Valaistuminen

Koin viikon lopulla valaistumisen.Valaistuminen tapahtui kuoroharjoituksissa jota kuinkin näin:

Joku aika sitten puhelimeni soi. Vanhaa kuoroani ollaan kokoamassa kasaan uudelleen yhtä esitystä varten. Harjoituksia on vain muutama kerta. Juuri sopivan lyhyt, ei liian sitova harrastushetki tähän syksyyn. Lupauduin siis mukaan. 

Voi kuinka olenkaan kaivannut laulamista! Harvoista asioista saan niin suurta nautintoa kuin laulamisesta ja silti se on harrastus, joka kovin helposti jää paitsioon. Siinä luritellessani omaa stemmaani, aloin miettiä mahtaisiko jostain löytyä sellainen kuoro, johon ei tarvitsisi panostaa liian tosissaan. Harjoitukset kerran viikossa ja jos jollain viikolla jää välistä, niin ei heti lentäisi ulos kuorosta.

Mahtaisiko elämästäni irrota yksi ilta viikosta laulamiselle? Nyt ehkä, mutta entä vuoden päästä kun palaan töihin? Kun pitäisi käydä töissä ja opintojakin haluaisin jatkaa. Ja urheilla. Kotona pitäisi ehtiä kuitenkin tehdä ruokaa ja siivota ja antaa pojille aikaa.
Aika paljoon pitäisi viikon tuntien riittää.

Mitä minä oikein elämältä halua?

• Työn suhteen minulla on suuria haaveita. Haluaisin tehdä töitä monipuolisesti ja kertätä kokemusta. Haluan opiskella lisää ja päästä tekemään tukimustyötä. Minulla on intohimo ja visio. Oikeastaan haluaisin saada aikaan isoja asioita. 

• Haluaisin harrastaa. Laulaa ja tanssia. Urheilla. Juosta joskus puolimaratonin. Haluaisin ehtiä enenmmän metsään ja merelle. Miehen kanssa tavoitteeksi on joksus asetettu, että kierrämme kaikki Suomen kansallispuistot. Haluaisin enemmän aikaa ystäville. Että läheiset pysyisivät lähellä. 

• Haluan olla onnellinen ja terve. Haluan, että mieheni ja lapseni ovat onnellisia ja terveitä. Haluan, että olemme onnellisia yhdessä. Haluan, että olen tuon saman ukon kanssa vielä kiikkustuolissa sylikkäin. Haluan, että lapseni haluavat olla tekemisissä kanssani vielä aikuisinakin. Haluan, että perheemme on toisilleen läheinen ja tärkeä. 

Tajusin, että tuo kaikki yhtäaikaa on mahdoton yhtälö. Ei kaikkea voi saada samaan aikaan. Miksi pitäisikään? Varsinkin työn suhteen, mihin ihmeeseen minulla on kiire?. Minun alani ei ole katoamassa minnekään. Se ei ole sellainen ajan hermolla oleva trendiala, jossa pitää takoa juuri nyt kun ala on kuumimillaan. Tällä allalla edes iällä ei ole merkitystä.  Sitä paitsi, jos nyt keskittyisin uraani, vaatisi se perheeltäni kovin paljon. Todennäköisyys haluamis-listan viimeistem kohtien epäonnistumiselle kasvaisi valtavasti.

En ole vielä edes keski-ikäinen. Silti tähän mennessä olen saavuttanut jo paljon tuosta listastani. Eikö nyt olisi juuri oikea hetki pysähtyä hetkeksi nauttimaan kaikesta siitä mitä minulla nyt on?

Päätin, etten jatka opintoja vielä ensi vuonna. Sen sijaan etsin työn, joka ei ime minusta kaikkea. Palkkaa tärkeämpää ovat työajat, työmatkan lyhyys ja se, että töitä ei tarvitse tuoda kotiin. 
Muutaman vuoden ajan pysähdyn tähän. En yritä saavuttaa suuria, vaan elän. Keskityn perheeseeni. Ehkä ohessa ehtisin harrastaa vaikka laulua ja tanssia, koko perheen kanssa ehtisin metsään ja merelle. Lomalla saattaisimme jaksaa matkustaa vaikka ystävien luokse toiseen maahan.

Kun ajatustyössäni olin ehtinyt tähän pisteeseen, huomasin hymyileväni. Tunsin pakahtuvaa onnea laulamisesta. Tunsin aivan uudenlaisen tyyneyden virtaavan sisälleni.

Ite tehty

Vammaistukihakemus on lähetetty. Lisäselvityksestä tuli viisisivuinen. Opin paljon noita viittä sivua kirjoittaessani.

1. Ne kaikki erityislastenäidit, joiden kitinää tukihakemuksen vuosittaisesta täyttämisestä olen kunnellut, ovat oikeassa. En sitä tavallaan epäillytkään, mutta tästä eteenpäin osaan töissäkin heihin eritavalla suhtautua. Suurta sympatiaa erityisesti niille, joille homma on vuodesta toiseen jatkuva.

2. Kela on mahtava valtion ylläpitämä likaämpäri. Oli puhdistava kokemus vuodattaa koko viime vuosi paperille, selkeästi jäsenneltynä. Kun yrittää kertoa asiallisesti, että on ollu raskasta ja vielä eritellä, että mikä on ollut raskasta, niin sitä huomaa ilman aggressioita tai suurempia itkuja saaneensa ulos enemmän kuin koko kevään terpaieistunnoilla.

3. Meidän elämä on ollut raskasta. Olenhan minä sen tiennyt, mutta tuollaisessa muodossa kun asia ilmaistaan, niin se selkiytyy miksi. Kävin läpi kaikki paperit viime vuodelta, lääkärinlausunnot, terapeuttien lausunnot, epikriisit, reseptit. On sitä kaikenlaista ollut. Ei meillä ole vaikeaa, koska äiti on väsynyt. Äiti on väsynyt, koska meillä on ollut vaikeaa. En kitise turhasta. Olen oikeutetusti väsähtänyt.
(Luulisi, että tuo olisi ollut jo aiemminkin selvää. Vaan eipä ollut.)

4. Pneumothorax tarkoittaa ilmarintaa. En tiedä olinko tiennyt tuon jo aiemmin, mutta ainakin oli unohtanut.

5. Olen aivan liian tarkka kirjoittamastani kielestä. (Ei ehkä uskoisi blogini perusteella.) Lisäselvitys olisi ollut valmis puolet nopeammin, jollen olisi viilannut ja höylännyt lauseita ja kappaleita aina uudestaan ja uudestaan. Oikoluin ja asettelit pilkkuja sen seitsemän kertaa. Vieläkin olisin halunut jatkaa, mutta mies muistutti sen olevan menossa kuitenkin vain Kelaan. Samaan syssyyn mies totesi, ettei sittnkään päästä minua enää takaisin opiskelemaan eikä ainakaan tekemään gradua saatika väitöskirjaa. Miehellä saattaa olla hyvä argumentti tuossa. Opinnäytetyön parini lopulta riisti työn käsistäni, todeten että se on hyvä nyt. Ei voi kuulema ian kaiken viilata pilkkuja.


**


Viikonloppu vietettiin appivanhempien luona. Ei aivan yhtä eheyttävä reissu kuin aiemmat. Pojat olivat inan yli ilahduttavan innoissaan mamman ja vaarin näkemisestä. Ei meinannut tulla nukkumisesta, eikä alkuun syömisestäkään mitään. Lauantai ammuyöllä Bee heräsi hyvissä ajoin ennen kukonlaulua. Jotta muu talo saisi nukkua, otin pojan kainaloon ja aloitin hyvän asennon metsästämisen. Beelle ei kelvannut kuin sylissäoleminen ja sekin vain niin ettei äiti makaa. Päädyimme loppu yöksi olohuoneen nojatuoliin torkkumaan.

Äitienpäivää juhlistettiin kilistämällä, syömällä herkullinen ateria parsa-alkupaloineen ja mansikkakakkujälkkäreineen. Toivomani äitienpäivälahja oli vielä kaupassa.Poikien saamattomuutta tietenkin. Isoäidille ja mammalle olivat sentään saaneet aikaiseksi kortit.

Löysin internetin ihmemaasta loistavan tavan aivan pienenkin onnittelijan tehdä kortti itse.
Lapsen osuus: n.7min ratkiriemukkaan hauskaa maalin levittelyä.
Ohjaavan aikuisen osuus: n.1h verran keskittymistä vaativaa leikkaa-teippaa alkuvalmistelua, n.7min ratkiriemukkaan hauskaa maalin levittelyä, n.15min ahkeraa lapsen jynssäämistä, noin päikkäreiden aikaisen kahvitauon verran teippien repimistä ja n.15min omien käsien ja vaatteiden jynssäämistä.

Kuten hyvän äidin puolella totesin, yhdessä puuhaaminen on tärkeää. Ensikerralla vaan lupaan harkita yhdessäpuuhaamisen tavan hieman huolellisemmin.

Kirjahyllymeemi

Kun muuton jälkeen laittaa kirjoja hyllyyn, on hyvä hetki tehdä kirjahyllymeemi.


1. Mikä on sukupuolesi?
  Barbie, onnen kultatyttö (BILLYBOY tm)

2. Kuvaile itseäsi
 Oman elämänsä sankari (John Irving)

3. Kuvaile puolisoasi
  Iso Kiltti Jätti (Roald Dahl)

4. Kuinka voit?
  Saako tälle edes nauraa? (Husleikur Dagsson)

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi
  Luodetuulen maa (Tapio Koivukari)

6. Mihin haluaisit matkustaa?
 Ambomaa (Suomen Lähetysseura)

7. Mikä on lempivärisi?
 Vihreät niityt (Anne B. Radge)

8. Millainen sää on nyt?
  Kevättä hampaissa, Nemi (Lise)

9. Mikä on mielestäsi paras vuorokauden aika?
  Sunday Mornings, Mutts (McDonnell)

10. Jos elämäsi olisi TV-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
  Naurujen maa (Jonathan Caroll)

11. Mitä elämä sinulle merkitsee?
  Jumalainen näytelmä (Dante)

12. Millainen parisuhteesi on?
  Yhteistyötä rakkaudella (Arja Hyvönen)

13. Päivän mietelause
  Musisoi muksusi mukana (Myllyoja, Soisalo)

14. Minkä neuvon haluaisit antaa?
Älä lyö pirun kanssa päästäsi vetoa (Edgar Allan Poe)

15. Miten haluaisit kuolla?
Kun olen luonasi (Linn Ullmann)

16. Mottosi?
Hupskeikkaa (Satu Kontinen)

(Kohdassa 14. tuli vähän huijattua. Tuo ei oo koko kirja, vaan Koottujen kertomusten yksi kertomuksista. Hupskeikkaa!)

Vauhtilista

Huh. Pää on pyörällä. On niin monta vauhdikasta asiaa käynnissä, ettei meinaa perässä pysyä. Tapani mukaan, koitan taltuttaa pään sisäisen sekamelskan listaamalla. En vielä ole varma mikä listan otsikko on, mutta listatessahan se selvenee, niin kuin aina kaikki.

• Taudit selätettiin ja viikonloppuna oltiin aktiivilomalla sukulaisteni luona. Oli mukavaa. Oli ihanaa olla rauhassa ja ajalla sosiaalinen. Kävelylläkin käytiin isolla porukalla. Vaikka unet jäikin vähiin, niin pää tuulettui. 

 

• Pojat ovat laittaneet taas isomman vaihteen päälle. Bee nousee seisomaan kaikkea mahdollista ja mahdotonta vasten. Pää kolisee jatkuvasti. Kaikkia periaatteitani vasten olen harkinnut konttauskypärän hankkimista. Aa viipottaa menemään ryömimällä, mutta vauhi on huimaa. Konttausasento onnistuu, mutta konttaus ei ihan vielä. Kaikkialle ehditään ennen äitiä. Silmien kasvattaminen selkään on aloitettava asap ja myöhässä ollaan kuitenkin.

 

• Myös kissalla on meno päällä. Valtavia juoksuspurtteja ympäri asuntoa vähä välistä. Yrittää tappaa sohvaa. Johtuu siitä, että kissalla on kevättä rinnassa. Moukuu ja kyhnää. Kehrää koko ajan. Jos ei kehrää, ei tarvi ku katsoa päin, niin johan lähtee hurinä käyntiin.

 

• Tällä viikolla on joka päivälle menoa, sunnuntaita lukuunottamatta. Sairaalassa ollaan käyty tällä viikolla kontrolleissa jo kahdesti, neuvolassa kerran. Huomenna illaksi toinen poika hoitoon ja toisen kanssa muita keskosia tapaamaan. Torstaina yksi tapaaminen pankissa ja kaksi kotona. Perjantaina pojat sentään saa olla kotona, minulla tapaaminen. Lauantaina pitkästä aikaa vauvauinti. Ohjelmaa on siis tällä viikolla enemmän kuin viime kuussa taisi olla yhteensä. Sunnuntai pyhitetään lepopäiväksi.

 

•  Löydettiin asunto. Ei oikeastaan edes etsitty, mutta sopiva tuli vastaan. Maanantaina käytiin katsomassa. Tortsaina mennään pankkiin. Sattumalta maanantaina löytyi etsimättä myös mahdollinen ostaja meidän nykyiselle asunnolle. Ostaja tulee torstaina katsomaan tätä. Ei olla vielä tehty uudesta asunnosta tarjousta, pyynti on ylihinnoiteltu. En tiedä tuleeko tästä mitään, mutta kokeillaan. Nykyisen asuntomme ostin heräteostoksena ennen kuin edes tunsin mieheni. Ratkaisu on osoittautunut jo moneen otteeseen viisaaksi. Ei kai sitä siis tällä kertaakaan liian kauan kannata suunnitella ja märehtiä. Asiat tuntuu etenevän kovin vauhdikkaasti, mutta tunne on hyvä.     

Hmm... En edelleenkään osaa nimetä listaa. Sen verran monialainen, että vaikea löytää punaista lankaa. Olennaisimman tehtävänsä listaus silti suoritti. Pään sisäinen sekamelska on taltutettu ja ajatuksista saa taas otteen. 

Mestariajattelija

Viikonloppuna tuli hetkellisesti tunne, että nyt en enää psyty tähän. Olin odottanut viikonloppua kuin kuuta taivaalta. Viisi päivää olin pitänyt yhtä lasta sylissä 24h ja yrittänyt kertoa sille toiselle lattialla pyörivälle lapselle, että kyllä äiti sustakin välittää, vaikka joudutkin selviämään yksin siellä. Oman syömisen/vessassa käymisen/pukeutumisen/kaiken taustamusiikkina oli hyvänä hetkenä valtava huuto, huonona hetkenä sydäntä raastava narina, jota pitää lapsi jonka voimat ei riitä enää edes itkemiseen.
Viikonloppu tuli. Lauantaina, tarmoa täynnä lähdin käymään yksinäni kangaskaupassa noutamassa olohuoneen uudet verhot. Kotiin saavuttuani löysin miehen oudossa kumarassa niin kivuliaan näköisenä, että itseäkin sattui. Niska oli niksahatnut jumiin, eikä ukko pystynyt kääntämään päätään eikä nostamaaan käsiään.
Hengähdin syvään. Hetkellisesti epätoivontunne yritti vallata ruumiini ja sieluni. Vaan päätin, etten antaisi moiselle valtaa. Lauri Järvilehdon neuvoin kääntäisin musertavat ajatukset siedettäviksi ja hallittaviksi faktoiksi.

• En harmittelisi menettämääni viikonlopun lastenhoitoparia. Olinhan jo selvinnyt tästä viisi päivää, enköhän siis selviäisi vielä pari päivää lisää. Vatsatauti on vain vatsatauti, ei se ikuisesti jatku. Ja olihan mies kuitenkin kotona, nyt olisi edes joku kenen kanssa jutella. 

• Sen sijaan, että synkistelisin hoidettavien määrän nousseen kahdesta kolmeen,ajattelisin työnmäärän kuitenkin pysyneen vain samana. Mies ei apua tarvitse juurikaan. Aa on edelleen tyytyväinen oloonsa yksin latttialla ja syö onneksi tällä hetkellä melko reippaasti. Vaikka Bee vaatiikin saada olla sylissä jatkuvasti, oli oksentelu ja ripulointi jäänyt viikonloppuun menessä jo vähälle. Ei siis siivoamista tai lakanoiden vaihtelua montaa kertaa päivässä.  

• En ajattelisi kuinka harmittavainen sattuma, että juuri nyt pesukoneemme on rikki. Rikki se ei ole ikuisesti, vaan korjaaja oli jo tilattu. Kuittikin oli löytynyt ja takuuta jäljellä. Iloitsisin siitä, että isäni on eläkkellä ja ehtii meitä auttamaan. Olisin onnellinen siitä, että minun ei tarvitse noita ällöttävältä haisevia pyykkejä pestä. Ja erityisiloa saisin siitä, että vanhempieni luona on mankeli ja lakanat tulisivat siis suloisen sileinä ja pehmeinä takaisin.

• En vaipuisi epätoivoon myöskään menetettyjen yöunien takia. Olin haaveillut yöstä, jolloin minä nukkuisin ja mies ryntäisi ylös Been itkuihin ja yöjuottoihin, varjellen minun yöuniani. Fakta oli, että mies nukkuisi seuraavan yön sirdaludien voimalla. Vaan vaikka joutuisinkin olemaa se kuka herää Been kanssa useampaan otteeseen, ei minun tarvitsisi stressata siitä ehdinkö ajoissa tyynnyttämään itkun, ennen kuin mies herää siihen. Ei heräisi, lääkkeet takaisivat sen. Kieltätyisin myös vellomasta itsesäälissä sen suhteen, etten saisi sitä seuraavanakaan yönä mahdollisuutta olla se kenen katkeamattomat yöunet toinen varmistaisi. Miehellä kun maanantai aamuna herätys klo5 ja matka kohti koko päivän koulutusta toisessa kaupungissa. Niin se menee, eikä se surkuttelemalla parane. Pitäisin itseni kasassa ajattelemalla, että näitä öitä olisi edessä enää muutama ennen Been paranemista. Ja kun lapsi paranee, palaisimme jälleen katkeamattomiin 7h yöuniin koko porukka.  

Mestariajattelijan lailla sain itseni jaksamaan jotenkin iltaan asti. Illalla onneksi särkylääkkeet ja tulehduskipugeeli oli sen verran auttanut, että mies pystyi jäämään yksin poikien kanssa siksi aikaa, että minä pääsin saunaan. (Oih autuus ja hiljaisuus!) Saunasta kun tulin takaisin kotiin oli pojat sängyissään (molemmat!),  mies siistinyt asunnon, laittanut kynttilöitä palamaan ja tehnyt herkullista iltapalaa. Parissa tunnissa tunnuin saavani voimani takisin ja jaksaisin sittenkin ihan oikeasti tämän taudin loppuun saakka.

**

Nyt se on ohi. Nyt on kulunut niin pitkään viimeisestä oksennuksesta, että turvallisesti uskaltaa julistaa Been parantuneen. Eilen ukko sai pidettyä sisällään jo puurot, maidot ja liharuokaakin. Tähän mennessä muissa perheenjäsenissä taudin merkkejä ei ole näkynyt. Jesh!

Ylevää kitinää

Puuh ja blaah. Vaikea päättää miten kertoisin edellisistä parista päivästä. Vähän tekis mieli kitistä, mutta toisaalta hommassa oli niin monta plussaa, että taidan kuitenkin valita sen ylevämmän tavan.

Hienoja juttuja sillon, kun vauvalla on vatsatauti:

• Vatsatauti ravistelee vain yhtä vauvaa, ei sen kaksosta, ei äitiä, ei isää (*kop-kop-puuta-kop*)
• Vauvalle ei noussut kuume.
• Kotiapu kävi. Imuroi ja pesi lattiat, siivosi keittiön. Paljon mukavampaa hoitaa lasta siistissä asunnossa.
• Lasta sairaalassa käyttäessään mies sai eilen itselleen sairaslomatodituksen, eikä päivä mennykään palkattomaksi.
• Vauva suostuu juomaan Floridralit pullosta. Ei tarvetta ruiskuille, nenämahaletkulle eikä tipalle.
• Eläkeläisisäni, joka toimii kiltisti pyykkipalveluna.

...

Eiku kyllä haluan kitistä kanssa.

Luultiin ekan päivän jälkeen, että selvittiin taudista helposti, kun poika oli illalla jo tosi reipas eikä ollut oksentanut yli 12 tuntiin. Hyvässä uskossa annoin hedelmäsosetta, joka pysyikin sisällä. Optimistisuus lisääntyi ja annoin velliä. Virhe. Puolessa tunnissa Bee sai aikaan kolme koneellista pyykkiä. (Aiemmin päivällä vanhempani olivat jo pyörittäneet 3 koneellista meidän pyykkejä.) Taisin tuon puolentunnin aikana vaihtaa päälleni puhdasta kolmeen kertaan. Puhdistusta on odottamassa myös olohuoneen matto ja lampaantalja.
Oksentelu taukosi yön ajaksi ja saatiin nukuttua. Aamulla mahassa ei pysynyt enää edes Floridral. Niinpä lähti isä ja poika sairaalaan puntarille ja nesteytykseen. 400g oli paino tippunut maanantain punnituksesta. Pääsivät onneksi kotiin vain muutamia tunteja myöhemmin.

Nyt kaikki on pysynyt jo sisällä, Flordralialla ja hedelmäsoseella tosin mennään. Optimistisesti uskon, että pahin on ohi ja tänään illalla syödään jo puuroa.

Hyvät ja huonot

Hyvät:

• pääsin hiihtämään
• Bee lähti konttamaan
• Bee istuu ilman tukea
• Aa on juonut viimeisen vuorokauden velliä tosi hienosti
• olkapäävaivoihin määrättyjä sirdaludeja on vielä jäljellä
• viime viikonlopun peruuntunut kyläreissu toteutui eilen
• ammupainoni on tippunut reilu 2kg
• vauvaunnista ensimmäiset sukellusharjoitukset onnistuivat molemmilta pojilta hyvin
• yhdeltä lempibändeistäni ilmestyi uusi levy
• kotiapu tulee keskiviikkona
• keskiviikkona keskoskerhossa on muskari
• ruokapöydän uudet hienot desing-tuolit saapuivat
• tilaamani olohuoneen verhot ovat valmiit noudettaviksi

Huonot:

• pesukone hajosi
• pesukoneen kuitti on kateissa
• pesukoneen kahden vuoden takuu on mahdollisesti mennyt umpeen tämän kuun alussa
• unohdin viedä lapsen sydänpolin seurantakäynnille
• lempibändin uuden levyn teema on lapsen kuolema, en pysty kuuntelemaan 
• Bee konttaa huoneesta toiseen
• toinen auton turvakaukaloiden telakoista jäätyi eilisen kyläilyreissun aikana niin, ettei turvakaukalo kiinnittynyt siihen
• Aan pissassa oli eilen oranssia sakkaa (virtsakivien ensimmäinen aste)
• selkäni jumittaa
• Aa on syönyt hiukan huonosti pari päivää
• tänään on kehitysseurantapoli päikkäriaikaan
• tällä viikolla on liikaa tekemistä
• en ehdi noutamaan uusia verhoja
• epäilen, etten jaksa lähteä poikien kanssa muskariin

Jotta tekstissä toteutuisi jonkinlainen hampurilaispalauteasetelma, kerrotakoon että söin aamupalaksi runebergintortun. Nam.

Joulun toivelista

Joulun toivelistalla tänään:

1. Joulu appivanhempien luona, ei sairaalassa
Aa jätti taas päivän verran joka ruualta syömättä lähes puolet. Tai no, illalla isä sai syötettyä koko annoksen ja yövelli meni kaikki. Tänään päivä lähti hyvin käyntiin. Toivotaan, että meno jatkuu näin, ettei tarvi olla sairaalassa ja nenämahaletkussa joulua. Se on varmaa, että jos sairaalaan viikonlopuksi päädytään, niin äidin ja isän henkiset voimavarat on vähissä.

2. Vähemmän kipuja
Äidin fyysiset voimavarat on myös vaarassa. Vanha olkapää vaiva yltyi eilen. Yöllä en saanut kivulta nukuttua. Aamulla tuli itku, kun kipu ei vaan hellittänyt. Kävin lääkärissä hakemassa relaksantteja. Mies ottaa vastuulleen pari seuraavaa yötä, äiti kun on tainnoksissa ja lääketokkurassa.
Pelottaa. Viimeeksi kun vaiva vaivasi, alkoi tavarat tippua käsistä. Nyt käsissä on kaksi pikkuista miestä.

3. Miehelle lomaa, perheelle aikaa
Suuri jännitys on myös miehen joululoman suhteen, saako sitä vai ei. Kiinni projektista, joka pitää saada tehtyä ennen kuin voi lomailla. Ois se vaan niin mahtavaa kun ukkokulta vois olla välipäivät poissa töistä. Päästäis vähän pidemmäksi aikaa miehen vanhempien luokse ja silti ehdittäis olla muutama päivä rauhassa kotonakin.

Hajoavia kalloja

Ei oltu näin kauaa sairaalassa. Selvittiin kahdella yöllä. Saatiin lupa mennä kotiin sairastamaan, kunhan pojat jaksavat syödä. Asumme niin lähellä sairaalaa, että pääsisimme helposti takaisin, jos ruoka ei maistukaan.
Kotiinpaluun jälkeen on ollut yhtä sun toista syytä, etten ole blogiin ehtinyt/päässyt.

Syy 1:
En ole jaksanut. sairaalasta kun päästiin taas kotiin, valahdin täysin toimintakyvyttömäksi. (Pyykkivuoresta päätellen, olin sitä ollut kyllä jo myös ennen sairaalareissua.) En jaksanut tehdä mitään. Kaikki voimat meni jännittämiseen, syökö pojat vai ei. Erityisesti tietenkin Aan kohdalla. Mies taipui vihdoin minun jo aiemmin ehdottelemaan desimitta lautasena -tekniikkaan. Helpompi pitää kirjaa siitä, syökö poika oikeasti tarpeeksi vai ei. Eihän se syö. Rittävästi kuitenkin, ettei ole takaisin nenämahaletkuun tarvinnut viedä.

Syy 2:
Netti tökkii. Tai kone. Tai blogger. En tiedä. Hajotin meidän läppärin, enkä pääse siis toiselle koneelle vertailemaan. Sähköpostiini kyllä pääsen ja facebook toimii, joka tietenkin viittais bloggerin vaikeuksiin. Muutenkin systeemi flippailee. Mun seurattavien blogien luettelosta on kadonnut puolet blogeista ja tästä kirjoitusikkunasta tekstin muokkauspikavalinnat hävinneet.

Syy 3:
Likaa menoja. Oli pakko siivota, koska kämppä taas myrkytettiin. Oltiin siis jälleen evakossa. Tuli taas ylimääräinen sairaalakäynti, rsv-rokotukset. Keskosvanhempien pikkujoulut. Psykiatrisen perhetyöntekijöiden tapaaminen. Oma influenssa-rokotus.
Eihän tuo listana niin älyttömän pitkä ole, mutta meille tuossa on jo monen viikon tekemiset. Tätä kaikkea kun pyörittää lamaantunut äiti ja väsähtänyt isä, niin tästä viikosta selviämistä voi pitää jo pienenä urotekona.
Vaikka eihän tää nyt vielä oo ohi. Vielä mahtuu samaan viikkoon Aan fysioterapia ja äidille yksi vuoden verran lykkääntynyt tapaaminen.

***

Tapasimme siis psykiatrisen perhetyöntekijöiden kanssa. Alkutapaaminen, jossa mietittiin mitä apua tilanteemme vaatii.
Olen onnellinen, että päätimme päästää nuo ihmiset luoksemme. Monet sellaiset asiat, jotka ovat tuntuneet liian isoilta ja pelottavilta sanoa ääneen, tuli nyt kakistettua ilmoille. Olen pelännyt ajatella tai muistella kaikkea tapahtunutta. Tuntuu, että jos annan ajatuksille tilaa, lahoan tähän paikkaan enkä saa enää huolehdittua pojista. Noiden kahden ammattilaisen istuessa olohuoneessamme, uskalsin ja pystyin. Tuskin ne olisivat pois lähteneet ennen kuin olisin itseni kasaan taas saanut.

Päätimme jatkaa tapaamisia. Jossain kohtaa todennäköisesti minä aloitan yksityiset terapiakäynnit. Miehelle suosittlivat parin viikon sairaslomaa. Toivon, että se järjestyy.

***

Eilen löysin Been kallosta halkeaman. Tai ei ehkä halkeman, mutta sauman.
Järjellä sain ajateltua, että kyseessä on kallonsauma, joka ei vaan ole vielä kunnolla umpeutunut. Tuolaisiahan pojilla oli keskolassa paljon.
Tunne puoli kuitenkin ajoi soittamaan lääkärille. Alla ote tuosta puhelusta:

Minä: Onhan se varmasti sellainen?

Lääkäri: Luuletko, että jos poika olisi lyönyt pään niin kovaa, että kallo on haljennut, että et olisi huomannut tai että siihen ei olisi jäänyt jälkeä?

Minä: Jos se on sellainen, niin onko se ihan ok, että semmoinen vielä on?

Lääkäri: Onhan siellä vielä lapsella aukilekin. Ei se kallo vielä valmis ole.

Minä: No hyvä sitten. Taidan olla taas vaan vähän hysteerinen, mutta en voinut odottaa yli kuukautta seuraavaan lääkärikäyntiin asiaa hautoen.

Lääkäri: Jos mielenrauha vaatii, niin tule huomenna näyttämään.

Minä: Mielenrauha taisi löytyä jo näin puhelimessa.

Lähteminen

Pojat eivät sairastuneet. Mitä mahtoi olla viime viikon oireilut, mutta ohi menivät taas sillä että käytiin sairaalassa. Tehokasta hoitoa.

***

Viikonloppua on leimanneet pettymykset. Sunnuntaina mun piti mennä ravintolaan syömään ystävien kanssa. Homman perui ystävän vatsatauti. Tänään kylään piti tulla kauan kaivattu ystäväni Saksasta lapsensa kanssa. Kyläily taas peruuntui lapsen kuumeilun takia. Todennäköistä on, että kuume johtuu puhkeavista hampaista, mutta riskiä ei voi ottaa.

Harmittaa. En koskaan ajatellutkaan, että voisin jatkaa elämääni ihan normaalisti lapsien saamisen jälkeen. Enkä ajatellu, että olisin sitä tyyppiä, joka lapsi kainalossa viipottaa menemään päivästä toiseen. En vaan myöskään ajatellut, etten voi mennä tuosta vaan vauvatreffeille äitiyslomalla olevien ystävieni kanssa. Tai, että menee puoli vuotta ennen kuin lapseni pääsevät ensi kertaa kylään isovanhemmilleen. 

Niin. Eilen lähdimme illalla käymään vanhempieni luona. Soitin äidilleni kysyäkseni onko siellä kukaan kotona, jos tulisimme katsomaan mahdollista kastemaljaa. Hieman ihmettelin kun äitini oli niin innokas ja perui saman tien illan menonsa. Tajusin syyn vasta kun ovesta sisään päästyämme äitini alkoi höpötellä pojille, että ihanaa vihdoin saada meidät kylään.

Asiassa on varmaan monta puolta. Menemisiämme rajaa lääkäreiden määräykset, mutta myös niin monta muuta tekijää:

Rohkeus. Kun joka viikko ollaa käyty päivystyksessä, välillä omalla autolla välillä ambulanssilla, niin ajatus kovin pitkälle lähtemisestä ei houkuta. Ja minne tahansa kotoa lähdetään, aina on mahdollisuus saada jokin tartunta. Osastolle joutuminen on iso mörkö, hengityskoneeseen joutuminen vielä isompi.

Pakkaaminen. Miten saan pakattua äidinmaidon niin, ettei se varmasti lämpene ennen aikojaa? Miten pakkaan lääkkeet, vahvikkeet, öljyt jne maidon joukkoon tulevat? Ja sitten on vielä ne kiinteät ruuat. Tietenkin myös vauvojen perusarsenaali x2.
Onnekseni sain uuden repun lahjaksi, johon mahtuu meidän kaikkien kolmen tavarat. Enää ei tarvi pakata kolmea tai neljää laukkua aina ulos mentäessä.

Viitsiminen. Kun on ensin vaihtanut vaipat, syöttänyt lapset, pessyt pullot, desinfioinut pullot, lypsänyt, pessy ja desinfioinut lypsyvehkeet, käynyt itse suihkussa ja syönyt itse, onkin enää aikaa seuraavaan vaipanvaihtoon ja ruokaan sen verran vähän, että sitä alkaa miettiä jaksaako lähteä tässä välissä minnekään. Pyykkiäkin pitäisi pestä ja joskus siivota. Kaksosten vaunut eivät mahdu talomme hissiin yhtenäkappaleena ja vaatii melkoista taituruutta päästä talosta ulos. Jos mulla on taskussa edes kukkaro, en mahdu itse vaunujen välistä hissiin. Oma vaatetilanteeni on tällä hetkellä vähäinen ja ankea. Sadesäälle mulla ei oikeastaan ole takkia.



Kaikesta huolimatta tiedän, että ois tosi tärkeää, että me käytäis kävelyllä ja kyläilemässä. Lääkäri kielsi ehdottomasti muumioitumisen. Jotenkin vaan se lähteminen aina muistuttaa niin isosti siitä miten surullisella tavalla erityinen meidän tilanne on. Lähteminen pitäis olla innostavaa ja kivaa, mutta se tekee mut alakuloiseksi. En mä kotona jatkuvasti mieti, että voi vitsi sentään kun saatiin tuollaset sairastelevat keskoset ja elämä on kurjaa. Ei. Kotona kaikki on helppoa ja yksinkertaista. Vasta kun tuosta ovesta yrittää ulos, niin homma menee hankalaksi.
Mutta onneks se on vaan se lähteminen. Tuosta kynnyksen yli kun pääsee, niin se yleensä palkitsee.
 
Toisten isovanhempien luokse olemme menossa parin viikon päästä. Asuvat kahden tunnin ajomatkan päässä pääkaupunkiseudulla. Onneksi asuvat siellä. Lastenklinikka on niin lähellä, että uskalletaan mennä yökylään.

Osastonäytöllä

Meillä oli tänään osastonäyttö poika A:lla. Ylimääräinen, huonon hengityksen ja fyysisenkehityksen takia. Voi miten ristiriitainen tunne oli ennen ja jälkeen käynnin.

Aloitin valmistelut eilen illalla. Valitsin tarkkaan vaatteet molemmille pojille ja itselleni. Järjestin mukaan tarvittavat paperit ja pakkasin ne kassiin siististi. Aamulla puunasin molemmat oikein huolellisesti joka ikistä kaulapoimua ja korvantaustaa myöten. En halua, että käynneillä löytyy mitään ylimääräistä arvosteltavaa pojista tai minusta.

Tavallaan on helpottavaa ja ihanan turvallista, että käymme keskolassa tapaamassa tuttuja lääkäreitä edelleen säännöllisesti kahden viikon välein. Varsinkin poika A:lla on pienten syntymäviikkojen ja pienen syntymäpainon (vajaa 600g) niin monta diagnoosia (epikriisissä 19 listattuna), että jos kukaan ei sitä vapaaehtoisesti tarkastaisi vähän väliä, niin todennäköisesti keksisin jatkuvasti epäilyttäviä oireita päästäkseni lääkärin puheille.

Näytölle meneminen tuntuu kuitenkin vähintään yhtä kamalalta kuin helpottavalta. Pelottaa, mitä virheitä lapsesta tällä kertaa löytyy. Tänään pienessä näyttöhuoneessa oli lääkäri, hoitaja, fysio-, puhe-, ja ravintoterapeutti. Jokainen teki havaintojaan lapsesta ja pommitti minua kysymyksillään . Jokaiseen kysymykseen pelkäsin vastaavani väärin. Hirveä tunne, että kaikki koittavat kysymyksillään saada minut kiinni virheistä, joilla itse aiheutan lapseni ongelmat. 

Ja löytyihän niitä vikoja taas. Paino ei ollut noussut toivotulla tavalla. Tällä kertaa oikeastikin vanhemmissa syytä. Olimme ymmärtäneet ravintoterapeutin ohjeet väärin. Vähemmän meistä riippuvainen toinen syy on, ettei lapsi kertakaikkiaan jaksa syödä sellasia määriä, joita laskelmien mukaan pitäisi. Hengitys oli mennyt ehkä jopa huonompaan suuntaan viime kerrasta. En tiennyt miten päin olisin ollut, kun en kehdannut suoraan sanoa, etten ole huomannut hengityksessä mitään muutosta. Hävetti. Enkö sen vertaa kinnitä lapseeni huomiota, että tietäisin miten sen henki kulkee? Fysioterapiaa, jolle olisi akuuttia tarvetta, ei siis edelleenkään voida aloittaa huonon hengityksen takia. Lapsi murisee hengittäessään. Ilmeisesti kurkun rakenteet ovat liian pehmeät ja uloshegittäessä poika käyttää äänihuuliaan. En saanut oikein tolkkua kuinka vakava juttu on kyseessä. Se ilmeni kuitenkin, ettei ainakaan vielä asialle voida tehdä mitään.    

Käynnin lopulla tuttu lääkäri taisi aistia hermostuneisuuteni. Rauhoitteli ja sanoi kaikesta huolimatta tilanteen menneen positiiviseen suuntaan. Kyseistä lääkäriä en epäilisi koskaan epärehellisyydestä tai tosiasioiden siloittelusta.

Autoon päästyäni soitin miehelle. En oikeen osannut sanoa menikö hyvin vai ei.