Putket on korvissa. Siis Beellä.
Kaikki meni hienosti. Poikanen osoitti hurjaa rohkeutta ja vankkumatonta luottamusta ympäröiviin aikuisiin.
Anestesiahoitajan kanssa pojan heräämistä odotellessa juteltiin, että meille on tainnut osua aivan mahtavia lääkäreitä ja hoitajia, kun poikien perusluottamus on säilynyt kaikesta huolimatta. Vasta kun oikeasti sattuu tai tehdään jotain epämiellyttävää, niin vastustetaan. Vastustetaan siis vain silloin, kun evolutiivisesti katsottuna pitääkin. Jos silloinkaan ei yrittäisi puolustautua, niin jo pitäisi olla huolissaan.
Hassua oli, saapuessamme leikkauosastolle meitä odotti läjä hymyileviä kasvoja. Onko tää se sama ihana pikku Bee? Aan veli, eikö vaan? Hei kattokaas, Bee, Aan veli tässä! Ilmeisesti veljekset ovat leikkausosastolla kehittäneet jonkinmoisen maineen, hyvässä ja pahassa.
Minäkin osoitin poikkeuksellista reippautta ja rohekutta, vaikka Been lailla en saanut siitä kunniakirjaa saati tarraa mukaani. Vain leikkaussaliin saapuessamme piti oikein keskittyä kyyneleiden pidättelemiseen. Sektio muistot meinasivat tulvahtaa väkisinkin pintaan.
Letkut ja mittarit eivät tuntuneetkaan niin pahalta kuin etukäteen pelkäsin. Sairaalan homssu-paita taasen oli vain söpön näköinen pienen ukon päällä.
*
Tänään oltiin Aan kanssa ravintoterapeutin ja puheterapeutin vastaanotolla. Bee oli mukana ja melkoinen kaaos jätettiin taaksemme. Onneksi terpaeutit ovat ymmärtäväisiä eikä niin kamalasti tarvinnut hävetä ja puolustella.
Vaikka kasvu on ollut edelleen nihkeää (eilen neuvolan puntari näytti 7,7kg), niin kuulema kaikki hyvin. Aa syö erittäin hyvin niin määrällisesti kuin laadullisestikin. Kotikonstein ei kuulema paremmin enää voi toimia. Tai no, neuvoksi saatiin hommata jauhemaista energialisää ja mini max letkuruokaa välipalajuomaksi.
Puheterapeutti oli iloinen, että molemmat pojat syövät samaa karkeaa ruokaa kuin aikuisetkin, osaavat syödä itse, juoda itse mukista ja pillillä.
Kielenkehityksestäkin tuli vain kehuja. Ehkä Aalla hieman puheen viivettä, mutta kun kielellinen kapasitetti on muuten oiva, niin huoli pois. (Saman lausunnon olisin itsekin antanut.)
*
Tiedättekö ne ihmiset, joille tulee aina vain puhuttua niitä asioita mitä ne haluaa kuulla? Vaikka kuinka olisi jotain ihan muuta (totuus) tarkoitus sanoa, niin sitä tulee möläyttäneeksi suustaan aivan toisenlaista tekstiä? Niitä siis, joille kerta toisensa jälkeen sanoo vain kyllä tässä saa olla tosi tyytyväinen tilanteeseen, ottaen huomioon mitä kaikke olisi voinut olla sen sijaan, että sanoisi etkö sä tajua, että mä oon aivan puhki ja rikki ja tää ei vieläkään ole lähelläkään ohi ja vaikka meillä ei sitä cp-vammaa tai muuta tullutkaan, niin ei meillä silti ole nyt vain kaikki hyvin!
Tällä viikolla olen useamman moisen kanssa jutellut. Surullista kyllä, yksi näistä on meidän neuvolantäti. En siis saanut sanottua, että neuvolasta tarjottu kotiapu oli kelvotonta ja että kun en sitä ennaltaehkäisevää apua saanut silloin ajoissa kun pyysin, niin nyt olen sitten jo aivan loppu. Totesin vain, että joulukuun alussa toisetkin isovanhemmat muuttavat lähelle ja sen jälkeen saan varmasti apua useammin päiväaikaan.
Osittain palautteen jättämättömyyteen vaikutti myös se, että saapuessamme ilmeni heti, ettei neuvolantäti muistanut meitä lainkaan.
Neuvolan työntekijällä ei pitäisi olla niin montaa perhettä, etteikö pystyisi muistamaan jokaisen perheen edes suurinpiirtein. Tai sitten pitäisi olla edes älyä luntata papereista ennen tapaamista, että kuka olikaan tulossa. Ei vain voi kysyä siltä äidiltä, joka muutamaa viikkoa aiemmin on soittanut itkien kotiapua kysyäkseen, että eikös hän ollutkin jo päivähoidossa.
Turhauttavaa.
Täytyy toivoa, että parin viikon päästä tavattava neuvolalääkäri on enemmän kartalla.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ärsytykset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ärsytykset. Näytä kaikki tekstit
torstai 1. marraskuuta 2012
tiistai 18. syyskuuta 2012
Kehvatsu!
Nyt se on täällä. Syksyn ensimmäinen sairastuminen. Ensin Bee, sitten Aa ja sellanen kutina on kurkussa, että kohta myös minä.
Ovathan pojat vahvistuneet kesällä riittävästi, että tänä talvena ei aina tarvitsisi lähteä polilla käymään? Eikö vaan, että nyt nuo flunssat on sellasia tavallisia, että ne menee myös ohi eivätkä jatku jossain muodossa kuukaudesta toiseen?
En tiedä mitä se tekisi miehen ja minun psyykkelle, jos joudutaan taas osastolle. Kun on saanut olla niin kovin pitkään jo tavallinen, mutta ei vielä riittävän pitkään että vanhat haavat olisivat umpeutuneet.
Viikonloppuna poikien pitäisi mennä vanhempieni luokse ensimmäistä kertaa yökylään. Miehellä ja minulla on kutsu yhden parhaimman ystäväni väitöstilaisuuteen ja karonkkaan. En tiedä mitä tekisi minun psyykkeelleni, jos viikonlopun suunnitelmat menee pilalle. Viime talven jatkuvista pettymyksistä on vielä aivan liian lyhyt aika.
*
Bee läiskyttää taas korviaan. Melko varmasti sillä on korvatulehdus. Se on nyt tämän vuoden puolella viides, kuukauden sisään kolmas. Korvatulehduskierre on siis täällä.
En tiedä mitä tehdä asialle. Vieläkö vaan varaan ajan terveyskeskuksesta, haen sen antibioottikuurin ilman sen kummempia pohdintoja pitäisikö tehdä pikkuhiljaa jo muutakin. Luovuttaisinko jo ja varaisin ajan yksityiseltä?
Viime keväänä yksi sairaalan hoitajista vinkkasi, että jos nää jatkuu niin menkää yksityiselle korvalääkärille. Ärsyttää, että jos moiseen vaivaan tahtoo ajoissa kunnon hoitoa, niin täytyy taipua yksityiselle. Mitä julkisella puolella sillä voitetaan, että pitkitetään turhan takia antibioottihoitoja kun putket tulis jo selvästi tarpeeseen? Miksi ihmeessä julkisella puolella ei tunnu olevan lasten korvalääkäreitä kun se on yksi yleisimmistä lasten kroonisista taudeista? Haluaisin taistella oikeudestamme saada moinen hoito julkisten kautta, mutta en tiedä tahdonko omien periaatteideni takia kituuttaa lapsi parkaa, kun rahalla pääsis moisesta paljon nopeammin.
Meillä ei ole edes vakuutuksia, kun ei sellaisia saatu. (Ensin lääkäri diagnosoi väärin poikien olevan yhdellä istukalla mahassa. Identtisille ei vakuutusta heru. Sitten kun sairaalassa toinen lääkäri totesi diagnoosin virheelliseksi, niin ennen kuin ehdittiin koko vakuutus asiaa pohtia, niin pojat jo syntyivätkin. No melko turhahan koko vakuutus ois viime vuonna ollut, meillä kun kaikki asiat hoitui kuitenkin yliopistollisessa sairaalassa.)
Tietääkö joku oisko jotain taikasanoja terveyskeskuksessa sanoa, että lääkäri miettis muutakin ratkaisua kuin kovempia antibiootteja?
**
Neuvolan kotiapu kävi tänään ensikäynnillä. Voi mikä pettymys!
Tää tuli nyt siis eri kautta kuin viime keväinen aivan mahtava kotiapu-täti. Tällä kertaa tehtiin heti selväksi, että äiti ei voi lähteä kotoa minnekään kotiavun tullessa, eikä kyseessä ole kodinhoidollinen apu. Tällä kertaa voidaan mennä vaikka yhdessä ulos tai hiukan tehdä kotiaskareita yhdessä. Ja tietenkin heiltä saa keskusteluapua.
Selitin, että tarvitsen apua vaikka siihen, että joku katsoo ettei pojat kiipeä pöydälle sillä aikaa kun teen ruokaa keittiössä. Saattaa kuulema ehkä onnistua. Ja siihen, että saisin imuroitua, pojat kun pelkäävät imuria aivan valtavasti. Mahdollisesti onnistuu, mutta missään nimessä kyseessä ei ole siivouspalvelu, eikä lastenpiikapalvelu. Kotiapu-nainen ehdotti, että voidaan mennä vaikka yhdessä ulos. Sanoin, että enemmän apua tarvitsen kotona, että saisi siivottua. Sovittiin päivä jolloin kotiapu saapuu paikalle. Täti totesi, että silloinhan voidaan mennä vaikka ulos.
Kehvatsu! En tiedä ilmaisinko itseäni jotenkin huonosti. Vai oliko tällä varhaiskasvatuksen koulutuksen saaneella ihmisellä jotain pyhästi kotona auttamista vastaan. Pelkääkö nainen kenties itse imuria? Kun aivan selväsanaisesti mielestäni kerroin tarkkaan ne hommat mihin apua tarvitsen, niin miten vielä viimeiseksi me ollaankin menossa ulos?
Tuli aivan valtava ikävä meidän edellistä tätiä. En ymmärrä miksi apua tarjoava taho piti vaihtaa. Selitin kyllä neuvolaan mistä apu on viimeeksi tullut, mutta neuvolan-täti (on muuten niin perus stereotypia tädistä kun olla vaan voi!) totesi vain, ettei oikein tiedä miten sellainen toimii ja hoiti asian muuta kautta. Tekee vähän mieli laittaa viesti sille ihanalle tädille, sen numero kun löytyis kännykästä.
Ovathan pojat vahvistuneet kesällä riittävästi, että tänä talvena ei aina tarvitsisi lähteä polilla käymään? Eikö vaan, että nyt nuo flunssat on sellasia tavallisia, että ne menee myös ohi eivätkä jatku jossain muodossa kuukaudesta toiseen?
En tiedä mitä se tekisi miehen ja minun psyykkelle, jos joudutaan taas osastolle. Kun on saanut olla niin kovin pitkään jo tavallinen, mutta ei vielä riittävän pitkään että vanhat haavat olisivat umpeutuneet.
Viikonloppuna poikien pitäisi mennä vanhempieni luokse ensimmäistä kertaa yökylään. Miehellä ja minulla on kutsu yhden parhaimman ystäväni väitöstilaisuuteen ja karonkkaan. En tiedä mitä tekisi minun psyykkeelleni, jos viikonlopun suunnitelmat menee pilalle. Viime talven jatkuvista pettymyksistä on vielä aivan liian lyhyt aika.
*
Bee läiskyttää taas korviaan. Melko varmasti sillä on korvatulehdus. Se on nyt tämän vuoden puolella viides, kuukauden sisään kolmas. Korvatulehduskierre on siis täällä.
En tiedä mitä tehdä asialle. Vieläkö vaan varaan ajan terveyskeskuksesta, haen sen antibioottikuurin ilman sen kummempia pohdintoja pitäisikö tehdä pikkuhiljaa jo muutakin. Luovuttaisinko jo ja varaisin ajan yksityiseltä?
Viime keväänä yksi sairaalan hoitajista vinkkasi, että jos nää jatkuu niin menkää yksityiselle korvalääkärille. Ärsyttää, että jos moiseen vaivaan tahtoo ajoissa kunnon hoitoa, niin täytyy taipua yksityiselle. Mitä julkisella puolella sillä voitetaan, että pitkitetään turhan takia antibioottihoitoja kun putket tulis jo selvästi tarpeeseen? Miksi ihmeessä julkisella puolella ei tunnu olevan lasten korvalääkäreitä kun se on yksi yleisimmistä lasten kroonisista taudeista? Haluaisin taistella oikeudestamme saada moinen hoito julkisten kautta, mutta en tiedä tahdonko omien periaatteideni takia kituuttaa lapsi parkaa, kun rahalla pääsis moisesta paljon nopeammin.
Meillä ei ole edes vakuutuksia, kun ei sellaisia saatu. (Ensin lääkäri diagnosoi väärin poikien olevan yhdellä istukalla mahassa. Identtisille ei vakuutusta heru. Sitten kun sairaalassa toinen lääkäri totesi diagnoosin virheelliseksi, niin ennen kuin ehdittiin koko vakuutus asiaa pohtia, niin pojat jo syntyivätkin. No melko turhahan koko vakuutus ois viime vuonna ollut, meillä kun kaikki asiat hoitui kuitenkin yliopistollisessa sairaalassa.)
Tietääkö joku oisko jotain taikasanoja terveyskeskuksessa sanoa, että lääkäri miettis muutakin ratkaisua kuin kovempia antibiootteja?
**
Neuvolan kotiapu kävi tänään ensikäynnillä. Voi mikä pettymys!
Tää tuli nyt siis eri kautta kuin viime keväinen aivan mahtava kotiapu-täti. Tällä kertaa tehtiin heti selväksi, että äiti ei voi lähteä kotoa minnekään kotiavun tullessa, eikä kyseessä ole kodinhoidollinen apu. Tällä kertaa voidaan mennä vaikka yhdessä ulos tai hiukan tehdä kotiaskareita yhdessä. Ja tietenkin heiltä saa keskusteluapua.
Selitin, että tarvitsen apua vaikka siihen, että joku katsoo ettei pojat kiipeä pöydälle sillä aikaa kun teen ruokaa keittiössä. Saattaa kuulema ehkä onnistua. Ja siihen, että saisin imuroitua, pojat kun pelkäävät imuria aivan valtavasti. Mahdollisesti onnistuu, mutta missään nimessä kyseessä ei ole siivouspalvelu, eikä lastenpiikapalvelu. Kotiapu-nainen ehdotti, että voidaan mennä vaikka yhdessä ulos. Sanoin, että enemmän apua tarvitsen kotona, että saisi siivottua. Sovittiin päivä jolloin kotiapu saapuu paikalle. Täti totesi, että silloinhan voidaan mennä vaikka ulos.
Kehvatsu! En tiedä ilmaisinko itseäni jotenkin huonosti. Vai oliko tällä varhaiskasvatuksen koulutuksen saaneella ihmisellä jotain pyhästi kotona auttamista vastaan. Pelkääkö nainen kenties itse imuria? Kun aivan selväsanaisesti mielestäni kerroin tarkkaan ne hommat mihin apua tarvitsen, niin miten vielä viimeiseksi me ollaankin menossa ulos?
Tuli aivan valtava ikävä meidän edellistä tätiä. En ymmärrä miksi apua tarjoava taho piti vaihtaa. Selitin kyllä neuvolaan mistä apu on viimeeksi tullut, mutta neuvolan-täti (on muuten niin perus stereotypia tädistä kun olla vaan voi!) totesi vain, ettei oikein tiedä miten sellainen toimii ja hoiti asian muuta kautta. Tekee vähän mieli laittaa viesti sille ihanalle tädille, sen numero kun löytyis kännykästä.
maanantai 26. maaliskuuta 2012
Vessaharja ja naapuri
Tuohduin viikonloppuna. Oikein syvää kuohuntaa sisälläni aiheutti useampikin asia. Ylimmäksi nousivat kuitenkin vessaharja ja naapuri.
Vessaharja
Kävin lauantaina kahmimassa kirjastosta pinon sisustuskirjoja ja lehtikioskilta läjän sisustuslehtiä, inspiraatioksi. En löytänyt toivomaani mahtaa ideaa, mutta paljon muuta kyllä. Erityisen vaikutuksen teki Divaani lehdessä ollut artikkeli iltalialais-intialaisen perheen kodista Balilla.
"Pihalla perheen munainnostus saavuttaa huipennuksesna. Pensaiden keskellä nököttää ihmistä suurempi valkoinen mokkula, joka toiselta puolelta paljastuu vessaksi. Huussissa on pönttö ja pikkuruinen käseinpesuallas sekä hienot maisemat villiin vihreyteen."
Munavessa kaikessa kummallisuudessaan (jollain ihmisillä on vaan liikaa rahaa) ei kuitenkaan saanut minua tuohtumaan, vaan hermostumisen aiheutti siis vessaharja. Vessaharja ei ollut tuolla munavessassa vaan sivulla, jossa esiteltiin tämän hetken trendituotteita. En tiedä miksi tulin vilkaisseeksi pienellä painetusta tekstistä juuri tuon Vipp-sarjan tuotteiden hinnat. Luulin alkuun tekstissä olevan kirjoitusvirheen: "hammasharjakuppi 69e, saippuapullo 99e, wc-harja 165e, roskis 209e ja pyykkikori 275e". WC-HARJA 165e!!?!!?
Ymmärrän kyllä miksi design maksaa. Joku on käyttänyt hurjasti aikaa ja vaivaa kehittääkseen hyvistä materiaaleista viimeistä silausta myöden harkitun tuotteen ja ohessa monesti keksinyt jotain uutta ja mullistavaa käyttöä helpottavaa tai parantavaa. Yli hilseeni menee kuitenkin, miten vessaharjaa on mahdollista kehittää? Sini on jo kehittänyt vessaharjan täydelliseksi lisäämällä harjaan koukeron, jolla voi puhdistaa myös kourun alta ja mahdollistamalla harjaosan vaihdon. Mitä muuta vessaharjalta voi enää kaivata? Tietenkin olisi kiva, jos vessaharja sopisi sisustukseen ja näyttäisi kauniilta, mutta 165e on ulkonäöstä aika härski hinta. Sitä paitsi, jos on varaa maksaa vessaharjasta 165e, ei varmaankaan tarvitse sitä itse käyttää.
Naapuri
Meillä oli viime viikolla asunnossa kolme näyttöä. Yksi yksityisnäyttö ja kasi yleistä. Molemmilla kerroilla yleiseen oli päättänyt myös tulla utelias naapuri. Ensimmäiseen näyttöön arki-iltana klo17 tuli naapurin mies humalassa. Toiseen näyttöön sunnuntaina tuli eri naapuri, tällä kertaa selvinpäin, ihan vaan sabotoidakseen. Oli kommentoinut kaikkea välittäjän kertomaa, haukkunut asunnon ja huudellut kuinka koko kämppä on homeessa. Erityisesti eteinen ja keittiö ovat kuulema kärsineet pahoista kosteusvaurioista.
*huoh*
Asuntomme ei ole homeessa. Välittäjä oli ymmärtänyt naapurin olevan naapuri ja oli jättänyt ommentit omaan arvoonsa. Tilanne oli kuitenkin yltynyt ja lopulta välittäjän oli ojennettava naapuriamme melko kovasanaisesti.
Kyllä minä niin mieleni pahoitin. Eihän tää mee ikinä kaupaksi, jos joka näytölle tulee joku naapuri terrorisoimaan! Vaikea on varmaan välittäjän pokkana selittää, että on mukava talo ja naapurusto, jos tuollasia on aina paikalla. Ja kun kaikenkaikkiaan talossa ja pihapiirissä ON mukava ilmapiiri ja kivoja naapureita.
Vai pitääkö asiaan yrittää suhtautua positiivisen kautta, että me ollaan kertakaikkiaan niin kivoja naapureita, että meistä ei haluta luopua? Ei pidä. Huono ihminen on tuo naapuri ja tilille tekemisistään pitäis saada.
Täytyy varmaan ensi näytölle palkata kaikki kivat naapurit hymyilemään, tuoksumaan pullalta ja juttelemaan mukavia.
Vessaharja
Kävin lauantaina kahmimassa kirjastosta pinon sisustuskirjoja ja lehtikioskilta läjän sisustuslehtiä, inspiraatioksi. En löytänyt toivomaani mahtaa ideaa, mutta paljon muuta kyllä. Erityisen vaikutuksen teki Divaani lehdessä ollut artikkeli iltalialais-intialaisen perheen kodista Balilla.
"Pihalla perheen munainnostus saavuttaa huipennuksesna. Pensaiden keskellä nököttää ihmistä suurempi valkoinen mokkula, joka toiselta puolelta paljastuu vessaksi. Huussissa on pönttö ja pikkuruinen käseinpesuallas sekä hienot maisemat villiin vihreyteen."
Munavessa kaikessa kummallisuudessaan (jollain ihmisillä on vaan liikaa rahaa) ei kuitenkaan saanut minua tuohtumaan, vaan hermostumisen aiheutti siis vessaharja. Vessaharja ei ollut tuolla munavessassa vaan sivulla, jossa esiteltiin tämän hetken trendituotteita. En tiedä miksi tulin vilkaisseeksi pienellä painetusta tekstistä juuri tuon Vipp-sarjan tuotteiden hinnat. Luulin alkuun tekstissä olevan kirjoitusvirheen: "hammasharjakuppi 69e, saippuapullo 99e, wc-harja 165e, roskis 209e ja pyykkikori 275e". WC-HARJA 165e!!?!!?
Ymmärrän kyllä miksi design maksaa. Joku on käyttänyt hurjasti aikaa ja vaivaa kehittääkseen hyvistä materiaaleista viimeistä silausta myöden harkitun tuotteen ja ohessa monesti keksinyt jotain uutta ja mullistavaa käyttöä helpottavaa tai parantavaa. Yli hilseeni menee kuitenkin, miten vessaharjaa on mahdollista kehittää? Sini on jo kehittänyt vessaharjan täydelliseksi lisäämällä harjaan koukeron, jolla voi puhdistaa myös kourun alta ja mahdollistamalla harjaosan vaihdon. Mitä muuta vessaharjalta voi enää kaivata? Tietenkin olisi kiva, jos vessaharja sopisi sisustukseen ja näyttäisi kauniilta, mutta 165e on ulkonäöstä aika härski hinta. Sitä paitsi, jos on varaa maksaa vessaharjasta 165e, ei varmaankaan tarvitse sitä itse käyttää.
Naapuri
Meillä oli viime viikolla asunnossa kolme näyttöä. Yksi yksityisnäyttö ja kasi yleistä. Molemmilla kerroilla yleiseen oli päättänyt myös tulla utelias naapuri. Ensimmäiseen näyttöön arki-iltana klo17 tuli naapurin mies humalassa. Toiseen näyttöön sunnuntaina tuli eri naapuri, tällä kertaa selvinpäin, ihan vaan sabotoidakseen. Oli kommentoinut kaikkea välittäjän kertomaa, haukkunut asunnon ja huudellut kuinka koko kämppä on homeessa. Erityisesti eteinen ja keittiö ovat kuulema kärsineet pahoista kosteusvaurioista.
*huoh*
Asuntomme ei ole homeessa. Välittäjä oli ymmärtänyt naapurin olevan naapuri ja oli jättänyt ommentit omaan arvoonsa. Tilanne oli kuitenkin yltynyt ja lopulta välittäjän oli ojennettava naapuriamme melko kovasanaisesti.
Kyllä minä niin mieleni pahoitin. Eihän tää mee ikinä kaupaksi, jos joka näytölle tulee joku naapuri terrorisoimaan! Vaikea on varmaan välittäjän pokkana selittää, että on mukava talo ja naapurusto, jos tuollasia on aina paikalla. Ja kun kaikenkaikkiaan talossa ja pihapiirissä ON mukava ilmapiiri ja kivoja naapureita.
Vai pitääkö asiaan yrittää suhtautua positiivisen kautta, että me ollaan kertakaikkiaan niin kivoja naapureita, että meistä ei haluta luopua? Ei pidä. Huono ihminen on tuo naapuri ja tilille tekemisistään pitäis saada.
Täytyy varmaan ensi näytölle palkata kaikki kivat naapurit hymyilemään, tuoksumaan pullalta ja juttelemaan mukavia.
maanantai 13. helmikuuta 2012
Mestariajattelija
Viikonloppuna tuli hetkellisesti tunne, että nyt en enää psyty tähän. Olin odottanut viikonloppua kuin kuuta taivaalta. Viisi päivää olin pitänyt yhtä lasta sylissä 24h ja yrittänyt kertoa sille toiselle lattialla pyörivälle lapselle, että kyllä äiti sustakin välittää, vaikka joudutkin selviämään yksin siellä. Oman syömisen/vessassa käymisen/pukeutumisen/kaiken taustamusiikkina oli hyvänä hetkenä valtava huuto, huonona hetkenä sydäntä raastava narina, jota pitää lapsi jonka voimat ei riitä enää edes itkemiseen.
Viikonloppu tuli. Lauantaina, tarmoa täynnä lähdin käymään yksinäni kangaskaupassa noutamassa olohuoneen uudet verhot. Kotiin saavuttuani löysin miehen oudossa kumarassa niin kivuliaan näköisenä, että itseäkin sattui. Niska oli niksahatnut jumiin, eikä ukko pystynyt kääntämään päätään eikä nostamaaan käsiään.
Hengähdin syvään. Hetkellisesti epätoivontunne yritti vallata ruumiini ja sieluni. Vaan päätin, etten antaisi moiselle valtaa. Lauri Järvilehdon neuvoin kääntäisin musertavat ajatukset siedettäviksi ja hallittaviksi faktoiksi.
Mestariajattelijan lailla sain itseni jaksamaan jotenkin iltaan asti. Illalla onneksi särkylääkkeet ja tulehduskipugeeli oli sen verran auttanut, että mies pystyi jäämään yksin poikien kanssa siksi aikaa, että minä pääsin saunaan. (Oih autuus ja hiljaisuus!) Saunasta kun tulin takaisin kotiin oli pojat sängyissään (molemmat!), mies siistinyt asunnon, laittanut kynttilöitä palamaan ja tehnyt herkullista iltapalaa. Parissa tunnissa tunnuin saavani voimani takisin ja jaksaisin sittenkin ihan oikeasti tämän taudin loppuun saakka.
**
Nyt se on ohi. Nyt on kulunut niin pitkään viimeisestä oksennuksesta, että turvallisesti uskaltaa julistaa Been parantuneen. Eilen ukko sai pidettyä sisällään jo puurot, maidot ja liharuokaakin. Tähän mennessä muissa perheenjäsenissä taudin merkkejä ei ole näkynyt. Jesh!
Viikonloppu tuli. Lauantaina, tarmoa täynnä lähdin käymään yksinäni kangaskaupassa noutamassa olohuoneen uudet verhot. Kotiin saavuttuani löysin miehen oudossa kumarassa niin kivuliaan näköisenä, että itseäkin sattui. Niska oli niksahatnut jumiin, eikä ukko pystynyt kääntämään päätään eikä nostamaaan käsiään.
Hengähdin syvään. Hetkellisesti epätoivontunne yritti vallata ruumiini ja sieluni. Vaan päätin, etten antaisi moiselle valtaa. Lauri Järvilehdon neuvoin kääntäisin musertavat ajatukset siedettäviksi ja hallittaviksi faktoiksi.
- En harmittelisi menettämääni viikonlopun lastenhoitoparia. Olinhan jo selvinnyt tästä viisi päivää, enköhän siis selviäisi vielä pari päivää lisää. Vatsatauti on vain vatsatauti, ei se ikuisesti jatku. Ja olihan mies kuitenkin kotona, nyt olisi edes joku kenen kanssa jutella.
- Sen sijaan, että synkistelisin hoidettavien määrän nousseen kahdesta kolmeen,ajattelisin työnmäärän kuitenkin pysyneen vain samana. Mies ei apua tarvitse juurikaan. Aa on edelleen tyytyväinen oloonsa yksin latttialla ja syö onneksi tällä hetkellä melko reippaasti. Vaikka Bee vaatiikin saada olla sylissä jatkuvasti, oli oksentelu ja ripulointi jäänyt viikonloppuun menessä jo vähälle. Ei siis siivoamista tai lakanoiden vaihtelua montaa kertaa päivässä.
- En ajattelisi kuinka harmittavainen sattuma, että juuri nyt pesukoneemme on rikki. Rikki se ei ole ikuisesti, vaan korjaaja oli jo tilattu. Kuittikin oli löytynyt ja takuuta jäljellä. Iloitsisin siitä, että isäni on eläkkellä ja ehtii meitä auttamaan. Olisin onnellinen siitä, että minun ei tarvitse noita ällöttävältä haisevia pyykkejä pestä. Ja erityisiloa saisin siitä, että vanhempieni luona on mankeli ja lakanat tulisivat siis suloisen sileinä ja pehmeinä takaisin.
- En vaipuisi epätoivoon myöskään menetettyjen yöunien takia. Olin haaveillut yöstä, jolloin minä nukkuisin ja mies ryntäisi ylös Been itkuihin ja yöjuottoihin, varjellen minun yöuniani. Fakta oli, että mies nukkuisi seuraavan yön sirdaludien voimalla. Vaan vaikka joutuisinkin olemaa se kuka herää Been kanssa useampaan otteeseen, ei minun tarvitsisi stressata siitä ehdinkö ajoissa tyynnyttämään itkun, ennen kuin mies herää siihen. Ei heräisi, lääkkeet takaisivat sen. Kieltätyisin myös vellomasta itsesäälissä sen suhteen, etten saisi sitä seuraavanakaan yönä mahdollisuutta olla se kenen katkeamattomat yöunet toinen varmistaisi. Miehellä kun maanantai aamuna herätys klo5 ja matka kohti koko päivän koulutusta toisessa kaupungissa. Niin se menee, eikä se surkuttelemalla parane. Pitäisin itseni kasassa ajattelemalla, että näitä öitä olisi edessä enää muutama ennen Been paranemista. Ja kun lapsi paranee, palaisimme jälleen katkeamattomiin 7h yöuniin koko porukka.
Mestariajattelijan lailla sain itseni jaksamaan jotenkin iltaan asti. Illalla onneksi särkylääkkeet ja tulehduskipugeeli oli sen verran auttanut, että mies pystyi jäämään yksin poikien kanssa siksi aikaa, että minä pääsin saunaan. (Oih autuus ja hiljaisuus!) Saunasta kun tulin takaisin kotiin oli pojat sängyissään (molemmat!), mies siistinyt asunnon, laittanut kynttilöitä palamaan ja tehnyt herkullista iltapalaa. Parissa tunnissa tunnuin saavani voimani takisin ja jaksaisin sittenkin ihan oikeasti tämän taudin loppuun saakka.
**
Nyt se on ohi. Nyt on kulunut niin pitkään viimeisestä oksennuksesta, että turvallisesti uskaltaa julistaa Been parantuneen. Eilen ukko sai pidettyä sisällään jo puurot, maidot ja liharuokaakin. Tähän mennessä muissa perheenjäsenissä taudin merkkejä ei ole näkynyt. Jesh!
maanantai 6. helmikuuta 2012
Hyvät ja huonot
Hyvät:
Huonot:
- pääsin hiihtämään
- Bee lähti konttamaan
- Bee istuu ilman tukea
- Aa on juonut viimeisen vuorokauden velliä tosi hienosti
- olkapäävaivoihin määrättyjä sirdaludeja on vielä jäljellä
- viime viikonlopun peruuntunut kyläreissu toteutui eilen
- ammupainoni on tippunut reilu 2kg
- vauvaunnista ensimmäiset sukellusharjoitukset onnistuivat molemmilta pojilta hyvin
- yhdeltä lempibändeistäni ilmestyi uusi levy
- kotiapu tulee keskiviikkona
- keskiviikkona keskoskerhossa on muskari
- ruokapöydän uudet hienot desing-tuolit saapuivat
- tilaamani olohuoneen verhot ovat valmiit noudettaviksi
Huonot:
- pesukone hajosi
- pesukoneen kuitti on kateissa
- pesukoneen kahden vuoden takuu on mahdollisesti mennyt umpeen tämän kuun alussa
- unohdin viedä lapsen sydänpolin seurantakäynnille
- lempibändin uuden levyn teema on lapsen kuolema, en pysty kuuntelemaan
- Bee konttaa huoneesta toiseen
- toinen auton turvakaukaloiden telakoista jäätyi eilisen kyläilyreissun aikana niin, ettei turvakaukalo kiinnittynyt siihen
- Aan pissassa oli eilen oranssia sakkaa (virtsakivien ensimmäinen aste)
- selkäni jumittaa
- Aa on syönyt hiukan huonosti pari päivää
- tänään on kehitysseurantapoli päikkäriaikaan
- tällä viikolla on liikaa tekemistä
- en ehdi noutamaan uusia verhoja
- epäilen, etten jaksa lähteä poikien kanssa muskariin
Jotta tekstissä toteutuisi jonkinlainen hampurilaispalauteasetelma, kerrotakoon että söin aamupalaksi runebergintortun. Nam.
torstai 19. tammikuuta 2012
Tabu
Minua on pitkään vaivannut asia, jota en ole kuitenkaan saanut ajateltua niin, että tekstiksi asti saisin purettua. Poikkeama käsitteli vähän samaa aihetta tekstissään Väärä paikka, väärä aika ja siitä inspiroituneena tartun vihdoin aiheeseen. Aiheeseen, joka tuntuu olevan ja pysyvän tiukasti tabuna: pieleen mennyt synnytys.
Minä en saa osallistua keskusteluihin synnytyskokemuksista. Kun muut voivat kertoa hyvinkin yksityiskohtaisesti omista synnytyksistään, hyvistä ja huonoista puolista, minun komentit aiheuttavat kauhua, paniikkia ja kiukkua.
En ole kovin tarkkaan kenellekään edes kertonut synnytyksestäni. Olen kertonut mitä tapahtui, mielestäni hyvin neutraaliin sävyyn. Käsittääkseni kertomukseni ei siinä muodossa eroa kovinkaan paljon tavallisesta sektiosta. Paljon hurjempia tarinoita olen joutunut kuuntelemaan hätäsektioista tai alatiesynnytysrepeämistä.
Se mikä tarinastani tekisi kamalan ja surullisen, olisi jos kertoisin miltä se kaikki tuntui ja kuinka suuri pelko koko päivää varjosti. Siitä en ole vielä ollut valmis puhumaan. Ja reaktioista päätellen, eivät muut olisi vielä valmiita vuodatustani kuulemaankaan.
Tavallaan ymmärrän reaktiot, vaikka en ymmärrä niitä ollenkaan. Onhan synnytys jännittävä kokemus. Varsinkin jos paikalla on tulevia synnyttäjiä, niin aihe on arka. Kun hormoonit hyrrää, eihän sitä tiedä mikä paniikki jutuistani nousee. Tosin se paniikki tuntuu nousevan raskaanaoleville ihan vaan siitä, kun minä saavun paikalle. Muistutan olemassaolollani pieleen menon mahdollisuudesta.
Mutta miksi ääneen sanominen on niin pahasta? Kuitenkin jokainen raskaanaoleva miettii, mitä sitten jos kaikki ei sujukkaan hyvin. Miksi minun kertomukseni ei voisi olla rohkaiseva tarina siitä, että pieleen mennessäänkin asiat voivat mennä hyvin? Miksi ei kaikille tuleville synnyttäjille olisi hyväksi tietää mitä tapahtuu silloin, jos lapsi syntyy ennen aikojaan, joudutaankin leikkamaan tai lapsi syntyy siinä kunnossa, että häntä ei voida äidille heti antaa?
Joku vastaa kysymyksiini, että pieleen menemiselle on niin pieni todenäköisyys, että pelottelu on turhaa. Todennäköisyys ei kuitenkaan ole aivan niin pieni. (<-Täysin omiin ja läheisteni kokemuksiin perustuva lausunto.) Tieto ei ole pelottelua. Tieto ei ole turhaa.
Minä tiesin, että suurella todennäköisyydellä synnytän sektiolla. Tiesin, että synnytän ennen laskettua aikaa. Tiesin, että 40% kaksosista joutuu keskolaan. Se ei tehnyt minusta panikoivaa, vaan realistin. Otin selvää asioista. Tutustuin etukäteen sektioon ja keskolaan. Kaikki tuo tieto tuli kuin tulikin yllättäen käyttöön. Saimme miehen kanssa useilta hoitajilta ja lääkäreiltä kuulla, kuinka hämmästyttävän rauhallisesti pystyimme suhtautumaan tapahtumiin. Me olimme valmistautuneet.
Ehkä yksi tärkeimmistä neuvoista, joita sain ennen synnytystä, tuli tutulta jonka neljästä lapsesta kolme ovat joutuneet keskolaan. Noista kolmesta vain yksi on selviytynyt kotiin. Hän kertoi, että kun lapsi viedään keskolaan, joutuu vanhemmat odottamaan pitkään ennen kuin saavat mitään tietoa lapsen voinnista. Lyhimmilläänkin odotus kestää pari tuntia. Vaikka ympärillä pyörii hoitajia, eivät he tiedä, eivätkä voi kertoa, mikä tilanne on. Tuon ajan lääkärit työskentelevät lapsen ympärillä ja se tarkoittaa, että lapsi on hengissä. Jos lääkäri saapuu paikalle liian nopeasti, asiat eivät ole hyvin.
Tämän tiedon turvin jaksoimme miehen kanssa odottaa nuo pitkät tunnit heräämössä. Ei se helppoa ollut näinkään, mutta ilman tuota tietoa en varmastikaan olisi ymmärtänyt miksi kaikki kestää niin kauan ja miksi kukaan ei tule kertomaan meille mitään.
Kun tuon saman asian kerroin ystävälleni, jolla synnytys on vasta edessä, reaktiona muut ympärillämme alkoivat sättiä minua. Hämmennyin. Miten olin ystävääni pelotellut? Sanonut ääneen sen, että osa lapsista joutuu hetkeksi hoitoon. Niin käy myös osalle täysiaikaisista. Eivätkä läheskään kaikki joudu sinne neljäksi kuukaudeksi taistelemaan hengestään. Suurin osa joutuu muutamaksi tunniksi tai päiväksi kuka mistäkin syystä. Yhtäkaikki, odotushetki on vanhemmille kauhea.
En usko, että kukaan raskaanaoleva on onnistunut olemaan koko raskausaikaa miettimättä kauhukuvia. Miksi niitä pelkoja pitää helliä yksinään? Miksi pelkoja ei voi suitsia aisoihin faktojen kanssa? Kyllähän me uskomme autoilessammekin, että kaikki menee hyvin. Silti olemme opetelleet hätäkeskuksen numeron ulkoa ja kuljetamme mukanamme ensiapulaukkua. Valmistautuminen riskeihin, ei tarkoita että olismme jo luovuttaneet. En pidä pahana sitä, että raskaanaolevalle vakuutellaan kaiken menevän varmasti hyvin. Se on toki tarpeellista rauhoittelua. Riskeistä vakenemista en silti ymmärrä.
Poikkeama mietti teksitssään synnytykseen liittyviä periaatteita, jotka eivät ota huomioon riskejä. Kotisynnytys, luomusynnytys jne jne. Onko niin, että kun todellisista riskeistä ei uskalleta puhua, eikä oikein edes ajatella niitä, pelot saadaan kuriin vannomalla jonkun tietyn tavan tai metodin nimiin? Kun edessä on jotain, mihin itsellä on kovin vähän vaikutusmahdollisuuksia, yritetään tillanne saada hallintaan noiden ideologioiden avulla.
Olen aiemminkin käsitellyt blogissani ehdottomuutta , joten ei siitä tällä kertaa sen enempää. Sanompa kuitenkin, että äärimmilleen viedyt periaatteet ja ainoat totuudet eivät palvele kenenkään etua.
Odotusaikana katsoin dokumentin Tavoitteena täydellinen synnytys . Dokumentin naisista vain yksi onnistui synnyttää niin kuin oli suunnitellut. Tietenkin se, joka synnytti suunnitellulla sektiolla.
Minä en saa osallistua keskusteluihin synnytyskokemuksista. Kun muut voivat kertoa hyvinkin yksityiskohtaisesti omista synnytyksistään, hyvistä ja huonoista puolista, minun komentit aiheuttavat kauhua, paniikkia ja kiukkua.
En ole kovin tarkkaan kenellekään edes kertonut synnytyksestäni. Olen kertonut mitä tapahtui, mielestäni hyvin neutraaliin sävyyn. Käsittääkseni kertomukseni ei siinä muodossa eroa kovinkaan paljon tavallisesta sektiosta. Paljon hurjempia tarinoita olen joutunut kuuntelemaan hätäsektioista tai alatiesynnytysrepeämistä.
Se mikä tarinastani tekisi kamalan ja surullisen, olisi jos kertoisin miltä se kaikki tuntui ja kuinka suuri pelko koko päivää varjosti. Siitä en ole vielä ollut valmis puhumaan. Ja reaktioista päätellen, eivät muut olisi vielä valmiita vuodatustani kuulemaankaan.
Tavallaan ymmärrän reaktiot, vaikka en ymmärrä niitä ollenkaan. Onhan synnytys jännittävä kokemus. Varsinkin jos paikalla on tulevia synnyttäjiä, niin aihe on arka. Kun hormoonit hyrrää, eihän sitä tiedä mikä paniikki jutuistani nousee. Tosin se paniikki tuntuu nousevan raskaanaoleville ihan vaan siitä, kun minä saavun paikalle. Muistutan olemassaolollani pieleen menon mahdollisuudesta.
Mutta miksi ääneen sanominen on niin pahasta? Kuitenkin jokainen raskaanaoleva miettii, mitä sitten jos kaikki ei sujukkaan hyvin. Miksi minun kertomukseni ei voisi olla rohkaiseva tarina siitä, että pieleen mennessäänkin asiat voivat mennä hyvin? Miksi ei kaikille tuleville synnyttäjille olisi hyväksi tietää mitä tapahtuu silloin, jos lapsi syntyy ennen aikojaan, joudutaankin leikkamaan tai lapsi syntyy siinä kunnossa, että häntä ei voida äidille heti antaa?
Joku vastaa kysymyksiini, että pieleen menemiselle on niin pieni todenäköisyys, että pelottelu on turhaa. Todennäköisyys ei kuitenkaan ole aivan niin pieni. (<-Täysin omiin ja läheisteni kokemuksiin perustuva lausunto.) Tieto ei ole pelottelua. Tieto ei ole turhaa.
Minä tiesin, että suurella todennäköisyydellä synnytän sektiolla. Tiesin, että synnytän ennen laskettua aikaa. Tiesin, että 40% kaksosista joutuu keskolaan. Se ei tehnyt minusta panikoivaa, vaan realistin. Otin selvää asioista. Tutustuin etukäteen sektioon ja keskolaan. Kaikki tuo tieto tuli kuin tulikin yllättäen käyttöön. Saimme miehen kanssa useilta hoitajilta ja lääkäreiltä kuulla, kuinka hämmästyttävän rauhallisesti pystyimme suhtautumaan tapahtumiin. Me olimme valmistautuneet.
Ehkä yksi tärkeimmistä neuvoista, joita sain ennen synnytystä, tuli tutulta jonka neljästä lapsesta kolme ovat joutuneet keskolaan. Noista kolmesta vain yksi on selviytynyt kotiin. Hän kertoi, että kun lapsi viedään keskolaan, joutuu vanhemmat odottamaan pitkään ennen kuin saavat mitään tietoa lapsen voinnista. Lyhimmilläänkin odotus kestää pari tuntia. Vaikka ympärillä pyörii hoitajia, eivät he tiedä, eivätkä voi kertoa, mikä tilanne on. Tuon ajan lääkärit työskentelevät lapsen ympärillä ja se tarkoittaa, että lapsi on hengissä. Jos lääkäri saapuu paikalle liian nopeasti, asiat eivät ole hyvin.
Tämän tiedon turvin jaksoimme miehen kanssa odottaa nuo pitkät tunnit heräämössä. Ei se helppoa ollut näinkään, mutta ilman tuota tietoa en varmastikaan olisi ymmärtänyt miksi kaikki kestää niin kauan ja miksi kukaan ei tule kertomaan meille mitään.
Kun tuon saman asian kerroin ystävälleni, jolla synnytys on vasta edessä, reaktiona muut ympärillämme alkoivat sättiä minua. Hämmennyin. Miten olin ystävääni pelotellut? Sanonut ääneen sen, että osa lapsista joutuu hetkeksi hoitoon. Niin käy myös osalle täysiaikaisista. Eivätkä läheskään kaikki joudu sinne neljäksi kuukaudeksi taistelemaan hengestään. Suurin osa joutuu muutamaksi tunniksi tai päiväksi kuka mistäkin syystä. Yhtäkaikki, odotushetki on vanhemmille kauhea.
En usko, että kukaan raskaanaoleva on onnistunut olemaan koko raskausaikaa miettimättä kauhukuvia. Miksi niitä pelkoja pitää helliä yksinään? Miksi pelkoja ei voi suitsia aisoihin faktojen kanssa? Kyllähän me uskomme autoilessammekin, että kaikki menee hyvin. Silti olemme opetelleet hätäkeskuksen numeron ulkoa ja kuljetamme mukanamme ensiapulaukkua. Valmistautuminen riskeihin, ei tarkoita että olismme jo luovuttaneet. En pidä pahana sitä, että raskaanaolevalle vakuutellaan kaiken menevän varmasti hyvin. Se on toki tarpeellista rauhoittelua. Riskeistä vakenemista en silti ymmärrä.
Poikkeama mietti teksitssään synnytykseen liittyviä periaatteita, jotka eivät ota huomioon riskejä. Kotisynnytys, luomusynnytys jne jne. Onko niin, että kun todellisista riskeistä ei uskalleta puhua, eikä oikein edes ajatella niitä, pelot saadaan kuriin vannomalla jonkun tietyn tavan tai metodin nimiin? Kun edessä on jotain, mihin itsellä on kovin vähän vaikutusmahdollisuuksia, yritetään tillanne saada hallintaan noiden ideologioiden avulla.
Olen aiemminkin käsitellyt blogissani ehdottomuutta , joten ei siitä tällä kertaa sen enempää. Sanompa kuitenkin, että äärimmilleen viedyt periaatteet ja ainoat totuudet eivät palvele kenenkään etua.
Odotusaikana katsoin dokumentin Tavoitteena täydellinen synnytys . Dokumentin naisista vain yksi onnistui synnyttää niin kuin oli suunnitellut. Tietenkin se, joka synnytti suunnitellulla sektiolla.
maanantai 14. marraskuuta 2011
Saldo 125
Meidän perheen tämän vuoden sairaalayösaldoa kartutettiin taas viikonloppuna. Nyt on kasassa öitä 125. Se on sitten yli kolmasosa tämän vuoden öistä. Jos laskee jokaisen kohdalta henkilökohtaisen saldon ja ne yhteen, niin sairaalassa on vietetty nyt 218 yötä. Ajattelin, että loput yöt ollaan tänä vuonna kotona.
Aa oireili kummallisesti itkuisuudella, pienellä lämmönnousulla ja kovin tiheällä hengityksellä lauantai aamuyöstä alkaen. Puolen päivän aikaan, kun hengitys ei tasaantunut, lähdettiin päivystykseen. Päivystyksestä osastolle iltaan asti seurantaan. Vaikka kuinka pistin vastaan, niin "iltaan asti" muuttui lääkärin iltakierrolla "aamuun asti".
Olen melko varma, että syy oli lääkärin tuoreudessa. Kyseinen lääkäri teki vielä viime kesänä harjoittelua keskolassa. En kyllä itsekään olisi meidän pojan kaltaista vaikeaa BPD-tapausta uskaltanut päästää kotiin, jos olisin ollut tuon nuoren lääkärin kengissä. Päivällä kokeneemmatkin lääkärit olivat olleet epävarmoja tilanteesta ja ottaneet tarkkailuun. Ymmärrän siis kyllä, mutta harmitti älyttömästi.
Osaan lukea Aata tarkkaan. Tiedän oikeastaan katsomalla kuinka monta kertaa minuutissa pikku-ukko hengittää. Näen vaatteiden läpi milloin hegitykseen käytetään apulihaksia. Asumme 15min matkan päässä sairaalasta. Näillä perusteilla yritin tehdä sopimusta lääkärin kanssa. Tulemme takaisin jos lämpö nousee, hengitys ei laske alle sadan tietyn ajanjakson aikana, tai apulihaksia käytetään yli jonkun ajan. Ei onnistunut. Yritin vielä vedota siihen, että Bee oli regoinut kotona poissaolemiseemme kovin voimakkaasti ja kun on vielä isänpäiväkin. Edelleen vastaus oli ei. Niinpä vietin yön sairaalan ennätys epämukavalla matkasängyllä, Aan vieressä, huonosti ilmastoidussa eristyshuoneessa.
Onneksi vierailu jäi yhteen yöhön. Aamulla ukkeli oli taas oma itsensä, lämpö normaali ja hengitys rauhallista. Tuntui, että ne keksii vielä jonkun verukkeen pitää meidät siellä, jos nyt ei lähdetä vikkelään. Teki mieli juosta ulos.
***
Keskustelin miehen kanssa siivousfirman palkkaamisesta. Päätimme kokeilla. Vaan heti tuli rattaaseen kapuloita:
Löysin olohuoneesta turkiskuoriaisen toukkia. Yök. Ensi perjantaina siis otan pojat ja kissan kainaloon ja lähdemme aamusta evakkoon. Tuholaistorjuja tulee käsittelemään jalkalistat ja tuuletusventtiilit myrkyllä. Myrkky on kuulema muuten vaaratonta ihmisille (ja kissoille), mutta käsittelyn jälkeen muutaman tunnin ajan sitä höyrystyy ilmaan ja se rasittaa kehukoja. Mikäs sen mukavampaa kahden keuhkosairaan lapsen kanssa? No tietenkin se, että kuukauteen en saa imuroida enkä pyyhkiä jakalistoja! Kuukauden päästä myrkyttäjä tulee uusimaan käsittelyn. Uusintaa edeltävänä päivänä saan siivota, mutta uusinnan jälkeen on jälleen odotettava kuukausi. Jesh! Ihanaahan se on antaa poikien peuhata lattiatta, jossa pyörii siis kahden kuukauden ajan väkisinkin pölyä, kun sitä ei saa kunnolla siivota pois.
Ainakin on tekosyy joulusiivottomuudelle.
Aa oireili kummallisesti itkuisuudella, pienellä lämmönnousulla ja kovin tiheällä hengityksellä lauantai aamuyöstä alkaen. Puolen päivän aikaan, kun hengitys ei tasaantunut, lähdettiin päivystykseen. Päivystyksestä osastolle iltaan asti seurantaan. Vaikka kuinka pistin vastaan, niin "iltaan asti" muuttui lääkärin iltakierrolla "aamuun asti".
Olen melko varma, että syy oli lääkärin tuoreudessa. Kyseinen lääkäri teki vielä viime kesänä harjoittelua keskolassa. En kyllä itsekään olisi meidän pojan kaltaista vaikeaa BPD-tapausta uskaltanut päästää kotiin, jos olisin ollut tuon nuoren lääkärin kengissä. Päivällä kokeneemmatkin lääkärit olivat olleet epävarmoja tilanteesta ja ottaneet tarkkailuun. Ymmärrän siis kyllä, mutta harmitti älyttömästi.
Osaan lukea Aata tarkkaan. Tiedän oikeastaan katsomalla kuinka monta kertaa minuutissa pikku-ukko hengittää. Näen vaatteiden läpi milloin hegitykseen käytetään apulihaksia. Asumme 15min matkan päässä sairaalasta. Näillä perusteilla yritin tehdä sopimusta lääkärin kanssa. Tulemme takaisin jos lämpö nousee, hengitys ei laske alle sadan tietyn ajanjakson aikana, tai apulihaksia käytetään yli jonkun ajan. Ei onnistunut. Yritin vielä vedota siihen, että Bee oli regoinut kotona poissaolemiseemme kovin voimakkaasti ja kun on vielä isänpäiväkin. Edelleen vastaus oli ei. Niinpä vietin yön sairaalan ennätys epämukavalla matkasängyllä, Aan vieressä, huonosti ilmastoidussa eristyshuoneessa.
Onneksi vierailu jäi yhteen yöhön. Aamulla ukkeli oli taas oma itsensä, lämpö normaali ja hengitys rauhallista. Tuntui, että ne keksii vielä jonkun verukkeen pitää meidät siellä, jos nyt ei lähdetä vikkelään. Teki mieli juosta ulos.
***
Keskustelin miehen kanssa siivousfirman palkkaamisesta. Päätimme kokeilla. Vaan heti tuli rattaaseen kapuloita:
Löysin olohuoneesta turkiskuoriaisen toukkia. Yök. Ensi perjantaina siis otan pojat ja kissan kainaloon ja lähdemme aamusta evakkoon. Tuholaistorjuja tulee käsittelemään jalkalistat ja tuuletusventtiilit myrkyllä. Myrkky on kuulema muuten vaaratonta ihmisille (ja kissoille), mutta käsittelyn jälkeen muutaman tunnin ajan sitä höyrystyy ilmaan ja se rasittaa kehukoja. Mikäs sen mukavampaa kahden keuhkosairaan lapsen kanssa? No tietenkin se, että kuukauteen en saa imuroida enkä pyyhkiä jakalistoja! Kuukauden päästä myrkyttäjä tulee uusimaan käsittelyn. Uusintaa edeltävänä päivänä saan siivota, mutta uusinnan jälkeen on jälleen odotettava kuukausi. Jesh! Ihanaahan se on antaa poikien peuhata lattiatta, jossa pyörii siis kahden kuukauden ajan väkisinkin pölyä, kun sitä ei saa kunnolla siivota pois.
Ainakin on tekosyy joulusiivottomuudelle.
torstai 3. marraskuuta 2011
NIMBangsti
Oon aivan pöyristynyt. Oikeasti syvintä sisintäni myötä kauhuissani. Pakko avautua.
Katsoin äsken Ajankohtaisen kakkosen viime viikon tiistailta. Jaksossa käsiteltiin Liedon Verkatehtaalle suunniteltuja kehitysvammaisten asuntoja. Ja niin kuin aina, jossain kun vammaiset uskaltautuu lähelle muun kansan asutusta, niin nytkin joku on keksinyt hyvän syyn miksi ei just sinne. Tällä kertaa eritytisen pöyristyttävää on, että ohjelmassa haastateltu Taina Kovalainen ei edes vaivautunut keksimään mitään kunnollisia tekosyitä. Ihan rehellisesti sanoi, että kehitysvammaiset on ällöttäviä ja vaarallisia, laskevat lähiasuntojen arvoa ja ovetkin pitää lukita jos sellasia tulee sinne pyörimään.
Raivostuttavaa! En mä niin sinisilmäinen oo, että mä en ymmärtäis, että monien asenteet on tuollaiset. Mä vaan haluaisin ajatella asuvani sivistysvaltiossa, jossa ihmisillä on käytöstavat. (Ja nyt en harhaudu vaahtoamaan siitä, että kansanedustajat ei vaan voi päästellä suustaan mitä tahansa, vaikka kuinka edustais peruskansaa. Mikään ei oikeuta huonoa käytöstä, ei varsinkaan kansanedustajille. Jos valtakunnan eturiviltä hyväksytään moiset möläytykset, niin mitä se kertoo meidän maan siivtyksestä?!) Hienoahan ois jos oikeasti saatais kansa aidosti hyväksymään ja ymmärtämään erilaisuus voimavarana, ei uhkana. Niin ei vaan taida ikinä käydä. Silti pidän jotenkin hyväksyttävämpänä sitä, että naamioidaan omat pelot jonkun tekosyyn taakse. Esimerkkinä vaikka Liedon naapurissa Turussa tällä hetkellä käytävä keskustelu kehitysvammaisten asuntolan rakentamisesta lähiseudun ihmisille kuulema tärkeälle virkistysalueelle. (Oon harkinnut mennä sinne kalliolle istumaan ja tarkkailemaan kuinka monta ihmistä siellä todella päivässä ulkoilee.)
Tein viime keväänä esseen siitä, miten asenteet vammaisia kohtaan ovat avartuneet. Yleinen asennemuutos koko ajan yksilökeskeisempään suuntaan sattaa olla monessa kohtaa turmiollista yhteiskunnalle, mutta vammaisille se on tuonut tarvittavaa mahdollisuutta vaatia. Jokaisella kun on oikeus olla sitä mitä haluaa, heijastuu se myös vammaisiin. Kuntoutusta ja esteettömyyttä yritetään koko ajan enemmän tuoda vammaisten luonnolliseen ympäristöön, eikä jokaista vammaista enää viedä helvetin kyytiä jemmaan laitokseen kauas muista ihmisistä. Pienin askelin ehkä siis saatetaan olla menossa kohti inkluusioyhteiskuntaa, joka on vaikean matkan päässä (ehkä mahdottoman), mutta ois kaiken sen vaivan arvoinen.
Kaiken maailman taina kovalaiset on märkä rätti päin naamaa munlaiselle idealistille.
Vaan onneksi maailmassa on myös appiukkoja. Siis sellaisia kuin omani.
Appivanhempieni talon viereen päätettiin rakentaa kehityvammaisten asuntola. Tottakai se tarkoitti ovelta ovelle kiertävää adressia suunnitelmien kumoamiseksi. Appi oli nimienkerääjllle kertonut odottelevansa sitä adressia, missä kerätään nimiä niiden ihmisten poistamisesta naapurustosta, jotka ovat allekirjoittaneet ensimmäisen adressin. Pilaavat moiset ihmiset appiukon tunnelman.
Alla vielä linkki tuohon Ajankohtaisen kakkosen jaksoon. Juttu alkaa 30min kohdalta.
http://areena.yle.fi/video/1319570745531
Jään pyörittelemään päätäni tuohtuneena.
Katsoin äsken Ajankohtaisen kakkosen viime viikon tiistailta. Jaksossa käsiteltiin Liedon Verkatehtaalle suunniteltuja kehitysvammaisten asuntoja. Ja niin kuin aina, jossain kun vammaiset uskaltautuu lähelle muun kansan asutusta, niin nytkin joku on keksinyt hyvän syyn miksi ei just sinne. Tällä kertaa eritytisen pöyristyttävää on, että ohjelmassa haastateltu Taina Kovalainen ei edes vaivautunut keksimään mitään kunnollisia tekosyitä. Ihan rehellisesti sanoi, että kehitysvammaiset on ällöttäviä ja vaarallisia, laskevat lähiasuntojen arvoa ja ovetkin pitää lukita jos sellasia tulee sinne pyörimään.
Raivostuttavaa! En mä niin sinisilmäinen oo, että mä en ymmärtäis, että monien asenteet on tuollaiset. Mä vaan haluaisin ajatella asuvani sivistysvaltiossa, jossa ihmisillä on käytöstavat. (Ja nyt en harhaudu vaahtoamaan siitä, että kansanedustajat ei vaan voi päästellä suustaan mitä tahansa, vaikka kuinka edustais peruskansaa. Mikään ei oikeuta huonoa käytöstä, ei varsinkaan kansanedustajille. Jos valtakunnan eturiviltä hyväksytään moiset möläytykset, niin mitä se kertoo meidän maan siivtyksestä?!) Hienoahan ois jos oikeasti saatais kansa aidosti hyväksymään ja ymmärtämään erilaisuus voimavarana, ei uhkana. Niin ei vaan taida ikinä käydä. Silti pidän jotenkin hyväksyttävämpänä sitä, että naamioidaan omat pelot jonkun tekosyyn taakse. Esimerkkinä vaikka Liedon naapurissa Turussa tällä hetkellä käytävä keskustelu kehitysvammaisten asuntolan rakentamisesta lähiseudun ihmisille kuulema tärkeälle virkistysalueelle. (Oon harkinnut mennä sinne kalliolle istumaan ja tarkkailemaan kuinka monta ihmistä siellä todella päivässä ulkoilee.)
Tein viime keväänä esseen siitä, miten asenteet vammaisia kohtaan ovat avartuneet. Yleinen asennemuutos koko ajan yksilökeskeisempään suuntaan sattaa olla monessa kohtaa turmiollista yhteiskunnalle, mutta vammaisille se on tuonut tarvittavaa mahdollisuutta vaatia. Jokaisella kun on oikeus olla sitä mitä haluaa, heijastuu se myös vammaisiin. Kuntoutusta ja esteettömyyttä yritetään koko ajan enemmän tuoda vammaisten luonnolliseen ympäristöön, eikä jokaista vammaista enää viedä helvetin kyytiä jemmaan laitokseen kauas muista ihmisistä. Pienin askelin ehkä siis saatetaan olla menossa kohti inkluusioyhteiskuntaa, joka on vaikean matkan päässä (ehkä mahdottoman), mutta ois kaiken sen vaivan arvoinen.
Kaiken maailman taina kovalaiset on märkä rätti päin naamaa munlaiselle idealistille.
Vaan onneksi maailmassa on myös appiukkoja. Siis sellaisia kuin omani.
Appivanhempieni talon viereen päätettiin rakentaa kehityvammaisten asuntola. Tottakai se tarkoitti ovelta ovelle kiertävää adressia suunnitelmien kumoamiseksi. Appi oli nimienkerääjllle kertonut odottelevansa sitä adressia, missä kerätään nimiä niiden ihmisten poistamisesta naapurustosta, jotka ovat allekirjoittaneet ensimmäisen adressin. Pilaavat moiset ihmiset appiukon tunnelman.
Alla vielä linkki tuohon Ajankohtaisen kakkosen jaksoon. Juttu alkaa 30min kohdalta.
http://areena.yle.fi/video/1319570745531
Jään pyörittelemään päätäni tuohtuneena.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)