Intensiivisesti kolmistaan

Viikonlopun vietin yksin poikien kanssa. Ensimmäistä kertaa mies oli poissa kaksi yötä. Selvisin hienosti. Varsinkin siihen nähden, että mies vei mukanaan auton ja viikonloppuun sisältyi toiselle puolelle kaupunkia sijoittunut lääkärireissu lumimyrskyssä. Kaksosrattaiden puskeminen läpi umpihangen, tuiskuavan lumen estäessä kaiken näkyvyyden, ei ollut sitä kivointa ajanvietettä.

*

Appivanhemmat muuttivat hiemankauempaa tuohon ihanlähelle. Olen odottamattoman isosti ilahtunut asiasta.

*

Beellä on ollut viimeiset pari päivää kaikki huonosti. Se itkee/huutaa/kitisee kaikesta ja koko ajan. Ei syö, eikä juuri nuku. Epäilen puhkeavia hampaita, mutta särkylääkkeiden tehottomuus pistää epäilemään epäilyä.

Eilen alkoi tulla äitiyskestävyyskunnon rajat vastaan. Viikonlopun tsemppailun jäljiltä koko päivän mittainen korvaan huutaminen kävi liiaksi hermoille. Pakkasrajoja uhmaten raijasin pojat ulos. Pukemiseen meni yli puolituntia, ulkona oltiin alle vartti. Johtuneeko yleisestä tunnelmasta vai lapsieni vinksahtaneisuudesta, mutta lumi ja pulkkailu ei kelvannut kummalekaan. Vai olenko saanut virheellistä informaatiota, eikä kaikki lapset sittenkään riemusta kilju talven tultua? Eikö kaikki lapset olekaan kuin Saariston lapset? Jos ovatkin tulleet äitiinsä: lumi näyttää ihanalle ja ikkunasta katsellessa siitä aina innostuu. Into lopahtaa ulos päästessä kun on kylmä ja märkä ja kaikki niin älyttömän hankalaa.

*

On pitänyt kirjoittaa päivitys niistä ajatuksista, joita viikonloppuna yksinäisinä iltoina pyörittelin. Liittyivät vähän viime vuoden muistoihin ja enemmän muistammattomuuksiin. En vaan ehdi/jaksa/saa aikaiseksi ajatusta valmiiksi ja tekstiksi asti. Ehkä sitten kun tuo yksi lopettaa huutamisen. 

Hemmoteltu ja tökitty

Pääsin eilen hemmoteltavaksi. Yllätys vapaailta ennakkojoululahjana.
Miehen saavuttua kotiin, Been kummitäti nappasi minut mukaansa ja vei liotettavaksi kylpylään. Lotraamisen jälkeen pääsin rentoutumaan aromahierontaan ja illan päätteeksi vielä syömään.
Tällä välin kotona mies oli laittanut hihat heilumaan, pessyt lattiat ja kaikkea. Avuksi ilmaantui Aan kummitäti miehineen. (Kuulostaa muuten siltä, kuin sillä ois montakin miestä. Hih. Ei sillä oo. Yks vaan.)

Oli ihanaa. En muista koska olisin ollut kylpylässä aikuisseurassa vapaa-ajalla. Aivan uudenlainen nautinto. Ei kaitsettavaa lasta, ei opastettavaa aikuista. Ihan vaan pidin huolen itsestäni ja omista haluistani.
Hieronta oli mahtava kokemus. En ole aiemmin käynyt muualla kuin urheiluhierojalla. Moinen runnominen on saanut minut inhoamaan hierontaa ja ajatuskin moisesta saa  kavahtamaan. Vaan tämäpä olikin aivan eri maailmasta. Rentouttavaa, hellää, kaikinpuolin rentouttavaa. Melkein nukahdin. 

Jotain sitä on elämässään tehnyt oikein, kun ympärillä on ihmisiä, jotka moista mulle järjestää. Oon ihan soikeena liikutuksesta!

*

Oikeassa sängyssä nukkuminen on pojilta lähtenyt käyntiin paremmin kuin olisin ikinä uskonut. Ensimmäisenä kahtenä yönä pistimme Been vielä pinnasäkyyn, mutta kolmannesta yöstä alkaen aloitettiin tositoimet. Aivan uskomatonta on, että viime yöhön saakka molemmat ovat nukkuneet puoli kahdeksaan tai kahdeksaan, heränneet ja ilman itkun itkua tai muuta mekkalaa, avanneet oven ja käpsötelleet iloisesti tarkistamaan mitä muualla kodissä tähän aikaan tapahtuu. Bee jopa tippui vuodevaatelaatikostaan yhtenä yönä, mutta nousi muina miehinä ja suoraan takaisin nukkumaan. 

Viime yönä jouduin siirtymään poikien viereen nukkumaan. Kello taisi olla kuusi, kun kuulin epämääräisiä ääni. Löysin pojat kylpyhuoneesta. Passitin takaisin sänkyyn, sillä edellinen ilta oli pojillakin venähtänyt ja tavallisten 12h yöunien sijaan nyt oli nukuttu vasta max. 8h. 
Loppu nukkuminen sujui melko levottomasti. Jatkuvasti jompikumpi pompsahti pysytyyn testatakseen minne nyt voisi sormeaan sovittaa: äidin nenään, silmään, varpaiden väliin, napaan... 

No jos jotain hyötyä levottomista yöunista, niin päikkäreille nukahtivat molemmat aivan ennätysajassa.    
 

Viikonlopun parhaat

En muista viime viikon keskivaiheilta mitään. Epäilen, että asiaan liittyy yövalvomista ja sairastelua. En ole varma. Onneksi viikonloppu oli täynnä piristystä.

Perjantaina pääsin ystävän kanssa ravintolaan syömään. Oli ihanaa. Ihanaa ruokaa, vielä parempaa seuraa. Voi kuinka hyvältä tuntuu olla seurassa, jossa ei tarvitse jännittää, ei tsempata, eikä sensuroida itseään. Aivan kamala ikävä oli ollut tuota ystävää. Harmittaa, että tällä hetkellä tavataan niin harvoin.

Lauantaina tuuletin päätäni kuuntelemalla itseäni viisaampien mietteitä kasvatuksesta. Pidän opiskelemisesta ja luennoilla istuminen on mielestäni mahtava tapa kuluttaa vapaa-aikaa. Varsinkin kun aihe on mielenkiintoinen ja itselle merkityksellinen.
Mukanani luennoilta sain ainakin muutamaksi päiväksi varmuutta siitä, että me ollaan ihan hyvälläpolulla tämän perheen kanssa. Miehellä ja minulla on oikeansuuntaisia aatoksia ja ideoita kasvatuksesta. Pojilla on toisensa yksinäisyyttä puskuroimassa. Ja jos onkin lapseni luonteiltaan haastavia, niin tulevaisuudessa moisista luonteenpiirteistä on varmasti hyötyä.

Lauantai jatkui aamupäivän luetojen jälkeen vertaistuella. Ensin kahden keskinen kahvihetki toisen keskosäidin kanssa. Illalla koko joukon voimin kylään perheeseen, jossa elämää pyörittää jo teiniksi ehtinyt monivammainen. Kaikenkaikkiaan lauantaina sai taas perspektiiviä monella tapaa elämäämme.

Sunnuntaina vietettiin kotipäivää. Illalla mies totesi, poikien olleen koko päivän kovin tyytyväisiä elämäänsä. Jotenkin levollisempia ja suolisen onnellisia. Niin. Ei ne paljoa kaipaa. Äidin ja siän, jotka ovat paikalla ja läsnä. Kiireettömän hetken ilman mitään sen kummepia. Siinä on lapselle kaikki. 

Hyviä juttuja

Epäilen, että Aa on käynyt lukemassa blogiani. Ilmeisesti lapselle tuli paha mieli siitä, että on etäisyydellään aiheuttanut äidille huolta. Nyt on alkanut hurja paikkausoperaatio.
Se kellii sohvalla vieressä ja kerjää rapsutusta. Vinkuu syliin. Vaatii huomiota ja läheisyyttä aivan ennennäkemättömällä tavalla. Eilen sain tehdä kasvohierontaa, kunhan en suun ympärille koskenut. Lapsi näytti euforisen rentoutuneelta. Superhuipennuksena erään korvakipukohtauksen päätteeksi nukahti syliini suus uloisesti rinnan ympärillä niin kuin imeväisellä konsanaan. Siis tuolla meidän lapsella, jonka tissikokemukset on yhden käden sormilla laskettavana.

Haluaisin uskoa, että nyt ollaan saavutettu joku uusi vaihe kävelemään oppimisen myötä. Olenkohan mahtanut muistaa täällä edes mainita, että se tosiaan oppi kävelemään? Eikö tämä johdukin vain siitä, että nyt kun on itsenäisempi tarvii myös enemmän turvaa? Eihän tämä vaan johdu tuosta flunssa/korvatulehdusputkesta? En tahtoisi tämän menevän antibiooteilla ohi. 

*

Käytiin iltakylässä vanhempieni luona. Siellä on sellainen hieno suihkukaappi, jossa on suihkuttimia vähän jokapuolella, sadesimulaattori, radio ja höyrytoiminto. Kävin poikien kanssa kaapissa hengittelemässä höyryä. En tiedä auttoiko flunssaan pidemmällä juoksulla, mutta jotain se teki. Kaapista tuli ulos hih! kaksi punakkaa hyvin tyytyväistä lötköpötkö poikaa. Aa oli koko loppu illan aivan raukea. 

Voi kun olisi rahaa aivan loputtomasti, niin moinen vekotin tulisi meille heti. 

Äitini kertoi, että yksi teini-ikäinen lapsenlapsi pistää kaappiin jonkun sellaisen toiminnon, että suihkun suutin vaihtelee. Sitten se hyppii ja pomppii siellä kaapissa yrittäen väistellä vettä. Mielikuvana melko huvittava.  
 

Aikuisten oikeissa juhlissa

Oltiin miehen kanssa perjantaina juhlissa. Sellaisissa oikeissa, arvokkaissa juhlissa, joissa miehet pukeutuvat frakkiin. Sellaisissa, joissa on etiketti ja sitä noudatetaan. Sellaisissa tällaisisssa.
Tuli aikuinen olo. Me ei tällä kertaa oltu pukeuduttu hienosti naamiaisia varten. Me ei leikitty hienoja juhlia, vaan oltiin niissä oikeasti. Juhlimassa ystävän isoa saavutusta.

Juhlakalu on yksi rakkaimmista ja läheisimmistä ystävistäni. Tuntui hassulta. Se ihan oikeasti saavutti jotain noin järkevää. Tuo, jonka kanssa minä olen lapsesta asti tehnyt kaiken ei järkevän. Tuo, joka luuli parikymppiseksi asti, että tipu on oma lintulajinsa.

Yllätyin siitä kuinka lämminhenkinen tilaisuus oli. Vastaväittelijä, ohjaaja ja oikeastaan kaikki viralliset tahot ylistivät ystävääni niin ammattilaisena kuin ihmisenä. Useamman puheen pitäjä kyynelehti. Itsellänikin tippa oli koko ajan linssissä, niin kauniita asioita tuosta ystävästäni sanottiin ääneen.

Virallisemman osuuden jälkeen juhlat jatkuivat vähemmän virallisesti pikku tunneille saakka. Oli mukavaa olla ulkona, tietäen että pojat ovat hyvässä hoidossa ja että aamulla saan nukkua aivan niin pitkään kuin haluan. Yllätyin kuinka pitkään jaksoin ja kuinka hauskaa oli. En murehtinut poikia juuri lainkaan.

Turhaa olisin murehtinutkaan. Sekä pojat, että hoitajat olivat pärjänneet hienosti. Aa oli herännyt keskellä yötä tunniksi juttelemaan. Ei huutamaan, ei yskimään, vaan iloisesti höpöttelemään. Ei tainnut paljon kyläpaikassa nukkuminen ahdistaa.

Me nukuttiin miehen kanssa puoleen päivään ja syötiin rauhassa aamupala. Yllättävän rauhallisia oltiin vielä tuolloinkin, vasta aamupalan jälkeen soitettiin ja kyseltiin kuulumisia. Hyvältä kuulostaneen rapostin jälkeen uskaltauduttiin vielä kauppaankin ennen poikien hakemista.

Niin hyvin meni kaikki, että otetaan tavaksi. Aivan käsittämättömän hyvää teki miehelle, minulle ja parisuhteelle. 


**


Huomenna mennään polille. Juttelin tänään poikien omalääkärin kanssa ja saatiin aika huomiselle. Aan kehkot, kurkku ja paino huolettaa. Poika yskii aivan kamalasti, oksentelee ruokapöydässä ja jo aiemmin hyvin istuneet farkut valuvat päältä.

Pelottaa.

Kerho

Eilen alkoi seurakunnan perhekerho.

Saavuimme paikalle soveliaasti hyvissä ajoin. Kaikki muut eivät, joten jouduimme odottelemaan. Meidän ukkeleille moinen ei sopinut ollenkaan. Molemmat säntäilivät eri suuntiin, eri lasten kimppuun riistämään virsikirjoja käsistä tai tossuja jalasta. Yritin epätoivoisesti haalia poikia viereeni istumaan ja odottelemaan, mutta turhaan. Muut äidit ja perhepäivähoitajat katselivat osa huvittuneesti, osa kauhistuneesti.
 
Alun hartauden ja muskarihetken jälkeen oli hiestä märkä ja hengästynyt. Mielessä kävi, että tää ei tainnut olla meitä varten ja uudestaan ei tulla. Vaikka pojat kyllä pitivät laululeikeistä. Bee tykkäsi myös hartaushetkestä, johon lapset saivat osallistua huutamalla vähän väliä jee. Olisikohan moinen äidin hikoilun arvoista? Voiko perhekerhon merkitä urheilusuoritukseksi heijaheijaan?

Ohjatun osuuden jälkeen porukka hajaantui. Yläkerrassa askarreltiin, salissa leikittiin ja viereisessä huoneessa kahviteltiin. Me jäimme saliin. Alkuun tilanne näytti sujuvan hyvin, kunnes Aa riisti joltain muulta lapselta lelun. Seuraavassa hetkessä Bee oli ehtinyt viereiseen huoneeseen tavoittelemaan jonkun äidin kahvikuppia. Ei aikaakakaan kun tajusin Aan olevan portaissa matkalla yläkertaan.
Aina kun yhden sain kiinni ja takaisin lelujen luokse, toinen oli pahoilla teillä. Säntäilin ympäriinsä epätoivoisena, miettien kuinka kovasti olinkaan toivonut saavani kerhossa juoda kupin kahvia aikuisessa seurassa.

Jossain kohtaa onnistuin hetkeksi saamaan molemmat pojat keskittymään leluihin, niin että pystyin nykäsemään kerhon vetäjää hihasta. Tiedustelin millainen polittiikka kerhossa on ollut flunssien ja nuhanenien suhteen. Kuulema asia ei ole koskaan ennen tullut kerhossa esille. Lyhyen keskustelun tuloksena oli, että kerhoon hankitaan käsidesiä välipalalinjaston alkuun. Tähän on kai tyydyttävä.

Muistatteko vielä suunnitelmani? Se eteni. Jossain vaiheessa nimittäin viereeni istahti äiti, joka aloitti keskustelun kysymällä, kuinka paljon etukäteen pojat ovat syntyneet. Ilmeni, että tuolla äidillä on myös keskoskaksospojat (jo tarhaikäiset). Hieman isommat syntyessään ja hieman isommilla viikoilla kuin meidän, mutta ei paljoa. Emme ehtineet paljoakaan keskustella kun jomman kumman pojat vaativat taas huomiota.

Hetkeä myöhemmin äiti ilmestyi taas viereeni ja kysyi "miten sä jakselet?". Voi kuinka hyvältä tuntuikaan löytää tuollainen ihminen. Luottamus välillemme syntyi hetkessä ja keskustelimme pitkään. Ilman sen kummempia pitempiä tutustumisia tuo ihana ihminen kutsui meidät kylään, jos vaan yhtään tuntuu siltä että juttuseura ja vertaistuki tuntuisi tarpeellisilta.

Löytyipä kerhon vetäjistäkin vielä yksi, jolla on kotona kaksospojat. Tuo täti tajuttuaan että minulla on kaksoset, oli apunani loppu ajan niin paljon kuin vain suinkin ehti. Piti toista silmällä kun säntäsin toisen perään. Piti vuorollaan toista kun puin toista. Toivotti seuraavalla kerralla mukaan ja lupasi auttaa silloinkin.

Mökillä

Viikonloppu vierähti meren rannalla mökillä. Mietin siellä puuhastellessani hyväntuulisena, että joskos sittenkin sisälläni on maalaissielu. Miten voi saada tuulen humina ja aaltojen loiske ihmisen niin onnelliseksi? Tai puolukkametsä?
Illalla istuin yksin hiljaisessa saunassa ja huomasin hymyileväni. En millekään erityiselle vaan sille hyvälle ololle joka valtasi kaiken ruumiini ja sieluni.

Salaa haaveilen joskus vielä hankkivani talon meren rannalta. Tiedän että olen liian kaupunkilainen muuttamaan kokonaan maalle, mutta jos sellaisen sulopisen mökin löytäisi, mitä voisi pitää kakkosasuntona. Riittävän lyhyen matkan päässä kaupungista, että välillä voisi sieltäkin käydä töissä. Ja sitten joskus kun saan tutkijan urani käyntiin, voisin merta katsellen kirjoittaa väitöskirjaani.

Lotto on vetämässä. Erityispedagogiikan perusopinnot lopputenttiä vaja valmiit. Suunnitelman toteuttamiseen olen varannut 20 vuotta.

*

Ei taaskaan selvitty mökiltä haavereitta. Aa sai suuhunsa neljä ammottavaa haavaa. Taas pitäisi tilata Horatio paikalle selvittämään, mitä oikein tapahtui, meidän taidot eivät riittäneet. Haavat vihjaavat siihen, että suuhun on työnnetty jotain nelikulmaista. Sellaista ei paikalta löytynyt. Vaikea on myöskään tietää oliko suuhun sen jonkin tunkenut Aa vai Bee. Kumpikaan ei suostu kuulusteluissa kertomaan mitään tapahtuneesta.

Tällä kertaa selvittiin ilman päivystysreissua. Raukka pikkuinen ei eilen saanut syötyä mitään muuta kuin hiukan jäätelöä. Hetken pelkäsin, että jos paraneminen kestää kovin kauan, päästään hakemaan taas nenämahaletku. Onneksi lasten paranemistahti on huikea ja aamulla vispipuuro meni jo helposti.

Päiväretki

Reissusta palattu

Kahden viikon reissu on takana ja tuntuu hyvältä olla kotona. Ei sillä etteikö reissu olisi mennyt hyvin. Meni aivan mainiosti, ihan yli odotusten. Ois voinut vielä olla pitempäänkin, mutta hyvä näinkin.

Ensimmäiset neljä päivää oltiin leirillä. Sen jälkeen nautittiin mökkielämästä miehen perheen kanssa. Mökillä lojui pöydällä jatkuvasti kolme läppäriä, mutta siltikään en saanut itseäni blogiin asti. Jotenkin tuntui väärältä käyttää moisia kapistuksia mökillä. En osaa ihan tarkkaan sanoa miksi, sillä kyllähän minä nitä koneita käytin, reseptien hakuun ja muuhun vastaavaan. Blogiin tai facebookkiin en saanut silti yhdenainutta päivitystä tai kirjoitettua ainuttakaan sähköpostia. En edes niitä tarpeellisia.

Olin varautunut jokseenkin siihen, että mökkielämä alkaisi hermostuttaa muutaman päivän jälkeen. Ei alkanut. Miehen perheen kanssa lomailu on rentoa. Mökillä ei pidetä suomalaisperinteistä työleiriä, vaikka työtä olisikin tarjolla. Hommia saa tehdä ken tahtoo. Tekijöistä tai tekemättäjättäjistä ei pidetä kirjaa. Kukaan ei tunnu tietävän mitä kello on, kellään ei ole kiire. Ruokaa tehdään porukalla, rakkaudella ja hartaasti. Pöydässä on herkkuja toistensa perään. Sauna lämpeää joka päivä.

Pojat nautti mökkeilystä viipottamalla pihalla. Suurinta viihdettä on kontata järveen läträämään. Onneksi ranta on matala.
Poikien kehitysikä synttäreitä vietettiin tekemällä kaksi jälkiruokaa. Vaikea sanoa kumpi oli parempaa, kaurakeksin päällä mascarponevaahto ja mustikoita vai stoutilla karamellisoidut banaanit vaniljajäätelöllä.

Pojat ehtivät kehittymään aivan valtavasti matkan aikana. Bee kävelee jo enemmän kuin konttaa, nousee seisomaan ilman tukea, kipeää tuolille ja pöydälle nopeammin kuin kukaan uskoisi. Lisäksi poika pärisyttelee ärrää minkä kerkeää. Aa otti ensimmäisen varoivaisen askeleen ja on ruvennut juttelemaan. Tähän asti ääntely on ollut pääsääntöisesti murinaa ja ärinää, BPD-lapsen krohinaa. Nyt poika on alkanut enenevästi käyttämään kaunista joskin hentoista ääntään. Tuntuu mahtavalta kuulla tuolla äänellä lausuttu äiti.

Kissa keräsi mökillä urhoollisuusmitaljea ajamalla naapurin puolivillit katit pois meidän tontilta. Se kulki onnellisena kello kaulassa ympäri pihaa, jahdaten perhosia. Oltiin tyytyväisiä, kun sillä ei tuntunut olevan tarvetta laajentaa reviiriään, vaan pysyi omalla pihalla kiltisti. Koska näin tosiaan tuntui olevan, hämmensi eilinen puhelu kovin. Anoppi soitti ja kertoi meidän lähdettyä jutelleensa mökkinaapurin kanssa. Naapuri oli kysellyt mahtaako anoppi tietää kenen mahtaa olla sellainen mustavalkoinen kissa, jolla on kulkunen kaulassa. Kissa kun oli tullut naapureille taloon sisään ja mennyt olohuoneen matolle kellimään. Saman kissan naapuri oli myöhemmin nöhnyt toisen talon pihassa, sen missä asuu kahdeksan puolivilliä kissaa.
Selvisipä meidän kissasta löytyneen naarmun alkuperä.. En vaan ymmärrä missä välissä tuo katti on kaiken tuon ehtinyt, koko ajan kun tuntui olevan näkösällä.

**

Reissun aikana tuli kaksi loistavaa puhelua. Toinen tuli lääkäriltä, joka kertoi että minulla ei ole enää insuliiniresistenssiä. Toinen tuli kiinteistövälittäjältä, joka kertoi että vanha asuntomme on myyty ja paremmalla hinnalla kuin odotimme.

Ylös ja eteenpäin

Nyt ne on otettu, Been ensiaskeleet. Vielä ei kolmea askelta pidempään pystyssä pysy, mutta vakaan näköinen alku silti.

Pojat on ilmeisesti jakaneet hommat. Bee keskittyy horisontaaliseen etenemiseen, Aa vertikaaliseen. Aa on ehtinyt viikossa kartoittaa perusteellisesti isovanhempien ruoka- ja vaatekaapit, putkistot ja hyllyt. Kaikki mitä pitkin ylös pääsee, niin ylös mennään.
Huolestuttavaa on, että poika viittä vaja kiipeää ulos matkapinnasängystä.

Haja-ajatuksia

On ollut hyvä alkuloma. Sen takia ei ole meistä täällä paljon kuulunut. Hyvä näin.

**

Juhannus vietettiin sukuni kanssa mökillä. Jännitin etukäteen valtavasti. Perheeni ja sukuni on..(pitkä tauko polittisesti korrektin ilmaisun löytämiseksi)..täynnä monenmoisia persoonia. Mahdollisen draaman lisäksi jännitin poikien olemista. Onko liikaa hälyä? Onko liikaa vaaranpaikkoja? Saako ne nukuttua? Korvautuuko hyvä päivärytmi kaaoksella ja anarkialla. Kun reissua edeltävänä yönä minä ja Bee nukuttiin ehkä pari tuntia, mies ja Aa pari tuntia enemmän, niin jaksammeko mökkielämää kukaan?

Pelkoni osoittautuivat vain osin aiheellisiksi. Draamaa oli, mutta vain kohtuudella. Poikien rytmi heilahti, mutta ei liikaa. Söivät ja nukkuivat hienosti. Nauttivat olostaan hölmö hymy naamallaan koko ajan. Uusia kokemuksia pojat kerryttivät kulinarismin, perinteiden ja elämysmatkailun saralla
(,eli eka suklaa, eka sauna, eka veneretki).

Nautin juhannuksesta. Olin valmistautunut keksimällä valmiiksi ties mitä tekosyitä kesken kaiken kotiinlähtemiselle. Onneksi ei tarvinnut sitä muistilappua esille kaivaa.

**

Meidän eläköitynyt näyttelykissa on kyllästynyt matkusteluun. Näyttelyuransa aikana se on matkustanut ympäri maailmaa ja ollut aina helppo tapaus matkustelun suhteen. Kun se tuli meille eläköitymisen jälkeen, se juoksi hysteerisenä ympäriinsä kun huomasi meidän pakkaavan. Kun kantokoppa nostettiin esille, se oli sujahtanut sinne ennen kuin huomasimmekaan.

Ei enää. Se täytyy etsiä kaapista tai sängyn alta. Kantokoppaan kun sitä yrittää suostutella, se keksii kaikenmoista syytä olla menemättä sinne. Juuri silloin täytyy käydä hiekkalaatiokolla tai syömässä tai juomassa. Tai parvekkeella. Kyllä se sinne koppaa lopulta aina suostuu menemään, kunhan on ensin tehnyt selväksi ettei välittäisi moisesta hapatuksesta.

Juhannuksen katti vietti yksin kotona. Kaksi yötä yksin taisi olla liikaa. Sen yhden yön kun olimme kotona välissä se nukkui koko yön kehräten tyynylläni. Aamulla kun pakkasimme seuraavaa reissua varten, se aloitti vanhan kunnon hysterisoinnin. Kun kantokoppa nostettiin esille, se meni vartioimaan sen viereen livahtaakseen heti sisälle kunhan kopan ovi avataan.
Pitkästä aikaa koko automatkaa auton perältä ei kuulunut surkeaa mouuuuuuu-huutelua.

**

Huomasin tovi ennen miehen loman alkua, että emme ole miehen kanssa kunnolla jutelleet tai tehneet mitään yhdessä pitkiin aikoihin. Muistin kaikki ne tutkimukset ja tilastot pikkulasten vanhempien avioeroista, monikko- ja muiden riskiperheiden kohonniesta riskeistä. Iski ahdistus.

Ei meille pitänyt käydä näin. Meillä on hyvä suhde. Me puhutaan kaikesta ja aina. Niistäkin asioista, joista jännittää toiselle puhua, syystä tai toisesta. Ihan alusta asti ollaan päätetty, että turhia salaisuuksia ei kanneta, eikä kuvitella että se toinen osaisi lukea ajatuksia.
Miten ihmeessä me ollaan unohdettu puhua toisillemme? Miten ihmeessä minä en tiedä mitä tuolle toiselle kuuluu?

Onneksi tuli loma. Löytyi aika jutella. Tuli selivtettyä muutama molempia vaivannut juttu. Ja tuli taas kerrottua toiselle kuinka tärkeä ja ihana se toinen on.

Onneksi on isovanhemmat. Päästiin kahdestaan ravintolaan ja elokuviin. Päästiin kävelylle. Oltiin vähän niin kuin silloin kun oli vain me kaksi, vaikka ei kyllä yhtään ollut samanlaista. Oli erilaista, mutta silti kivaa.

Kun ilmaisin miehelle huoleni siitä, että oltiin varmaan jo vähän ehditty eksyä sille huolestuttavalle polulle kohti tilastojen perheitä, että "ei syytä huoleen kun kato meissä on se eri, että me ei erota".

**

Eilen

Eilen tuli lääkärin lausunto seurantapolikäynnistä. Molemmilla pojilla merkintä "kehitys ikäsasoista, osin jopa edellä". Oho. Siis Aallakin.

Eilen soitti fysioterapeutti. Pottaa ei saada kesäksi. Höh. Kesällä ois ollut ehdottomasti parasta aloittaa pottatreenit. Mies ois apuna ja pitkä pätkä aiotaan olla mökillä. Mikäs siellä on pihalla harjoitellessa.

Eilen vietiin pojat ensimmäiselle kulttuurikäynnilleen museoon/taidenäyttelyyn. Eivätpä nuo siitä varmaan paljoa tajunneet, mutta meille vanhemmille retki oli antoisa.

Eilen Aa kieltäytyi pitämästä päällään vaippaa. Tai vaatteita. Museoreissulle päälle oli laitettu haalarit joita ukko ei saa päältään pois. Niinpä poika keskittyi sukkien ja kenkien poistamiseen.
Eilen Aa todennäköisesti vilustutti itsensa uudelleen, kulkiessaan halki kaupungin paljasjaloin.

Eilen Aa kiipesi tuolille. Äidin pikku-apina. 

Eilen Bee irrotti otteensa tuesta ja seisten ilman apua, nappasi lelun äidin käsistä. Ei edes kaatunut. Ja otti se sivuaskeleenkin taas ilman tukea, mutta sen poika on tehnyt aiemminkin.

Eilen käytiin pintaraapaisuna keskustelua miehen kanssa kesälomasuunnitelmista. Tajusin, että ollaan viimeaikoina keskusteltu liian vähän. 

Raportti

Voi, kuinka nautin tuosta ajasta, jonka vietin poissa kotoa! Hieman jopa hävettää kuinka paljon olostani nautin, sillä isovanhemmilla oli ollut täysi työ pysyä poikien perässä (mamma ei ollut ehtinyt pestä omia hampaitaan koko päivänä) ja molemmat pojat olivat sairastuneet poissa ollessani.

Ja mistä minä sitten nautin?
Metsästä. Meren tuoksusta. Ulkona olemisesta. Muiden lasten kaitsemisesta. Hyttysten syötävänä pusikossa kykkimisestä piiloleikin aikana. Risujen metsästämisestä lautanrakentamista varten. Lasten reimusta vierestäseuraten, kun testailtiin kuinka monta ihmistä lautta kannattaa ennen kuin uppoaa. (Yhdeksää. Aika hyvin risuista ja kevytpeitteestä kyhätyltä lautalta.) Nuotion tuijottelusta. Savun hajusta. Yhdessäolosta. Teltassa nukutusta yöstä. Lasten ja nuorten kanssa jutustelusta. Paljain jaloin rantahietikolla tepsuttelusta.

Yritin keplotella itseni takaisin leirille huomiseksi. Melkein onnistuinkin, kunnes viime yönä Aan hengitys heikkeni niin, että ei tuota uskalla kellekään ulkopuoliselle hoitoon jättää. Pitkästä aikaa miehen kanssa molemmat huolestuttiin niin, että soitettiin keskellä yötä päivystyspolille. Pitkästä aikaa pelotti ihan tosissaan ja akuutisti. Kaikenlaista kävi mielessä. Minä puin jo vaatteita päälle, valmiina lähtöön. Aa kuitenkin nukahti uudestaan ja nukahtaessa hengitys helpottui sen verran, että päätettiin nukkua kotona aamuun.

Aamulla pojan vointi oli paljon parempi. Soitin lääkärille ja kerroin tilanteen. Lääkäri antoi kotihoito-ohjeet ja asetti rajan milloin tulla näytille. Näytille lähdettiin lopulta niin, että lääkäri-rukka meidän takia teki kauniina kesäperjantaina ylitöitä. Hieman hävetti. Hävetystä helpotti, että käynti ei ollut turha. Saldona 2x kurkunpääntulehdus ja 3x tulehtunut korva, 2x ventolinea paineilmalla hengitettynä ja 2x antibioottikuuri. Kortisonilta onneksi vältyttiin.

Vähän joku alitajunnan toinen minäni yrittää sanoa, että tämä on rangaistus hulttioäidille poissaolosta. Vaan on vaikea potea syyllisyyttä, kun on vieläkin niin hurjan iloinen ja hyvillämielin ihanista leiripäivistä.

Kotiseuturakkautta

Koska hiekkapesu palovammoille ei ole suotavaa, ei meillä ole ollut asiaa hiekkalaatikolle pariin päivään. Ilmat ovat olleet aivan mahtavia, joten ulkoilua ei ole voinut jättää välistäkään. Olemme päätyneet tekemään kävelyretkiä monen moiseen suuntaan uudella kotiseudullamme. Tulokset ovat olleet mahtavia.

Olen löytänyt monta ihanaa idyllistä penkkiä, jolla istua lukemassa kirjaa poikien peuhatessa leikkipuistossa. Olemme silittäneet lampaita. Tiedän useita mukavia reittejä, joita pitkin kiirreettömästi kävellä sairaalasta/terveyskeskuksesta/neuvolasta kotiin poikien päiväunien ajan. Siis sellaisia reittejä, joiden varrella on suloisia pikku taloja hehkeine puutarhoineen perä jälkeensä.

Olen tajunnut meidän tehneen aivan fantastisen asuinaluevalinnan. Asumme upean omakotitaloalueen reunalla. Sellaisen vanhan kunnon omakotitaloalueen, jossa ei ole ollut määräyksiä talon mallin tai värin suhteen. Sellaiseen, jossa tiet ja kujat ovat kummallisen mutkikkaita. Jossa vanhimmat talot on ajalta, jolloin tontille sai rakentaa ties millaista pytinkiä ja vaikka kuinka lähelle toisiaan. Ja jossa puutarhat ja omenapuut ovat vähintäänkin joka kolmannessa pihassa ihanan villiintyneitä. Aina välillä saattaa törmätä uudempaan tuotantoon tai siistimme hoidettuun pihaan, mutta niistäkään ei tule liian steriiliä vaikutelmaa, sillä heti vieressä on jotain ihan muuta. Ja onpa siellä keskellä kaikkea sellaisia hieman isompia puukerrostalojakin, jotka omalla tavallaan ovat aivan fantastisen ihania.

Parastahan tässä kaikessa on se, että minä en asu noissa taloissa. Yksikään noista puutarhoista ei ole minun. Minun ei tarvitse tehdä talvella lumitöitä, eikä kesällä leikata nurmikkoa, ei kääntää maata ja istuttaa, eikä huolehtia roskankuljetussopimuksista. Minulla on kerrostalo-osake ja talonmies. Silti saan päivittäin nauttia tuosta kauneudesta ympärilläni ihan heti ovesta ulos mentyäni.

No joo. Oishan siinä omassa pihassa näin kauniina kesäpäivänä puolensa. Vaan minullapa on suunnitelma! Ensi syksynä aloitamme poikien kanssa käymään aktiivisesti seurakunnan perhekerhossa. Seurakuntatalo on tuossa kulman takana ja siellä kaikki kotiäidit ja perhepäivähoitajat käyvät torstaisin juomassa kahvia. Sieltä minä etsin itselleni uuden ystävän. Jonkun, jolla on saman ikäisiä lapsia ja kenen kanssa voisin kuvitella juovani kahvia useamminkin. Tärkeimpänä ystävän valinassa tässä kohtaa on, että uusi ystäväni asuu jossain noissa ihanista taloista ihanan puutarhan ympäröimänä. Jo heti vuoden päästä kesällä istun uuden ystäväni kauniissa puutarhassa siemailemassa kahvia, lapsien temmeltäessä toisiaan viihdyttäen.

Luulen, että valitsen jonkun kenen pihalla on omenapuita. Tai viinimarjapensaita. Niitä kaikille tulee aina kuitenkin liikaa ja ne tyrkyttää niitä sitten tietysti meille, niiden uudelle parhaalle ystäväperheelle.

*

Laitoin aiemmin kuvia ikkunoistamme aukeavista maisemista. Keittiön ikkunasta en laittanut, sillä se oli tuolloin vielä kovin karun näkäöinen. Nyt tuli puihin lehdet ja samalla tuo karu maisema muuttui joksikin ihan muuksi kuin karuksi. Sadepäivänä tuli mieleen Kilimanjaron rinteillä näkemäni maisemat.
*tyytyväistä hyrinää*

Tarinoita keskolasta: osa 6.

Piti julkaista tämä äitienpäivänä, mutta unohdin. Helatorstain aatto saa kelvata .
*

Pojat syntyivät äitienpäivän alusviikolla. Arkipäivät synnytyksen jälkeen olivat hälyisiä, täynnä huolta ja murhetta. Tuli viikonloppu ja tuntui kuin koko sairaala olisi rauhottunut lepäämään. Odottavien- ja keskolaäitien osastolla oli rauhaisaa, keskolassa oli rauhaisaa. Aa voi olosuhteisiin nähden hyvin, vaikka oli väsynyt. Been vointi oli hyvä.

Perjantaina hoitajat olivat maininneet mahdollisuudesta saada Bee syliin. Olimme miehen kanssa hämmentyneitä, sillä olimme luulleet tuohon menevän vielä valtavan kauan aikaa. Poika oli hengityskoneessa keskoskaapissa. Miten tuollaisen voisi sieltä syliin nostaa hajottamatta?
Lauantaina kukaan hoitajista ei maininnut mitään sylittämisestä. Olin liian peloissani vielä ottaakseni asian esille. Vasta iltahoitaja muisti asian. "Saitko Been tänään syliin?" En saanut. Hoitaja lupasi, että sunnuntaina. Äitienpäivänä järjestettäisiin asia varmasti. Sovimme minkä hoitojen jälkeen ja se merkittiin ylös Been papereihin.

Sunnuntaina olin aamusta asti levoton. Riensin aamulla katsomaan poikia. Mies tulisi vanhempiensa kanssa hieman myöhemmin sairaalaan. Kaappien päälle oli ilmestynyt pienet herttaiset kortit. "Hyvää äitienpäivää! t:Aa", "Hyvää äitienpäivää! t:Bee". Korteissa poikien jalanjäljet. En tiennyt kuinka olisin hoitajia kiittänyt oikein ja riittävästi.

Menimme osastolleni syömään ja tapaamaan appivanhempia. Sairaalan rauha tarttui minuun. Pojilla oli ensimmäistä kertaa rauhallinen, hyvä päivä. Hymyilin onnellisena näyttäessäni kortteja miehelleni. Joimme kakkukahvit. Ulkona paistoi kevätaurinko.

Pian levottomuus alkoi taas hiipiä, kellon lähetessä sovittua syliaikaa.

Muistan niin elävästi kuinka kiireisinä ja tärkeinä kuljimme keskolaan. En jaksanut vielä koko matkaa yksin, joten mies työnsi minua pyörätuolissa. Mies teki hoidot, minä odotin jännittyneenä.
Omahoitaja toi nojatuolin huoneeseen. Kysyi onnistuisiko oikea kenguruhoito. En tiennyt mitä sillä tarkoitettiin. Hoitaja selitti minulle ja neuvoi vielä käymään vessassa. "Kengurussa on hyvä olla aina pidempään kerralla."

Sain Been syliini. Pienen, tuhisevan, lämpöisen lapseni. Pää lepäsi rintani päällä, käteni pään päällä, jalat levällään sammakkoasennossa rintojeni alla. Poika killitteli, välillä sulki silmänsä ja nukahti. Minuun levisi lämpö ja ilo. Tunsin kuinka maito alkoi valua paitani alla. Mies istui vieressä, otti kuvia ja hymyili. Silitti vuoroin minua, vuoroin poikaa. Suljin silmäni ja hengitin sisään lastani.

Jonkun ajan kuluttua oloni heikkeni. Kaikkinensa oli hankala olla. En uskaltanut liikkua, niin monta putoa letkua ja johtoa oli pojassa kiinni. Pelkäsi hajottavani joko laitteet tai pojan, jos liikahtaisin milliäkään. Olo paheni koko ajan. Vatsani alkoi kouristella, jälkisupistuksia.
Huoneeseen tuli toinen hoitaja. Oli pakko sano, etten voinut enää hyvin. Hoitaja kertoi, ettei ollut tavatonta lapsen läheisyyden aiheuttavan jälkisupistuksia vielä pitkäänkin synnytyksen jälkeen. Hoitaja lähti hakemaan omahoitajaamme auttamaan siirtämisessä.

Omahoitajamme oli pettynyt. Kenguruhoito jouduttiin lopettaamaan aivan liian aikaisin. "Kenguruhoidossa pitäisi pystyä olemaan mielellään 2-3 tuntia. Siirtyminen on lapselle niin raskasta." Vaikka hoitaja olikin ymmärtävinen, minusta tuntui silti syylliseltä. Sylireissu olikin ollut lapselleni vain taakka, ei ilo.

Palasin osastolleni väsyneenä. Tunne oli ristiriitainen. Tunsin lämpöä ja onnea. Olin saanut lapseni vihdoin syliin. Mutta oliko sylistä lapselleni iloa, hyötyä? Olin toiminut väärin, itsekkäästi kun en pystynyt olemaan sylikkäin kauemmin.

Myöhemmin opin tuntemaan omahoitajamme paremmin. Meistä tuli läheiset. Myöhemmin ymmärsin, ettei hoitaja ollut minua sättinyt, vaikka se siltä aluksi tuntui. Myöhemmin sain puhdistettua ensimmäisen äitienpäivän muiston kiiltäväksi. Muiston siitä, kuinka sain lapseni ensimmäistä kertaa syliini.

Ite tehty

Vammaistukihakemus on lähetetty. Lisäselvityksestä tuli viisisivuinen. Opin paljon noita viittä sivua kirjoittaessani.

1. Ne kaikki erityislastenäidit, joiden kitinää tukihakemuksen vuosittaisesta täyttämisestä olen kunnellut, ovat oikeassa. En sitä tavallaan epäillytkään, mutta tästä eteenpäin osaan töissäkin heihin eritavalla suhtautua. Suurta sympatiaa erityisesti niille, joille homma on vuodesta toiseen jatkuva.

2. Kela on mahtava valtion ylläpitämä likaämpäri. Oli puhdistava kokemus vuodattaa koko viime vuosi paperille, selkeästi jäsenneltynä. Kun yrittää kertoa asiallisesti, että on ollu raskasta ja vielä eritellä, että mikä on ollut raskasta, niin sitä huomaa ilman aggressioita tai suurempia itkuja saaneensa ulos enemmän kuin koko kevään terpaieistunnoilla.

3. Meidän elämä on ollut raskasta. Olenhan minä sen tiennyt, mutta tuollaisessa muodossa kun asia ilmaistaan, niin se selkiytyy miksi. Kävin läpi kaikki paperit viime vuodelta, lääkärinlausunnot, terapeuttien lausunnot, epikriisit, reseptit. On sitä kaikenlaista ollut. Ei meillä ole vaikeaa, koska äiti on väsynyt. Äiti on väsynyt, koska meillä on ollut vaikeaa. En kitise turhasta. Olen oikeutetusti väsähtänyt.
(Luulisi, että tuo olisi ollut jo aiemminkin selvää. Vaan eipä ollut.)

4. Pneumothorax tarkoittaa ilmarintaa. En tiedä olinko tiennyt tuon jo aiemmin, mutta ainakin oli unohtanut.

5. Olen aivan liian tarkka kirjoittamastani kielestä. (Ei ehkä uskoisi blogini perusteella.) Lisäselvitys olisi ollut valmis puolet nopeammin, jollen olisi viilannut ja höylännyt lauseita ja kappaleita aina uudestaan ja uudestaan. Oikoluin ja asettelit pilkkuja sen seitsemän kertaa. Vieläkin olisin halunut jatkaa, mutta mies muistutti sen olevan menossa kuitenkin vain Kelaan. Samaan syssyyn mies totesi, ettei sittnkään päästä minua enää takaisin opiskelemaan eikä ainakaan tekemään gradua saatika väitöskirjaa. Miehellä saattaa olla hyvä argumentti tuossa. Opinnäytetyön parini lopulta riisti työn käsistäni, todeten että se on hyvä nyt. Ei voi kuulema ian kaiken viilata pilkkuja.


**


Viikonloppu vietettiin appivanhempien luona. Ei aivan yhtä eheyttävä reissu kuin aiemmat. Pojat olivat inan yli ilahduttavan innoissaan mamman ja vaarin näkemisestä. Ei meinannut tulla nukkumisesta, eikä alkuun syömisestäkään mitään. Lauantai ammuyöllä Bee heräsi hyvissä ajoin ennen kukonlaulua. Jotta muu talo saisi nukkua, otin pojan kainaloon ja aloitin hyvän asennon metsästämisen. Beelle ei kelvannut kuin sylissäoleminen ja sekin vain niin ettei äiti makaa. Päädyimme loppu yöksi olohuoneen nojatuoliin torkkumaan.

Äitienpäivää juhlistettiin kilistämällä, syömällä herkullinen ateria parsa-alkupaloineen ja mansikkakakkujälkkäreineen. Toivomani äitienpäivälahja oli vielä kaupassa.Poikien saamattomuutta tietenkin. Isoäidille ja mammalle olivat sentään saaneet aikaiseksi kortit.

Löysin internetin ihmemaasta loistavan tavan aivan pienenkin onnittelijan tehdä kortti itse.
Lapsen osuus: n.7min ratkiriemukkaan hauskaa maalin levittelyä.
Ohjaavan aikuisen osuus: n.1h verran keskittymistä vaativaa leikkaa-teippaa alkuvalmistelua, n.7min ratkiriemukkaan hauskaa maalin levittelyä, n.15min ahkeraa lapsen jynssäämistä, noin päikkäreiden aikaisen kahvitauon verran teippien repimistä ja n.15min omien käsien ja vaatteiden jynssäämistä.

Kuten hyvän äidin puolella totesin, yhdessä puuhaaminen on tärkeää. Ensikerralla vaan lupaan harkita yhdessäpuuhaamisen tavan hieman huolellisemmin.

Ikuisen Vapun lapsi

Ikuisen Vapun lapsi. Siltä Aa näyttää silmälasit päässään. Tulee mieleen Pirkka-Pekka Peteliuksen sketsihahmot. Kasvot on kapeammat kuin pokat. Jos lasit ois mustat, niin tuossa kaljussa päässä ukko näyttäis mini-Kekkoselta.

Rillit tulivat viime perjantaina optikolta ja siitä asti ollaan niitä yritetty pojan päässä pitää, heikkolla menestyksellä. Lauantaina mies oli niitä päähän pistänyt ja poika ottanut pois. Sunnuntaina pojat olivat hoidossa isovanhempien luona, jotka olivat nopeasti todenneet, ettei moinen taistelu kuulu heidän toimenkuvaansa. Eilen oli jo hyvä päivä. Useampaan kertaan poika antoi lasien olla päässä. (lue: unohti joltain tosi paljon kiinnostavammalta lasien olemassa olon.)

Tänään hommasta ei oo taas tullut mitään. Tai on tässä jotain edistystä tapahtunut. Alkuun Aa repi lasit aina kaulalleen roikkumaan. Tänään oppi ottamaan ne kokonaan pois päästä. Myös Been kiinnostus laseja kohtaan kasvaa koko ajan. Jos hetken Aa antaiskin kakkuloiden nenällä pysyä, niin jo on velipoika repimässä niitä maisteltaviksi.

Miten ikinä kukaan on saanut lapsensa pitämään laseja? Siis tuollaisen pikkusen, jolle ei voi vielä edes selittää miksi moisia vekottimia koko ajan naamaan ängetään. Vinkkejä otetaan ilolla vastaan.

**

Aa oppi äsken taputtamaan. Kesken ruokailun. Voi sitä iloa ja riemua kun tap-tap-äänen sai aikaiseksi! Ruokailusta ei tullut sen jälkeen enää mitään. Kaikki kolme istuttiin pöydässä läpsytellen käsiämme ääneen nauraen. Hih!

1v.

Nyt on vuosi täynnä. Neuvolan 1v.-tarkastus tehty ja rokotukset läimitty reisiin. Vähän arkisesti merkkipäivä tuli otettua vastaan, mutta en usko poikien olevan traumatisoitumisvaarassa.  

Ei järjestetty juhlia. Pari eläkeläistä ja yksi työstälaistaja kävi päiväkahvilla. Järjestetään sitten syssymmällä synttäri/tupaantulijaiset. Menee varmaan lähemmäs sitä kehitysikäsynttäriä. En usko, että ukkelit traumatisoituu vääräänaikaan juhlimisestakaan.

**

Huomasin eilen otsassani ryppyjä. Ei sallsisia naururyppyjä, joita on ollut jo varmasti kymmenen vuotta. Ei sellaisia vaakasuorassa meneviä otsaryppyjä, joita kaikilla on ja joita parikymppisenä kauhistellen katselin peilistä otsaani rytistäen. Ei. Nämä menee pystysuorassa. Nämä on niitä, joita muodostuu kun on huolissaan. Kun oikein rytistää otsaansa ja vetää kulmakarvoja lähemmäs toisiaan. Niin kuin silloin tehdään kun pelottaa, ahdistaa tai huolettaa.
Nyt ne rypyt on tuossa ihan koko ajan. Silloinkin kun en vedä kulmakarvoja runttuun. Ovat siinä kuin tukkimiehen kirjanpitona suruista ja murheista. Onneksi vielä sen verran hentoisina, että täytyy läheltä katsoa ja hyvässä valossa.

Vuosi jätti jälkensä.

Kotimaisema

Vaikka ois aihetta kirjoittaa taas ja edelleen siaraskertomusta, niin en sitä tee. Kiellän todellisuuden ja korvaan se haluammallani. Eilinen antoi jo pientä toivon pilkettä keväästä ja hyvästä olosta. Niinpä takerrun tuohon olotilaan blogissani vielä täänäänkin.

Ensimmäisenä aamuna uudessa kodissa avasin silmäni ja näin niin kauniin maiseman, että meinasin pakahtua niille sijoilleni. Aurinko paistoi, linnut lauloi, mies ja pikku-ukot nukkui sulosesti vieressä. Ikkunasta näkyi taivasta ja puiden latvoja.

Näkymä makuuhuoneemme ikkunasta.

Jos voisin päättää mielivaltaisesti maailman faktat uudelleen, niin ikkunastani näkyisi merta ja mäntyjä. Asuisin jossain missä ei kuuluisi muuta kuin lunnon suhinaa. Silti kotoani olisi vain parin kilometrin matka jokaisen tärkeän ihmisen luo, töihin, harrastuksiin, kauppaan, postiin, teatteriin, mahtaviin ravintoloihin jne.
Kun en maailmaa voi napani ympärille kieputtaa, on tyydyttävä seuraavaksi parhaaseen. Kerrostaloasuntoon mukavassa lähiössä, palveluja lähellä ja iso osa tärkeistä ihmisistä kohtuullisen etäisyyden päässä. Ikkunasta näkyy puita ja taivasta, kuuluu linnun laulua ja tuulen huminaa. Merta en saanut, mutta onneksi tässä kaupungissa tuulee aina mereltä.

Olohuoneen ikkuna.

Tänään ei paista aurinko. Kuvat on otettu eilen. Pesin lattiat ihanalla uudella parketinpesuaineella, joka levittää koko asuntoon sellaisen ihanan kesäsateen tuoksun. Sellainen mahatava raikas tuoksu kun kuuman paahteisen päivän jälkeen sade viilentää asfaltin. Hetken aikaan taas vaan tuijottelin ikkunoistamme ulos, tuoksuttelin raikkautta, kuuntelin lintujen viserrystä ja mietin kuinka hyvin tulin valinneeksi uuden kotimme paikan. Mahdanko vielä 40 vuoden päästä tuijotella näitä samoja mäntyjä hymyillen tyytyväisenä elämäni onnea? Toivon niin.

Parvekkeen maisema.

Vauhtilista

Huh. Pää on pyörällä. On niin monta vauhdikasta asiaa käynnissä, ettei meinaa perässä pysyä. Tapani mukaan, koitan taltuttaa pään sisäisen sekamelskan listaamalla. En vielä ole varma mikä listan otsikko on, mutta listatessahan se selvenee, niin kuin aina kaikki.

• Taudit selätettiin ja viikonloppuna oltiin aktiivilomalla sukulaisteni luona. Oli mukavaa. Oli ihanaa olla rauhassa ja ajalla sosiaalinen. Kävelylläkin käytiin isolla porukalla. Vaikka unet jäikin vähiin, niin pää tuulettui. 

 

• Pojat ovat laittaneet taas isomman vaihteen päälle. Bee nousee seisomaan kaikkea mahdollista ja mahdotonta vasten. Pää kolisee jatkuvasti. Kaikkia periaatteitani vasten olen harkinnut konttauskypärän hankkimista. Aa viipottaa menemään ryömimällä, mutta vauhi on huimaa. Konttausasento onnistuu, mutta konttaus ei ihan vielä. Kaikkialle ehditään ennen äitiä. Silmien kasvattaminen selkään on aloitettava asap ja myöhässä ollaan kuitenkin.

 

• Myös kissalla on meno päällä. Valtavia juoksuspurtteja ympäri asuntoa vähä välistä. Yrittää tappaa sohvaa. Johtuu siitä, että kissalla on kevättä rinnassa. Moukuu ja kyhnää. Kehrää koko ajan. Jos ei kehrää, ei tarvi ku katsoa päin, niin johan lähtee hurinä käyntiin.

 

• Tällä viikolla on joka päivälle menoa, sunnuntaita lukuunottamatta. Sairaalassa ollaan käyty tällä viikolla kontrolleissa jo kahdesti, neuvolassa kerran. Huomenna illaksi toinen poika hoitoon ja toisen kanssa muita keskosia tapaamaan. Torstaina yksi tapaaminen pankissa ja kaksi kotona. Perjantaina pojat sentään saa olla kotona, minulla tapaaminen. Lauantaina pitkästä aikaa vauvauinti. Ohjelmaa on siis tällä viikolla enemmän kuin viime kuussa taisi olla yhteensä. Sunnuntai pyhitetään lepopäiväksi.

 

•  Löydettiin asunto. Ei oikeastaan edes etsitty, mutta sopiva tuli vastaan. Maanantaina käytiin katsomassa. Tortsaina mennään pankkiin. Sattumalta maanantaina löytyi etsimättä myös mahdollinen ostaja meidän nykyiselle asunnolle. Ostaja tulee torstaina katsomaan tätä. Ei olla vielä tehty uudesta asunnosta tarjousta, pyynti on ylihinnoiteltu. En tiedä tuleeko tästä mitään, mutta kokeillaan. Nykyisen asuntomme ostin heräteostoksena ennen kuin edes tunsin mieheni. Ratkaisu on osoittautunut jo moneen otteeseen viisaaksi. Ei kai sitä siis tällä kertaakaan liian kauan kannata suunnitella ja märehtiä. Asiat tuntuu etenevän kovin vauhdikkaasti, mutta tunne on hyvä.     

Hmm... En edelleenkään osaa nimetä listaa. Sen verran monialainen, että vaikea löytää punaista lankaa. Olennaisimman tehtävänsä listaus silti suoritti. Pään sisäinen sekamelska on taltutettu ja ajatuksista saa taas otteen.