyneleet eivät oikeastaan nousseet tarinan pienen sairaan tytön takia. Kyyneleet nousivat omasta surustani. Samaistuin kirjan kertojaan hämmentävän paljon. Ala-Harjan kuvaama äiti, hänen tunteet ja  käyttäytyminen lapsen ollessa sairaalassa, olisi voinut yhtä hyvin olla kuvaus minusta.
En tietenkään tarkoita avioeroa tai muuta, vaan nimenomaan toimintaa sairaalassa ja sairaalan ulkopuolella niinä hetkinä kun piti olla tekemisissä muun maailman kanssa. 

Luin kirjasta jonkun arvostelun, jossa sen monotonista tyyliä sätittiin. Luulen, että ilman omaa kokemusta minäkin olisin kokenut tyylin puuduttavaksi. Nyt se tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta. Tasapaksua asioiden toteamista. Satunnaisia tunteenpurkauksia, lähinnä turhanpäiväisyyksistä. Oikeille tunteille ei ole varaa antaa tilaa.

Kirja sai minussa heräämään muistoja jotka olin täysin unohtanut. Näin yhtäkkiä itseni kulkemassa sairaalan käytäviä, kahvilla sairaalan kanttiinissa, puhumassa lääkäreille, istumassa lapseni sängyn vieressä.
Vasta kirjaa lukiessani tajusin, kuinka surullinen olin koko poikien sairaalassaoloajan.

Teki mieli mennä halaamaan menneisyyden minua. Sitä, joka istui sairaalan viereisessä lounaskahvilassa nurkka pöydässä, selaten iltapäivälehteä lukematta tai näkemättä ainuttakaan siinä ollutta juttua. Sitä minua, joka niin kovin pitkään jaksoi olla reipas, valpas ja järkevä, kun samaan aikaan pelotti enemmäin kuin koskaan. Minua, joka nieli aina vaan uudestaan pintaan pyrkivän itkun ja kuivasi silmät ennen kuin ne ehti kostuakaan. 

Kirjan lukeminen sai jotain loksahtamaan minussa paikalleen. Luulen, että olen nyt hieman puhtaampi menneistä. Terapiaa se tämäkin.

Muistoista ja muistamattomuuksista

Lähenevä joulu saa ajatukset karkailemaan. Olen ajatellut paljon viime joulua ja siinä ohessa viime vuotta. Yhteenvetona voi todeta, että en muista paljoakaan.

Tuntuu aivan typerältä ajatella, että viime jouluna pojat eivät tehneet vielä juuri mitään. Bee oli noussut muutaman hassun kerran konttausasentoon. Molemmat sai istumaan kun oikein hyvin tuki selän ja kyljet. Aan kanssa pohdin cp-vamman tasoa.
Vaikea uskoa. Niin paljon on vuodessa pojat kehittyneet, että tuntuu mahdottomalta että se kaikki on tapahtunut yhdessä vuodessa.

Kun mietin viime joulua ja sitä kuinka vähän siitä muistan, tajusin kuinka vähän muistan poikien ensimmäisestä vuodesta ylipäätään. Muistan, että meillä oli äitiyspakkauksen laatikot käytössä päiväsänkyinä. En muista kuka, milloin ja miten joku siellä nukkui.

Ristiäiset ovat täysin hämärän peitossa. Tiedän, että olimme tilanneet ruuat pitopalvelusta. En vaan muista mistä firmasta ja mitä syötiin.

En muista miten päivitämme vietimme. En muista kokanneeni, enkä siivonneeni. En silti muista, että olisin nälkää nähnyt tai että aivan saastassa olisimme kahlanneet. Mitä me ollaan syöty ja kuka meillä on siivonnut?
Miltä pojat näyttivät tai tuntuivat? En muista mitään niitä pieniä yksityiskohtia, joista naistenlehdissä kerrotaan.

Tai no, yhden muistan. Sen kuinka Aa pitkän aikaa nukahti aina olohuoneen lattialle lampaantaljalle iltaisin. Peukalo suussa, unilelu kourassa, kyljellään se sihahti levollisesti turvallisesti äidin ja isän koulujen ääniin.
Pikkuinen näytti siltä, kuin katoaisi villan sekaan.
Nyt kun tuo pikku-jättiläinen menee tuon saman lampaan päälle, ei enää ole uppoamisefektiä. Ei peitä villa kunnolla edes varpaita.


*


Tänään puistossa eräs perhepäivähoitaja kuvaili poikiemme olevan kovin tehokkaita. taidan ottaa käyttöön.

Kehvatsu!

Nyt se on täällä. Syksyn ensimmäinen sairastuminen. Ensin Bee, sitten Aa ja sellanen kutina on kurkussa, että kohta myös minä.

Ovathan pojat vahvistuneet kesällä riittävästi, että tänä talvena ei aina tarvitsisi lähteä polilla käymään? Eikö vaan, että nyt nuo flunssat on sellasia tavallisia, että ne menee myös ohi eivätkä jatku jossain muodossa kuukaudesta toiseen?
En tiedä mitä se tekisi miehen ja minun psyykkelle, jos joudutaan taas osastolle. Kun on saanut olla niin kovin pitkään jo tavallinen, mutta ei vielä riittävän pitkään että vanhat haavat olisivat umpeutuneet.

Viikonloppuna poikien pitäisi mennä vanhempieni luokse ensimmäistä kertaa yökylään. Miehellä ja minulla on kutsu yhden parhaimman ystäväni väitöstilaisuuteen ja karonkkaan. En tiedä mitä tekisi minun psyykkeelleni, jos viikonlopun suunnitelmat menee pilalle. Viime talven jatkuvista pettymyksistä on vielä aivan liian lyhyt aika.

*

Bee läiskyttää taas korviaan. Melko varmasti sillä on korvatulehdus. Se on nyt tämän vuoden puolella viides, kuukauden sisään kolmas. Korvatulehduskierre on siis täällä.
En tiedä mitä tehdä asialle. Vieläkö vaan varaan ajan terveyskeskuksesta, haen sen antibioottikuurin ilman sen kummempia pohdintoja pitäisikö tehdä pikkuhiljaa jo muutakin. Luovuttaisinko jo ja varaisin ajan yksityiseltä?

Viime keväänä yksi sairaalan hoitajista vinkkasi, että jos nää jatkuu niin menkää yksityiselle korvalääkärille. Ärsyttää, että jos moiseen vaivaan tahtoo ajoissa kunnon hoitoa, niin täytyy taipua yksityiselle. Mitä julkisella puolella sillä voitetaan, että pitkitetään turhan takia antibioottihoitoja kun putket tulis jo selvästi tarpeeseen? Miksi ihmeessä julkisella puolella ei tunnu olevan lasten korvalääkäreitä kun se on yksi yleisimmistä lasten kroonisista taudeista? Haluaisin taistella oikeudestamme saada moinen  hoito julkisten kautta, mutta en tiedä tahdonko omien periaatteideni takia kituuttaa lapsi parkaa, kun rahalla pääsis moisesta paljon nopeammin.
Meillä ei ole edes vakuutuksia, kun ei sellaisia saatu. (Ensin lääkäri diagnosoi väärin poikien olevan yhdellä istukalla mahassa. Identtisille ei vakuutusta heru. Sitten kun sairaalassa toinen lääkäri totesi diagnoosin virheelliseksi, niin ennen kuin ehdittiin koko vakuutus asiaa pohtia, niin pojat jo syntyivätkin. No melko turhahan koko vakuutus ois viime vuonna ollut, meillä kun kaikki asiat hoitui kuitenkin yliopistollisessa sairaalassa.)

Tietääkö joku oisko jotain taikasanoja terveyskeskuksessa sanoa, että lääkäri miettis muutakin ratkaisua kuin kovempia antibiootteja?

**

Neuvolan kotiapu kävi tänään ensikäynnillä. Voi mikä pettymys!
Tää tuli nyt siis eri kautta kuin viime keväinen aivan mahtava kotiapu-täti. Tällä kertaa tehtiin heti selväksi, että äiti ei voi lähteä kotoa minnekään kotiavun tullessa, eikä kyseessä ole kodinhoidollinen apu. Tällä kertaa voidaan mennä vaikka yhdessä ulos tai hiukan tehdä kotiaskareita yhdessä. Ja tietenkin heiltä saa keskusteluapua.

Selitin, että tarvitsen apua vaikka siihen, että joku katsoo ettei pojat kiipeä pöydälle sillä aikaa kun teen ruokaa keittiössä. Saattaa kuulema ehkä onnistua. Ja siihen, että saisin imuroitua, pojat kun pelkäävät imuria aivan valtavasti. Mahdollisesti onnistuu, mutta missään nimessä kyseessä ei ole siivouspalvelu, eikä lastenpiikapalvelu. Kotiapu-nainen ehdotti, että voidaan mennä vaikka yhdessä ulos. Sanoin, että enemmän apua tarvitsen kotona, että saisi siivottua. Sovittiin päivä jolloin kotiapu saapuu paikalle. Täti totesi, että silloinhan voidaan mennä vaikka ulos.

Kehvatsu! En tiedä ilmaisinko itseäni jotenkin huonosti. Vai oliko tällä varhaiskasvatuksen koulutuksen saaneella ihmisellä jotain pyhästi kotona auttamista vastaan. Pelkääkö nainen kenties itse imuria? Kun aivan selväsanaisesti mielestäni kerroin tarkkaan ne hommat mihin apua tarvitsen, niin miten vielä viimeiseksi me ollaankin menossa ulos?

Tuli aivan valtava ikävä meidän edellistä tätiä. En ymmärrä miksi apua tarjoava taho piti vaihtaa. Selitin kyllä neuvolaan mistä apu on viimeeksi tullut, mutta neuvolan-täti (on muuten niin perus stereotypia tädistä kun olla vaan voi!) totesi vain, ettei oikein tiedä miten sellainen toimii ja hoiti asian muuta kautta. Tekee vähän mieli laittaa viesti sille ihanalle tädille, sen numero kun löytyis kännykästä.

Ite tehty

Vammaistukihakemus on lähetetty. Lisäselvityksestä tuli viisisivuinen. Opin paljon noita viittä sivua kirjoittaessani.

1. Ne kaikki erityislastenäidit, joiden kitinää tukihakemuksen vuosittaisesta täyttämisestä olen kunnellut, ovat oikeassa. En sitä tavallaan epäillytkään, mutta tästä eteenpäin osaan töissäkin heihin eritavalla suhtautua. Suurta sympatiaa erityisesti niille, joille homma on vuodesta toiseen jatkuva.

2. Kela on mahtava valtion ylläpitämä likaämpäri. Oli puhdistava kokemus vuodattaa koko viime vuosi paperille, selkeästi jäsenneltynä. Kun yrittää kertoa asiallisesti, että on ollu raskasta ja vielä eritellä, että mikä on ollut raskasta, niin sitä huomaa ilman aggressioita tai suurempia itkuja saaneensa ulos enemmän kuin koko kevään terpaieistunnoilla.

3. Meidän elämä on ollut raskasta. Olenhan minä sen tiennyt, mutta tuollaisessa muodossa kun asia ilmaistaan, niin se selkiytyy miksi. Kävin läpi kaikki paperit viime vuodelta, lääkärinlausunnot, terapeuttien lausunnot, epikriisit, reseptit. On sitä kaikenlaista ollut. Ei meillä ole vaikeaa, koska äiti on väsynyt. Äiti on väsynyt, koska meillä on ollut vaikeaa. En kitise turhasta. Olen oikeutetusti väsähtänyt.
(Luulisi, että tuo olisi ollut jo aiemminkin selvää. Vaan eipä ollut.)

4. Pneumothorax tarkoittaa ilmarintaa. En tiedä olinko tiennyt tuon jo aiemmin, mutta ainakin oli unohtanut.

5. Olen aivan liian tarkka kirjoittamastani kielestä. (Ei ehkä uskoisi blogini perusteella.) Lisäselvitys olisi ollut valmis puolet nopeammin, jollen olisi viilannut ja höylännyt lauseita ja kappaleita aina uudestaan ja uudestaan. Oikoluin ja asettelit pilkkuja sen seitsemän kertaa. Vieläkin olisin halunut jatkaa, mutta mies muistutti sen olevan menossa kuitenkin vain Kelaan. Samaan syssyyn mies totesi, ettei sittnkään päästä minua enää takaisin opiskelemaan eikä ainakaan tekemään gradua saatika väitöskirjaa. Miehellä saattaa olla hyvä argumentti tuossa. Opinnäytetyön parini lopulta riisti työn käsistäni, todeten että se on hyvä nyt. Ei voi kuulema ian kaiken viilata pilkkuja.


**


Viikonloppu vietettiin appivanhempien luona. Ei aivan yhtä eheyttävä reissu kuin aiemmat. Pojat olivat inan yli ilahduttavan innoissaan mamman ja vaarin näkemisestä. Ei meinannut tulla nukkumisesta, eikä alkuun syömisestäkään mitään. Lauantai ammuyöllä Bee heräsi hyvissä ajoin ennen kukonlaulua. Jotta muu talo saisi nukkua, otin pojan kainaloon ja aloitin hyvän asennon metsästämisen. Beelle ei kelvannut kuin sylissäoleminen ja sekin vain niin ettei äiti makaa. Päädyimme loppu yöksi olohuoneen nojatuoliin torkkumaan.

Äitienpäivää juhlistettiin kilistämällä, syömällä herkullinen ateria parsa-alkupaloineen ja mansikkakakkujälkkäreineen. Toivomani äitienpäivälahja oli vielä kaupassa.Poikien saamattomuutta tietenkin. Isoäidille ja mammalle olivat sentään saaneet aikaiseksi kortit.

Löysin internetin ihmemaasta loistavan tavan aivan pienenkin onnittelijan tehdä kortti itse.
Lapsen osuus: n.7min ratkiriemukkaan hauskaa maalin levittelyä.
Ohjaavan aikuisen osuus: n.1h verran keskittymistä vaativaa leikkaa-teippaa alkuvalmistelua, n.7min ratkiriemukkaan hauskaa maalin levittelyä, n.15min ahkeraa lapsen jynssäämistä, noin päikkäreiden aikaisen kahvitauon verran teippien repimistä ja n.15min omien käsien ja vaatteiden jynssäämistä.

Kuten hyvän äidin puolella totesin, yhdessä puuhaaminen on tärkeää. Ensikerralla vaan lupaan harkita yhdessäpuuhaamisen tavan hieman huolellisemmin.

Monsteri

Luulen, että tiedän nyt miksi tuo keskolan tarinoiden vimmeisin osa oli niin vaikea. Tuohon tarinnaan kun liittyy sellaisia ajatuksia, joita on vaikea itselleen myöntää ajatelleensa. Tai myöntää voin, mutta en saa niitä kirjoitettua tai sanottua ilman että vaikutan monsterilta.

Kerroin, että olin tuohon asti (ja vielä pitkään muuten tuon jälkeenkin) pitänyt etäisyyttä lapseeni. Kovettanut itseni, jotta mahdollinen menetys ei tuntuisi niin pahalta. (En kyllä hetkeäkään usko, että menetys olisi ollut yhtään sen helpompi.) Vaan kyse ei ollut pelkästä etäisyydestä. Olin koko ajan valmiudessa siltä varalta, että poika kuolee. Ennen synnytystä puhuimme miehen kanssa, kuinka ehkä pientä ei vain ole tarkoitettu tänne. Voi olla parempi, ettei selviä hengissä jos hengissä selviäminen tarkoittaa jatkuvaa taistelua. Leikkauksen aikana puhuimme, kuinka onnellisia olimme, että saimma pikkuisen edes täksi ajaksi luoksemme. Että kaikki tämä oli ollut tuon pienen onnen hetken arvoista.

Niin. Minä mietin jo hautajaisia.

Nyt nuo ajatukset tuntuvat niin kamalilta, etten pysty kunnolla niitä tunnustamaan omikseni. Monsteri sisälläni oli jo luovuttanut lapsestani. Millainen äiti luovuttaa? Millainen äiti miettii lapsensa hautapaikkaa ennen lapsen kuolemaa?
Vaikka järjellä haluan uskoa, että tuo oli vain äärimmäinen itsesuojelumekanismi, en silti voi katsoa tuota lasta nyt häpeämättä noita ajatuksiani.

Nyt menee pala kurkkuun ja sormet solmuun. Täytyy lopettaa.

Vaikea aihe

Viimeisin osa keksola tarinoista odotti julkaisemista pitkään. Kirjoitin sen uudestaan ja uudestaan, muokkasin ja muokkasin. Ei tuntunut loksahtavan kohdilleen.
Osittain kyse oli varmasti muotoseikoista, hyvästä kielestä ja rakenteesta. Vaikkei blogini perusteella uskoisikaan, olen jossain määrin perfektionisti suoltamani suomen kielen suhteen. (Opintojeni lopputyötä en olisi saanut varmastikaan ajallaan palautettua, jollen olisi tehnyt sitä parin kanssa joka vei työn lopulta käsistäni todeten "nyt riittää toi pilkun viilaaminen".)

Nyt syy uudelleen kirjoittamiseen ja muotoilemiseen oli aiheessa. Aihe oli liian vaikea. En saa kiinni tunteistani niin, että pystyisin tarkkailemaan sitä riittävän läheltä kuvaillakseni sitä sanoin. Tai jos sainkin napattua tunteen reunasta, teki se liian kipeää ja piti lopettaa, ravistaa siitä irti ja miettiä jotain ihan muuta.

Yritän kirjoittaa tarinoitani juuri siksi, että saisin käytyä vaikeat ja epämääriseksi jääneet muistot läpi. Kirjoittaessa ne muuttuvat selkeämmiksi. Nyt tuntui siltä, että tuon muisto on niin solmussa ja niin epämääräinen, etten pysty sitä auki saamaan. Eihän siitä kovin selkeää sitten tullutkaan. Julkaisin sen kuitenkin, ajattelin saavani aiheeseen siten uutta etäisyyttä. Tänne virtuaalimaailmaan sylkäistynä muisto muuttuu tarinaksi, eikä se silloin ole enää niin lähellä.

Olen käynyt julkaisemisen jälkeen lukemassa tekstini useampaan otteeseen. Yleensä keksin sata ja yksi asiaa lukiessani parannettavaa omiin tuotoksiini. Nyt ei auta lukeminen. Ei muutu tuosta kummemmaksi vaan möykkynä pysyy. Taisi tulla eteen se iso vaikea mörkömuisto, joka vaan on niiiiin iso, että aikaa tarvitaan vielä hurjasti lisää ennen kuin sen järjellä ja kielellä saa aisoihin.
Ja kun tuo ei vielä edes ollut se rankin tarina keskolasta. Ihan itseäkin jännittää pääsenkö koskaan sen pussin pohjalle saakka.

Tarinoita keskolasta: osa 4

Kaksi päivää poikien syntymän jälkeen odottelin osastolla sängyssäni miestä vieraaksi. Oltiin sovittu, että mies käy ensin kurkkaamassa poikia ja tulee vasta sitten minun luokse. Heti kun näin miehen kasvot oven välistä, tiesin että jokin on pielessä. Muistan hämmnetävän tarkasti edelleen miehen ilmeen ja keskustelumme alun lähes sanatarkasti.

Kysyin miten pojilla menee. Mies vastasi ettei parhaiten. Edes tuota mies ei saanut sanottua ilman, että ääni murtui. Ilme oli hämmentynyt ja pelokas. Aa joutuisi leikkaukseen. Aamuyöstä Aan vatsa oli turvonnut ja tummunut. Leikkaus olisi tehtävä heti.

Tunne sisälläni oli kamala. En täysin ymmärtänyt mitä mies kertoi, mutta sen verran käsitin, että tilanne oli vakava ja akuutti. Tunne oli lamaannuttava. Toisaalta iski kova kiire päästä keskolaan. Tahdoin päästä lapseni luo ja kuulemaan itse lääkäreiltä tilanteesta.

Keskolassa jokaisesta hoitajasta ja jokaisesta lääkäristä pystyi näkemään tilanteen olevan äärimmäisen vakava. Lääkäri tuli luoksemme ja selitti tilanteen. Josatin syystä Aan suoli ei toimi. Syytä ei voida tietää varmasti ennen leikkausta. Parhaassa tapauksessa suolessa olisi pieni reikä. Pahimmassa tapauksessa suolessa olisi kuolio, jolloin suoli pitäisi poistaa koko kuolion matkalta. Oli syy mikä tahansa, leikkaus olisi pienelle äärimmäisen raskas ja menehtymisen riski merkittävä.

Seisoimme Aan kaapin vieressä tuijottaen pientä. Otimme kuvan pojasta. Kuva olisi ehkä viimeinen, jonka tuosta lapsestamme saisimme. Sanoimme hyvästit ja lähdimme leikkauksen ajaksi odottamaan osastolle huoneeseeni.

Olin tivannut lääkäreiltä tarkkaan kuinka kauan leikkus kestäisi vähintäänkin ja milloin viimeistään leikkaus loppuisi. Tahdoin tietää kuinka monta tuntia toivoa, ettei kukaan tule meitä hakemaan ja toisaalta kuinka monta tuntia ennen kuin on syytä huolestua. Katsoin kelloa ja aloimme odottamaan.

En muista tuosta odotusajasta kovin selvästi montaakaan hetkeä. Muistan, että itkin välillä hysteerisesti, välillä taas lamaannuin täysin. Muistan miehen olleen yhtälailla aaltoileva. Tiedän katsoneeni kelloa jatkuvasti ja pelänneen joka kerta kun huoneen ovi avattiin.

Odottaessamme mies otti kuva huoneeni ikkunasta.

On vaikea selittää kaikkia tunteita ja ajatuksia, joita kävin läpi odottaessa. Kauhu ja pelko päälimmäisinä. Toisaalta olin rauhallisempi kuin olisin uskonut. En ollut vielä nähnyt lastani kuin kaksi kertaa, enkä koskenut häneen oikeastaan ollenkaan. Se leikkauksessa elämästään taisteleva pieni ihmisen alku oli ja ei ollut vielä minun. Olin joutunut valmistautumaan ennen synnytystä siihen, etten ehkä saisikaan tuota lasta itselleni. Synnytyksen jälkeen meille oli tehty selväksi, että seuraavat kolme päivää olisivat kriittisiä ja epävarmoja. En ollut siis vielä voinut päästää itseäni pehmenemään tai lämpiämään. En ollut vielä päässyt muodostamaan selkeää tunne sidettä lapseeni. En oikeastaan tuntenut vielä olevani äiti. Tiesin sen, mutta en tuntenut. Samaan aikaan tiesin, että jos Aa ei leikkauksesta selviäisi, hajoaisin täysin. 

Lopulta, juuri sopivan ajan päästä, hoitaja tuli kertomaan, että leikkaus oli ohi ja voisimme mennä keskolaan. Hoitaja ei tiennyt miten leikkaus oli sujunut. Kiirehdimme keskolaan ja suoraan pojan kaapin luokse. Aa oli surkean näköinen. Koska huoneessa oli muitakin perheitä, pyysi lääkäri meidät sivummalle selittääkseen mitä oli tapahtunut, miten leikkaus oli sujunut ja mikä tilanne oli nyt.

Leikkaus oli sujunut niin hyvin kuin näissä olosuhteissa ikinä olisi ollut mahdollista. Kyseessä ei onneksi ollut kuolio, vaan suoleen oli puhjennut pieni reikä. Kun lääkäri oli saanut tämän verran kerrottua, mies murtui täysin. Siinä keskolan käytävällä miehen raja tuli vastaan, eikä tuska, pelko ja suru vaan pysynyt enää sisällä. En usko, että mies kuuli paljoakaan siitä mitä muuta lääkäri kertoi. Itse pysyin käsittämättömän tyynenä.

Aalle oli leikattu ileostooma. Reikä oli jossain paksusuolessa (tosin reikä oli niin pinei, ettei sitä ollut edes löydetty), joten suoli oli katkaistu ohutsuolen lopusta ja suolenpäät nostettu vatsanpäälle. Pojalla olisi nyt siis käytössä vain ohutsuoli. Alkuun Aalle annettaisiin ravintoa ainoastaan tipan kautta. Kun maitoa päästäisiin taas kokeilemaan, oli riski pahoille ongelmille jälleen huomattava.

Aa tokeentui leikkauksesta hyvin. Kun maitoa vihdoin annettiin ensimmäiset tipat, oli jännitys valtava. Ja kun viimein yhtenä aamuna hoitaja kertoi suolen piipusta tulleen ensimmäisen kakan, oli tunne jotain niin valtavan huojentavaa ja onnellista, että sattui. Itkin, huusin, halasin hoitajaa, pompin. 

**

Stoomaan tottui nopeasti. Lopulta en ajatellut mielestäni asiaa paljoakaan. En ollut koskaan vaihtanut Aalta vaippaa ilman stoomaa, joten se tuntui olevan vain osa tuota pinetä ihmistä. Olimme asennoituneet niin, että poika kotiutuisi stoomapusseineen ja vaikka se ei erityisemmin innostanutkaan, ei se myöskään suuremmin kauhistuttanut.

Kuukausien kuluttua, kun Aa alkoi olla siinä pisteessä että puheet kotiutumisesta aloitettiin, saimme yllätykseksemme kuulla, että stooma suljettaisiin ennen kotiutumista. Jälleen istuimme odottamassa pitkät tunnit, nyt kuitenkin kotona Been kanssa. Jälleen saimme puhelun juuri sopivan ajan kuluttua. Ja jälleen leikkaus oli sujunut parhaalla mahdollisella tavalla. Jälleen odotimme kauhun vallassa lähtisikö suoli toimimaan ja jälleen ensimmäinen kakka aiheutti itkunsekaisen onnellisuuskohtauksen.

Vasta tuolloin huomasin kuinka paljon olin surrut ja murehtinut stoomaa. Tunne oli niin huojentunut, että sitä oli vaikea käsittää. Kun alusta asti olin kantanut tuota raskasta asiaa mukanani, en ollut huomannutkaan sen painoa. Nyt kun taakka otettiin pois, huomasin kuinka paljon kevyempi oli oloni ilman sitä. 

Kevyyempi olo taisi olla myös Aalla. Poika toipui leikkauksesta ennätysvauhtia hämmentäen kaikki lääkärit ja hoitajat. Parissa viikossa suolen toiminnan lisäksi, poika oppi syömään ja hengittämään. Lapsi jonka piti kotiutua stoomapussien, happilaitteiden ja ruokaletkujen kanssa, kotiutuikin ilman mitään.

Pitäkää porkkanakuutionne!

Pojat ylitti tuossa menneellä viikolla 8kk rajapyykin. Kun Beellä hampaiakin jo vilahtelee, niin päätin että on aika siirtyä ruuassa seuraavalle karkeusasteelle. Virhe.

Eilen yritettiin. Ensin Been kanssa. Alkuun sujui mukavasti, mutta muutaman lusikallisen jälkeen homma kuitenkin päättyi siihen, että roikotin poikaa pää alaspäin ja taputtelin selkää.
Aan kanssa suosiolla vähän möyhensin ruokaa lisää. Ei auttanut. Kakomisrefleksi lähes joka lusikallisella. Beehen verrattuna ei yhtä pelottavaa, tällä kun oli selvästi kyse vain suojarefleksistä. Varsinkin näin jälkikäteen en osaa sanoa ollenkaan oliko Been kanssa kyse samasta vai todellisesta tukehtumisenvaarasta.

Seuraavalla ruualla tarjosin pojille taas tuttua kotisileää tavaraa. päätin yrittää hommaa seuraavan kerran viiden vuoden päästä. Siihen asti meillä syödään muusia ja sosekeittoa. Pitäkää porkkanakuutionne!

Tiedän, että yliregoin. Vaan kun on nähnyt lapsensa tukehtuneen punaisena, hapettoman sinisenä ja hengettömän harmaana, ei moista tahdo kokea enää koskaan. Varsinkaan itseaiheutettuna. Been eilinen kakominen toi aivan liian elävästi muistoja mieleen ja koko lopun päivää tärisin paniikissa. Viiden vuoden päästä voin olla varma, että pojan kurkku on sen verra iso, että tukehtumisen vaara tuollaiseen pieneen porkkananpalaan on olematon.

*

Yksi väri mitä pojilla ei vielä ole nähty, on anemisen valkoinen. Matka sitä kohden on kuitenkin aloitettu. Lieneekö joulun mässäilyt ja viiden kilon ylitys saaneet Aan huolestumaan linjoistaan, mutta poika lopetti eilen syömisen kokonaan. Tai no ei kokonaan, mutta huomattavan kauan päivän tavoiteesta jäätiin. Pojan tavoite on 5dl päivässä, ei siis kohtuuton..

Tarinoita keskolasta: osa 3

Pojat olivat päivän parin ikäisiä, kun tuli aika aloittaa lypsäminen. Osastolla mukava hoitaja neuvoi ja ohjasi. Ensin opeteltaisiin lypsämään käsin ja kun maitoa alkaisi tulla hieman enemmän, siirryttäisiin koneeseen.

Istuin vuoteeni reunalla mies ja hoitaja vierelläni. Hoitaja ohjasi ja opasti, ja minä yritin. Vaikeaa. Käsi väsyi. Ne pienet keltaiset pisarat jotka sain tulemaan, tuntuivat valuvan käsiäni pitkin lattialle. Kädet kastuivat maidosta ja niitä oli välillä kuivattava, jottei ote lipsuisi.

Hermostutti. Työ tuntui kuitenkin niin tärkeältä, etten aikonut luovuttaa. Vihdoin sain tehdä jotain lapsieni hyväksi. Hoitaja korjasi välillä tekniikkaani ja höpötteli leppoisasti lypsämisestä ja äidinmaidon tärkeydestä.

Mies oli hellyyttävä. Kannusti ja rohkaisi. Kyseli hoitajalta ihailtavan avoimesti asiasta. Silmistään paistoi hämmennys, ylpeys ja onni. Kaikessa luonnottomuudessaan, tilanne oli lähimpänä luonnollista mitä olimme viime päivinä päässeet.

Kun olin saanut puserrettua itsestäni sen mitä oli puserrettavissa, mies lähti hoitajan opastuksella säilömään maitoa. Minä jäin sängynreunalle istumaan. Tuijotin väsyneenä ikkunasta ulos. Ensimmäistä kertaa poikien syntymän jälkeen hymyilin.

*

Hieman myöhemmin lähdimme miehen kanssa käymään keskolassa. Jotenkin hävetti se pieni ruisku, jossa nuo pari hassua milliä keltaista maitoa. Tuntui, että kaikki muut äidit toivat maitoa mukanaan tynnyrikaupalla. Kun tulimme poikien huoneeseen, hoitaja huomatessaan kädessäni olevan ruiskun tuli luokse hihkaisten: "Aarteita! Mahtavaa!".

Tuntui hyvältä, tärkeältä, onnelliselta. Tuntui ensikertaa äidiltä.

Sudenkuoppa

Eilen käytiin taas seurantapolilla. Sama meno jatkui poikien kohdalla. Beetä kehuttiin ja Aan kasvusta oltiin huolissaan. Ei tosin niin huolissaan enää kuin aiemmin, mutta kuitenkin niin että 2 viikon välein käydään puntarilla. Nyt vihdoin pääsemme aloittamaan fysioterapian. Aivan mahtava juttu on, että fyssari tulee meille kotiin.

Tällä käynnillä keskityttiin myös meihin vanhempiin. Olin etukäteen ajatellut kysyä mahdollisuutta saada vielä jotain keskusteluapua. Sata varmasti en olisi saanut suutani auki, jollei lääkäri olisi asiaa ottanut puheeksi. Miten me jaksamme? Vieläkö keskola-ajalta jokin asia on jäänyt erityisesti painamaan mieltä? Täytimme kyselyn, pikatesti mahdollisen masennuksen tms. arviointiin. Sain raja-arvon, lievä synnytyksenjälkeinen masennus.

Kesän aikana tapasimme psykologia muutaman kerran, mutta kaiken keskellä se tuntui ehkä liian isolta panostukselta. Piti keskittyä vain poikiin, omia tunteita ei uskaltanut miettiä. Pelkäsin tippuvani johonkin syvään pimeään, jos tunnustaisin ja sanoisin ääneen pelkoni ja suruni. Olisinko päässyt sieltä enää ylös?

Edelleen tunne on hieman sama. En pysty lukemaan muiden keskosäitien keskolakertomuksia, en lehtijuttuja keskosista tai oikeastaan mitään muutakaan aiheeseen liittyvää. Niitä lukiessa omat muistot tulvivat väkisin mieleen. Uudessa Yhteishyvä-lehdessä oli juttu keskosista. Otsikon lukeminen riitti nostattamaan palan kurkkuun, möykyn mahaan ja kyyneleet silmiin. En voinut lukea enempää. Enää en pysty pidättelemään kyyneleitä niin kuin kesällä. Nyt pelottaa jo sekin kuinka isoksi tuo kuoppa on mahtanut kasvaa näinä kuukausina? Kuinka paljon ohuen pintakerroksen alle on ehtinyt kertyä? Pelkään niin kovasti, että jos annan ajatuksille tilaa, ne lamannuttavat minut täysin enkä saa enää poikia hoidettua.

Lääkäri sanoi ääneen eilen sen, mitä olen kaivannut kuulla. Me olemme kokeneet paljon enemmän kuin keskiverto keskolavanhemmat. Osittain tietysti koska poikia on kaksi. Enimmäkseen kuitenkin Aan moninaisten ongelmien takia.
En kaivannut kuulla sitä siksi, että se pönkittäisi egoani. Siksi, että voisin kulkea rintaa pörhistellen ja huudella muille "te ette tiedä oikeasta elämästä mitään!". En siksi, että voisin hymyillä Katie Holmes -hymyä*. Ei. Halusin kuulla sen, jotta voin antaa itselleni luvan olla rikki, väsynyt ja surullinen. Ei ihan helppoa ihmiselle, jolle lapsena on opetettu, että ilman fyysistä kipua on tuha itkeä.

Suomalaisella sisulla varustettu hyvä äiti laittaa omat tarpeensa kiven alle säilöön odottelemaan lasten kasvamista aikuiseksi, hakeakseen ne sieltä sitten vaihdevuosien aikaan, jolloin viha ja katkeruus on päässyt kasvamaan homeeksi tarpeiden päälle. Vai voisko hyvä äiti olla sittenkin se, joka pyytää apua ja uskaltaa hetkeksi vajota, hoitaakseen pois sen alla jatkuvasti suurenevan sudenkuopan?




*Katie Holmes -hymy = Joo-olihan-toi-hauska-vitsi-mut-mä-oon-kokenut-niin-kovia-että-tiedän-paremmin-enkä-siksi-enää-hymyile-kuin-hiukan-suuta-venyttämällä-silmissä-teitä-muita-säälivä-katse-hymy

Tarinoita keskolasta: osa 2

Bee oli ollut kotona jo pari viikkoa. Olin osastolla sylittelemässä Aata. Hengitys oli taas hiukan kiivampaa kuin parhaina päivinä, mutta ei mitenkään hälyttävää. Tunsin kuinka poika töräytti vaippaan lastin. Ruoka-aika oli jo lähellä, joten nopstin poajn sänkyyn ja aloin vaihtamaan vaippaa. Stoomapussi oli täynnä vihreää liejua. Pyysin hoitajaa paikalle. Hoitaja pyysi lääkärin. Lääkäri pyysi näytteen. Siltä seisomalta pojalle pantiin antibiootit ja huone laitettiin eristyksiin.

Lähdin tilanteen rauhoituttua Been kanssa kotiin. Poika nukahti kotimatkalla niin, etten hennonnut siirtää tuvaistuimesta pois, vaan päätin antaa nukkua siinä ruoka-aikaan asti. Istuin nojatuolissa virkaten, ukkeli lattialla edessäni. Pieni inahdus miehestä kuului juuri siihen aikaan kun odotinkin. Laitoin virkkuutyöni pois. Kääntyessäni Beetä kohti, oli poika ehtinyt muuttua kasvoiltaan täysin siniseksi. Vartalo oli vääntynyt kaarelle. Ilme kasvoilla oli kuin valtavan itkukohtauksen aiheuttama irvistys. Itkukohtausta ei kuitenkaan ollut, pieni inahdus vain.

Riuhtaisin pojan irti istuimesta ja yritin saada taas hengittämään. Pikkuinen oli kuitenkin täysin krampissa eikä kyljelleen laittaminen, selän taputtelu, kasvojenpuhaltelu, eikä muutkaan keskolassa opitut neuvot auttaneet. Lopulta poika valahti harmaaksi ja löysäksi käsilleni. Juoksin ympäri asuntoa etsien puhelintani. Näppäillessäni puhelimeen 112 tajusin käsieni tärisevän niin, että kohta tipputtaisin lapsen lattialle. Laskin pojat maahan samalla hetkellä kun hälytyskekus vastasi puheluuni.

Kertoessani tilannetta, näin Been rintakehän nousevan. Hengityksiä tuli, mutta satunnaisesti. Yksi hengitys ja taas pitkä tauko. Toinen hengitys. Hälytyskeskus lähetti apua. Sain sulkea puheliman ja soitin miehelle, joka oli kodin läheillä ulkoilemassa. "Tule kotiin. Ambulanssi on tulossa. Bee ei hengitä." Kun laskin puhelimen, kuulin jo sireenien äänen. Lähdin juoksemaan poika käsilläni alakertaan, kun tajusin että kerrostalomme alaovet ovat jo lukossa. Portaissa tunsin kuinka pojan hengitys alkoi pikkuhiljaa palautua.

Ambulanssi oli pihalla nopeasti. Ennen kuin mies ehti juosten vähän matkan päästä paikalle, oli pihalla jo kolme yksikköä. Bee hengitteli, vaikkakin laiskasti. Suurin hätä oli kuitenkin jo ohi. Ambulanssimatka kuljettiin ilman pillejä ja valoja, happimaski koko ajan pojan kasvoilla. Välillä jouduin herättelemään pikkuista kun tunsin, että hengitys alkaa taas hidastua.

*

Perillä meitä vastassa oli tuttu lääkäri. Sama lääkäri oli ensimmäisestä päivästä alkaen hoitanut poikia keskolassa. Vasta tuolloin lääkärin huoneessa Bee alkoi ripuloida. Saman näköistä ja hajuista tavaraa kuin aiemmin päivällä veljellä. Niin kuljetettiin Bee veljen yläkertaan lasten teho-osastolle eristyksiin. Samat lääkitykset päälle, samat näytteet laboratorioon tutkittaviksi.

Yön mietin asiaa. Bee oli tehnyt aiemminkin vastaavanlaisia temppuja. Ilman suurempaa varoitusta vetänyt itsensä kaarelle ja lopettanut hengittämisen. Tähän asti olin kuitenkin saanut pikku kikoilla kohtaukset katkeamaan. Voisiko jo parin viikon ajan jatkuneet kohtaukset olla merkki jostain isommasta? Tuntui epätodennäköiseltä, että lapsi oireilisi alkavaa vatsatautia niin pitkään.


*

Aamuun mennessä lääkärit olivat vakuuttuneita siitä, että hengityskatkos johtui vain alkavasta vatsataudista. Bee siirrettäisiin teho-osastolta infektio-osastolle. Yritin selittää lääkärille yöllisiä mietteitäni. Lääkäri puhui apneasta. Toistin kertomani ja sanoin, ettei mielestäni kohtaus ollut apnea. Lääkäri toisti sanomansa ja puhui edelleen apneasta.

Muutaman tunnin päästä mieheni ryhtyi syöttämään Beetä. Kesken kaiken alkoi poika taas kramppaamaan. Painoin hädissäni hoitajan kutsunapulaa, mutta niin nopeasti meni pikkuinen niin huonon näköiseksi, että juoksin käytävään hakemaan apua. Paikalle tuli kaksi hoitajaa ja lääkäri. Yrityksistä huolimatta eivät hekään saaneet hengitystä alkamaan. Poika oli taas veltto ja harmaa. Lääkäri toisteli sykkeen kuitenkin tuntuvan. Kiireellä lähdimme kohti teho-osastoa. Hississä Bee aloitti jälleen hengittämään.

Tilanteen rauhoituttua keskustelin teo-osaston lääkärin kanssa. Selitin mitä oli tapahtunut. Lääkäri puhui taas apneasta, nyt syömiseen liittyvästä. Yritin selittää miten kohtaukset alkavat kaarelle vääntymisestä, eikä tietääkseni apneoihin liity kouristelu. Nyt tunnuin saaneen viestin perille. Lääkäri alkoi puhumaan affektikrampista. Tyypillisä kuulema tuon ikäiselle.


*

Ilta ehti pitkälle ennen kuin lähdimme miehen kanssa sairaalasta. Tärisin. Jalat pettivät alta. Parkkipaikalla maassa istuen yritin itkuni seasta saada miehelle sanotuksi, etten voisi mennä kotiin nukkumaan tyhjän pinnasängyn viereen. Mies epäili pystyisikö meistä kumpikaan ajamaan autoa. Soitimme ystäväpariskunnalle ja pääsimme heille yöksi.


*

Seuraavana päivänä saapuessamme sairaalaan tuntui kuin lääkärit olisivat unohtaneet täysin edellisen päivän keskustelumme. Teholta poika tahdottiin siirtää jälleen takaisin infektio-osastolle koska "apneat näyttäisivät loppuneen". Infektio-osasto kieltäytyi ottamasta poikaa vastaan, heillä kun kaikki potilaat ovat eristyksissä ilman monitorivalvontaa. Onneksi kieltäytyivät, sillä Bee sai vielä tuona päivänä uuden kohtauksen. Nyt kohtaus saatiin nopeasti katkeamaan happimaskin ollessa aivan käden ulottuvilla.


*

Viikko jatkui eteenpäin. Lääkärit puhuivat affektikrampeista ja apneasta. Minä yritin saada jonkun kuuntelemaan ja ymmärtämään pelkoani hengityskatkoja edeltävistä krampeista ja niiden yllättävyydestä. Kohtauksia kun ei edellä itku tai mikään muukaan säännönmukaisuus millä niitä voisi ennustaa. Tuntui kuin kukaan ei kuulisi puheitani. Tuntui kuin kävisin saman keskustelun uudestaan ja uudestaan. Lääkärit alkoivat puhua jo kotiutumisesta.Myönnytyksenä hysteriaamme, lääkäri määräsi aivosähkökäyrätutkimuksen unenaikaisten apneoiden selvittämiseksi.

Aloin olla epätoivoinen. Olimme miehen kanssa peloissamme. Emme voisi ottaa poikaa kotiin ennen kuin tietäisimme mistä on kyse ja mistä kohtaukset johtuvat. Poikaa ei muuten uskaltaisi jäättää hetkeksikään silmistään.

Aloin epäillä omaa mielenterveyttä. Olinko sittenkin pelokas aivan turhaan? Pitäisikö minun pystyä luottamaan lääkäreihin ja pelkoni johtuvat vain traumaattisista kokemuksista? Koska pojat olivat eristyksissä, oli meidänkin kulkua rajoitettu sairaalassa. En saanut käyttää keskolan vanhemmille tarkoitettua taukotilaa, enkä käydä muiden äitien kanssa yhdessä lypsyllä. Olin menettänyt tärkeän vertaistuen tukiverkon juuri silloin, kun sitä olisin eniten tarvinnut. Oliko pelkoni siis ylimitoittunut eristyksen aiheuttamasta ahdistuksesta? Otin yhteyttä aiemin meitä auttaneeseen psykologiin ja sovimme tapaamisen.

Tapaaminen oli antoisa. Psykologi oli ensimmäinen joka todella kuunteli meitä. Tapaamisen lopussa hän sanoi uskovansa meitä. Vaikka hän ei sinäänsä voikkaan sanoa juuta eikä jaata lääkäreiden pojalle antamiin diagnooseihin, hän voi sanoa varmuudella että meidän pelkomme on aiheellinen ja tosi. Hän pyysi lupaa saada liittää Been papereihin oman lausuntonsa, jossa puoltaisi sitä ettei Beetä kotiutettaisi ennen kuin meillä on varma tunne siitä, että pärjäämme kotona.


*

Seuraavana aamuna kun tutut lääkärit keskolassa Aan kierrolla kysyivät mitä Beelle sinne toiselle osastolle kuuluu, aloin hysteerisesti itkeä. Selitin millaisia pojan kohtaukset olivat, kuinka olin yrittänyt niitä lääkäreille selittää ja kuinka paljon pelkäsimme mieheni kanssa molemmat. Katsoi lääkäriä ja näin kuinka vihdoin joku kuunteli ja keskittyi siihen mitä kerroin. Tuo ihana lääkäri totesi, että hänkään ei usko että me turhasta hermostuisimme. Olihan hän seurannut meitä jo parin kuukauden ajan ja tunsi meidät.

Keskolan lääkäri otti asian hoitaakseen ja vihdoin joku todella mietti mistä voisi olla kyse. Tuon päivän aikana Beelle määrättiin liuta uusia tutkimuksia. Kyse voisi olla jostakin harmittomasta kuten refluksista tai jostain vakavammasta kuten epilepsiasta.

Viikon ajan Beetä tutkittiin ja tarkkailtiin. Uusia kohtauksia ei enää tullut ja kaikki tulokset tulivat negatiivisina takaisin. Lääkärit olivat tutkineet kaikki keksimänsä vaihtoehdot kramppien aiheuttajaksi. Lopulta aloimme itsekin luottaa siihen, että kohtaukset eivät ehkä enää uusisi. Kyse oli ollut todennäköisesti jostain tilapäisestä, mitä emme saisi koskaan selville.

Kun vihdoin aloimme mekin puhua kotiinlähtemisestä, kysyivät hoitajat ja lääkärit moneen kertaan olimmeko varmoja. Psykologin lausunto tuntui olevan tehokas. Meidän kanssa keskusteltiin pitkään erilaisita kotiutusvaihtoehdoista ja -mahdollisuuksista. Päätimme kotiutua kertarytinällä. Asumme lähellä sairaalaa ja tulisimme joka tapauksessa päivittäin Aan takia keskolaan.


*

Pojat olivat eristyksissä viikon. Vatsataudin aiheuttajaa ei saatu selville. Kohtauksia Bee ei saanut enää koskaan. Sairaalasta kotiutumisen jälkeen kävimme vielä muutamassa tutkimuksessa, mutta mitään syytä kohtauksille ei koskaan löytynyt.

Tarinoita keskolasta: osa 1

Pojat olivat parin kuukauden ikäisiä, Bee taisi olla happiviiksissä ja Aa c-papissa. Olin edellisenä päivänä katsellut Aata sisälläni tunne, että jokin on hassusti. Sanoin asiasta omahoitajalle, joka tuli vuoronsa aikana samaan tulokseen. Ihan varmasti emme kuitenkaan osanneet sanoa mikä on pielessä.

Nyt poikia oli hoitamassa osastolla vain satunnaisesti vuoroja tekevä nuori hoitaja. Istuin nojatuolissa Aa sylissäni odottelemassa silmäläääkäriä. Niin kuin monesti, nytkin hengitys vaikeutui syliin nostaessa. Yritin hakea pojalle parempaa asentoa, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Laskeskelin kelloa katsoen pojan hengitystiheyttä. Sen pysyessä jatkuvasti sadan tienoilla, päätin laskea pojan takaisin sänkyyn ja kiinni mittareihin.

Yleensä aika nopeasti hengitys helpottui kun ukkelin laittoi takaisin sänkyyn. Tällä kertaa ei. Mittarit näyttivät samoja lukemia kuin olin itse laskenut. Kävin hakemassa hoitaja. Hoitaja haki lääkärin. Otettiin verikokeet. Mittailtiin verenpainetta. Tuli toinen lääkäri. Osaston verianalyysikoneen tulokset näyttivät vain kysymysmerkkejä. Otettiin uudet näytteet. Hoitaja tiputteli pojan silmiin laajennustippoja silmälääkäriä varten. Kukaan ei oikein osannut sanoa mitään, koska kaikki muuten tuntui pojalla olevan kunnossa. Kolmas lääkäri kävi tutkailemassa. Vieläkään ei oikein kukaan keksinyt mistä kiikastaa. Otettiin lisää verinäytteitä.

Silmälääkäri saapui. Ei se silmälääkäri, joka on erikoistunut vauvojen silmien tutkimiseen. Kesätuuraaja. Joku keskolan lääkäreistä päätti, että Aata ei tänään tutkita. Liian paljon rasitusta yhteen päivään muutenkin ja kun vielä terveydentilasta ei voitu olla varmoja. Bee tutkittaisiin niin kuin oli suunniteltu. Koska Aa tarvitsi jatkuvaa tarkkailua, hoitaja pyysi minua pitämään Beetä kapalossa silmälääkärin tutkimuksen ajan. Ei tutkimuksessa ollut mitään ihmeellistä. Näitä oli tehty jo monet kerrat ja olin aina ollut paikalla. Been hengityskin oli jo niin hienoa, että tutkimuksen ajaksi riitti happimaski varalta viereen.

Kun silmälääkäri oli juuri aloittanut Been tutkimisen, säntäsi yksi keskolan lääkäreitä huoneeseen. Aan verikokeiden tulokset olivat olleet heikot ja verenpaine laskenut niin, että poika olisi laitettava hengityskoneeseen. Huoneessa alkoi melkoinen tohina, silmälääkärin samalla yrittäessä kovasti keskittyä tekemiseensä. Bee ei tehnyt silmälääkärin työstä helppoa, vaan huusi ja sätki kaikella voimallaan.

Yhtäkkiä Bee hiljeni ja valahti aivan löysäksi. Silmälääkäri ei huomannut mitään, vaan jatkoi tutkimista. Keskeytin ja yritin saada Been taas tajuihinsa. Ei auttanut. Pyysin vieressä Aan intubointia valmistelevan lääkärin Been luokse. Lääkäri saikin Been havahtumaan. Lääkäri määräsi napakasti hoitajan hakemaan apua. Äiti ei missään nimessä voi olla tutkimuksen aikana vastuussa lapsesta. Kun toinen hoitaja tuli paikalle, lähdin huoneesta käytävälle.

Tärisin. Istuin alas ja yritin rauhoittaa hengitykseni. Tuntui, että pyörtyminen ei ollut kaukana. Oli vaikea ymmärtää mitä oikeastaan oli tapahtunut.

Keskustelin myöhemmin lääärin kanssa tilanteesta. Hän oli aidon pahoillaan siitä, että olin joutunut keskelle kaikkea. Siitä, että hoitaja ei ollut heti ymmärtänyt pyytää toista hoitajaa avuksi. Siitä, että silmälääkäri oli kokematon ja jännityksen keskellä ei huomannut että poika lopetti hengittämisen. Kehui minua. Olin tilanteen hektisyyteen ja kauheuteen nähden toiminut tyynesti ja järkevästi.

Silmälääkäri ei onnistunut saamaan riittäviä tuloksia Beeltä, vaan pyysi toista lääkäriä tulemaan parin päivän päästä uudestaan arvioimaan tilanteen.
Aan vaivaa ei koskaan saatu selville. Poika oli hengityskoneessa viikon.

Ehdottomuudesta

Tän kesän aikana olen oppinut paljon. Olen ollut aina hyvin tiukka periaatteissani. Minulla on ollut kova tarve pystyä hallitsemaan kaikkea ja epävarmuus on ollut sietämätöntä.  Kaksoset ja synnytys viikolla 27 ei ollut se mitä olin suunnitellut.
Olen oppinut luopumaan omista ehdottomuuksistani ja ihanteistani. Olen oppinut sietämään epävarmuutta ja hyväksymään asioita, joita en toivoisi kellekään, viimeisenä omille lapsilleni. Olen oppinut, että on asioita joille ei voi mitään, ja jos niiden asioiden alle ei tahdo rusentua on siinä hetkessä pakko päästäää irti siitä ajatuksesta mikä itsellä oli asioiden kulusta. Tärkeimpänä olen oppinut, että jokaisen lapsen tilanne on erityinen ja jokainen lapsia sanelee itse mikä hänelle on parasta.

Kaiken tapahtuneen jälkeen olen alkanut kuunnella aivan uudella tavalla ihmisten suunnitelmia. Varsinkin lastenhankintaan ja kasvatukseen liittyviä. Erityisen tiukkaa tekee kuunnella niitä, jotka hankkii lapsia tää-lapsi-ei-sitten-muuta-meidän-elämää-yhtään -asenteella. Niitä jotka suunnittelee lasketunajan jälkeiselle viikolle purjehdusta tai ulkomaanmatkaa. Entäs jos kaikki ei menekkään niin kuin pitäis?

Olen seurannut sekavin mielin myös viime päivien imetys vs korvike keskustelua. Ahdistaa ehdottomuus millä ihmiset laukoo mielipiteitään. Jokainen kommentoi asiaa sellaisella jyrkkyydellä, että samalla tulee mitätöineeksi kaikkien muiden mielipiteet. Mistään aiheesta ei ole kovin rakentavaa keskustella tuollasilla sävyillä. Ehkä pahinta se on kuitenkin näin henkilökohtaisessa aiheessa. Varsinkin kun imetykseen vaikuttaa älyttömästi korvien välissä tapahtuva liikehdintä. Ovatkohan imetyksestä ehdottomuutena meuhkaavat äidit miettineet miltä tuntuu kuunnella saarnaavia mielipiteitä jos maidon tuottaminen on tiukilla? Harvat niistä, joilla maitoa ei tule kunnolla, aivan tyytyväisin mielin vastikkeeseen siirtyy. Pääsääntöisesti vastiketta annetaan pakon edessä. Miksi näitä äitejä pitää asiasta syyllistää? Vähemmällä syyllistämisellä olis vähemmän stressiä ja ehkä sitä maitoakin heruis paremmin.
Älkää ymmärtäkö väärin. Mä olen kyllä sitä mieltä, että imetys ja äidinmaito on parasta lapselle. Oon silti iloinen, että joku kertoo myös, että korvikkeella kasvavatkaan ei oo tuhon omia. Mun mielestä on väärin, että keskustelussa lähdetään olettamuksesta, että korviketta lapselleen antavat äidit antaa sitä koska eivät viitsi tai halua imettää.

Luulen, jos olisin saanut yhden täysaikaisen terveen vauva, olisin ollut vähintään puolenvuoden ajan täysimetyksellä ja sitä mieltä, että se on ainoa oikea tapa. Olisin antanut lapsen nukkua yöt vieressäni, päivät kantanut kantoliinassa ja vältellyt viimeiseen asti valmisruokia ja lääkkeitä. Toisin kävi.

Meidän pojat ovat ensimmäiset kuukautensa nukkuneet yksin, ilman vanhempien läheisyyttä. Aa pääsi syliin ensimmäisen kerran kolmen viikon ikäisenä. Kenguruhoito ja muukin sylittäminen jouduttiin Aan kanssa laittamaan yli kuukaudeksi katkolle sairaalassa, koska hengittäminen ei sylissä vaan onnistunut. Kotona molemmat nukkuvat (samassa) pinnasägyssä, eivät meidän vieressä, nukkuvat nimittäis omillaan paremmin. Bee ei voi sietää kantoliinaa, koska siinä peittyy pää. Cpap-laitteen pipo on aiheuttanut sen, että poika ei kestä mitään päässään. Kumpaakaan ei voi pitää liian tiukasti sylissä, koska tiukka tarkoittaa inhottavia testejä, pistämistä tai muuta. Aa on nyt kotona muuten alkanut olla kovin sylin perään. Siitä oon niin oonnelinen, että itku tulee välillä. Pelkäsin, että ensimmäiset kuukaudet johtais siihen, että läheisyys vaan ahdistaa. 

Bee sai äidinmaitoa ensimmäiset 3,5 kuukautta pääsääntöisenä ravintona. Ensin nenämahaletkun kautta ja 8 viikon iästä suunkautta. Onnellinen oon siitä, että molemmat pojat on alottaneet suunkautta syömisen tissiltä. Lääkkeiden ja maidonvahvikkeiden takia kuitenkin on täytynyt siirtyä pulloon. Lääkketiä molemmat on saaneet ensimmäisestä päivästä asti niin paljon, että kauhistuttaa.
Aalta puhkesi suoli kahden päivän iässä ja äidinmaitoa voitiin aloittaa letkuttaa vasta monen viikon iässä. Taidettiin olla yli kolmen kuukauden iän kun hengitys oli sillä tasolla, että voitiin aloittaa suun kautta syöminen. Ja Aan suolisto-ongelmien takia Bee joutui luopumaan äidinmaidosta jossain kohtaa kokonaan. Molemmille mulla ei lypsämällä riitä ja Aalle se on ollut hengissäpysymisen ehto.
Meillä aloitettiin 4 kuukauden iässä kiinteiden syöminen, eli siis kuukaudenikäisen vauvan fysiikalla. Siitä kuukauden päästä liha. Olin aivan järkyttynyt kun kuulin asiasta. Nopeasti silti taas omat periaatteet haudattiin poikeien tarpeiden tieltä.

Tahtoisin uskoa, että lapseni eivät ole täysin piloilla. Tahdon uskoa, että meidän välille voi kehittyä vielä hyvä ja vahva tunneside. Tahdon luottaa siihen, että vastikkeesta huolimatta myös Bee kasvaa ihan normaalisti. Varmasti hurjat ekat kuukaudet jättää jälkensä, en epäile sitä hetkeäkään. En epäile silti sitäkään eikö pojistani voi vielä kasvaa terveitä, onnellisia ja tasapainoisia miehiä, joilla on hyvät suhteet toisiinsa ja vanhempiinsa.

Tottakai minunkin ihanne on edelleen luonnonmukainen synnytys, vierihoito, imetys jne. Kaikkea sitä aion tavoitella jos vielä saan lapsen. Tavoitteiden toteutuminen onkin sitten niin monesta asiasta kiinni, että siitä en aio stressata.

 

Äitiysvarmuus

Mietin vielä eilistä osastonäyttöä. Eihän tästä mitään tule, jos joka kerta jännitän noin paljon ja otan hommat noin raskaasti. Niitä on kuitenkin edessä kahden vuoden ajan, kahden lapsen kanssa. Täytyy toivoa, että itseluottamukseni nousee ja epävarmuus karisee niin kuin keskolassa:

Kun pojat syntyivät, ensimmäiset viikot keskolassa oli monella tapaa ahdistavia. Suurin syy tietysti poikien epävarma tilanne. Yli kolme viikkoa meille puhuttiin vain päivästä kerrallaan. Ahdistavaa oli itsessään myös koko sairaalaympäristö. Pelon keskellä, täysin luonnottomassa ympäristössä minun piti aloittaa äitiyteni. Kun muutenkin kärsin huonosta itsetunnosta, oli minulla suuria vaikeuksia luottaa siihen, että osaan toimia oikein. Olin jatkuvasti varma, että hoitajat, lääkärit ja muut vanhemmat tarkkailevat ja arvostelevat jokaista liikettäni ja sanaani. Epäilin itseäni kaikessa, käytävällä liikkumisen sopivasta nopeudesta lapsilleni puhumiseen. Olin varma, että keskolassa ollessani häiritsin hoitajien töitä ja olin siellä liikaa. Muualla ollessani tiesin hoitajien ihmettelevän enkö välitä lapsistani, kun muualla olo on tärkeämpää. Ihailin pitempään keskolassa olleita äitejä ja heidän varmoja liikkeitään.

Hieman ennen kotiutumistamme huomasin, että minusta oli tullut se pitempään keskolassa ollut varmaliikkeinen äiti. En enää epäillyt itseäni hoitotilanteissa. Uskalsin ottaa osaa lääkäreiden keskusteluihin ja kertoa oman mielipiteeni. En epäillyut hetkeäkään kysyä, jos jokin vaivasi mieltäni. Neuvoin hoitajia poikiemme hoidossa. Autoin uusia äitejä lypsykoneiden kanssa ja lohdutin kokeneemman myötätunnolla niitä joiden tilanne oli vielä epävarma.
Iso osa itsevarmuutta oli varmasti tullut kokemuksesta. Olimme selvinneet jo niin monesta tiukasta tilanteesta. Paljosta on kuitenkin kiitos keskolan loistavan henkilökunnan. Niin luonnoton ympäristö kuin sairalla onkin aloittaa äitiys, minulle huonon itsetuntoni kanssa on se saattanut olla myös jonkinasteinen pelastus. Sain niin paljon kannustusta hoitajilta ja lääkäreiltä, että neljässä kuukaudessa aloin itsekin uskoa itseeni.

Ehkä vuoden päästä kuljen tarkastuskäynnille ilman möykkyä mahassa ja sieltä ulos pää pystyssä. Ehkä vuoden päästä en valmistaudu käynnille vuorokautta ja soimaa itseäni jälkeen vielä seuraavana päivänä.

Odotettu arki

Tänään on taitekohta. Ensimmäinen päivä siinä arkisten päivien putkessa, joita toivon jatkuvan pitkään. Mies palasi töihin isyysloman jälkeen. Minä jäin kotiin kahden pienen pojan kanssa.

Tässä se nyt on. Arki, jota on toivottu ja odotettu.
Odotin ensin, että olisin aikuinen. (Ystäväkirjoihin merkkasin jo ala-asteella haluavani isona olla äiti.) Odotin yksinäni etsien sitä toista kenen kanssa arkea rakentaa. (Ostin kolmion opiskeluaikoina yksinäni.) Kun se toinen löytyi, piti odottaa että sekin on valmis. Ja kun lopulta molemmat halusimme samaa, ei mitään tapahtunut. 
Kun yrityksemme sitten palkittiin, kirimmekin yllätykseksemme aikataulua kiinni: kaksoset! Intoa puhkuen odotimme lapsiamme syntyviksi loppukesästä. Vaan tuo odotettu iloinen odotus loppuikin lyhyeen. Poikamme syntyivät raskausviikolla 27. Keskolassa vietimme aikaa 4 kuukautta, kunnes viimeinkin odottaminen oli ohi. Perhe kasassa ja kaikki kotona.

Kaiken jälkeen (ennen kaikkea tulevaa) voi pakahtua onnesta kahvikuppi kädessä kuunnellessaan kahden pienen tuhinaa aamupalanjälkeisillään.