Keskiviikkoinen väsähtänyt pihahdus

Olemme koettaneet lähestyä nukahtamisongelmaa ratkaisukeskeisesti.

Eristimme pojat eri sänkyihin ja sängyt etäälle toisistaan. Se helpotti riekkumiseen muttei nukahtamiseen.

Kokeilimme lykätä nukkumaanmenoaikaa tunnilla. Se toimi illalla, mutta kostautui aamulla kun heräämisaika pysyi samana. Tällä malilla sain iltasella ja koko aamupäiväksi seurakseni väsymysärripurrilapsia. 

Poikien päiväunet tuntuu olevan poikkeus, eikä sääntö. Ilman niitä ei kumpikaan jaksa, joten luovuttaakkaan ei voi.

Alan kyllästyä. Oma-aika on huvennut olemattomiin.

Olen seurannut paria sarjaa, joissa kuvasto on sen laatuista, ettei poikien hereillä ollessa niitä voi katsoa. Olen viikkoja sitten tippunut kärryiltä juonienkuluista.
Virkkasin keväällä sarjoja katsellessa itselleni kesäksi villatakkia. Se on ollut hihoja vailla valmis pitkään.

Kun tälläiset mitättömät asiat tuntuvat aivan järkälemäisen tärkeiltä, alkaa taas kyseenalaistamaan omaa äitiyttään. Jos en moisesta omasta ajasta pysty luopumaan ja nauttimaan telkkarin sijasta ajastani lasten kanssa, niin miksi ikinä edes hankin lapsia? 

Katselin kaihoisasti kalenteria ja mietin missä välissä voisin karata viikonlopuksi vaikka purjehtimaan. Ensimmäinen mahdollisuus löytyi syyskuulta.

Helpompaa vaikeaa

Meillä on nykyään helpompaa. Kaikki. Vaikeakin on helpompaa kuin ennen.

Tiedättekö kuinka mahtavalta tuon yllä mainitun tajuaminen tuntui? Oli kuin sisälle olisi tulvahtanut iso määrä rauhaa, sillä lailla hyökyaaltona.

*

Viikon verran pojat ovat taas sairastaneet. Viime viikolla kelit olivat kehnot, joten nuhaisten kanssa jäin sisälle. Muutama moinen päivä putkeen, niin jo olivat jannut äreitä. Lisäksi tauti tuntuu olevan senlainen, että tekee olon kovin hankalaksi. Ulisevat vain ja äreilevät. Ei kiiinnosta leikki eikä ruoka.

Viikonloppuna mies oli huinimassa lauantaiaamuvarhaisesta sunnuntai päivään. Kuvittelin hetken poikien olevan jo terveempia ja kun ulkonakin oli aurinkoinen päivä, raijasin pikku-ukot ulkojuhliin halimaan koiria, ihmettelemään possua, silittämään lammasta, ajelemaan hevoskärryillä ja syömään grillimakkaraa.  Kuvittelin, että moinen piristäisi ja katkaisisi äreyskierteen.
Turhaluulo. Sotki viimeisestkin unirytmit moinen reissu. Niinpä lopun launataista yritin vuorollaan tai yhtäaikaisesti rauhoitella kahta ärripurria.

Olin salaa haaveillut omasta illasta, laatuajasta itseni ja suklaan kanssa sohvalla. Nöyrin mielin vaihdoin suklaan Beehen, jota halasin uneen aina puoli yhteentoista saakka.

Ulina ja äreys ei helpottanut sunnuntainakaan. Ei vaikka vietettiin jälkeissynttäreitä ja syötiin kakkua. Ei vaikka isä tuli kotiin. Ei edes kummitädinkoiran kanssa leikkimällä.
Tänään vein pojat lääkärille. Arvelin moisen kestokitinän johtuvan korvatulehduksesta. Yleensä näillä kahdella on yhteys. Been toisesta korvasta löytyi, Aan korvat olivat puhtaat. 1/2 ininää on siis antibiootilla korjattavissa. Entä loput?

Kaiken keskellä, viikon verran katkonaisesti nukuttuani, olen väsymyksestä huolimatta onnistunut olemaan melko pitkäpinnainen äiti. Hyökyaallon mukana tulleen sisäisen zenini ansiosta olen jaksanut löytää siunausta siitä, että molempia ei tarvitse koko ajan syöttää ja enää harvoin molemmat tarvitsevat akuutisti samaanaikaan syliä. Ne on jo tarpeeksi isoja, jotta ne voi 1/2-1 tunniksi liimata Myyrän seuraan telkkarin eteen. Ja niistä jo selvästi näkee milloin harmitus on kivutsa/väsymyksestä/nälästä/tylsyydestä.

Kahden lapsen jatkuva kuoroulina ei saa minua enää epätoivon partaalle. Se ei enää automaattisesti aiheuta minussa pakokauhua ja kuolemanpelkoa.
Mä pärjään. Nuo pärjää. Me pärjätään.
This too shall pass.

Kevätkiireiset

Kukkuu! Vieläkö joku muistaa meitä? Me blogistaniasta hetkeksi kadonneet jouduimme reaalimaailman pyörteisiin ja kiireisiin. Nytkin näpyttelen päivitystä puhelimella. Automaattikorjausvirhevaroitus!

Sairaudet on nujerrettu. Tai ainakin päällepäin näyttää siltä. Ensi viikolla on jälkitarkastus, saa nähdä mitä sanovat siellä.

Kävin matkalla. Lentokoneella lensin, yövyin hotellissa, kahvittelin kahviloissa ja ruokailin ravintoloissa. Shoppailinkin, epäminämäisen paljon. Ihana keväinen kaupunki sai minut hurmioonsa.
Vapauden tunne oli valloittava. Ei tarvinnut miettiä omaa nälkää ja vessahätää jonkun muun tarpeiden mukaiseen järjestykseen. Se oli reissussa, seuran lisäksi, parasta.

Kotona olivat selviytyneet hienosti. Kerran oli mies soittanut myrkytyskeskukseen, hätävarjelunliioitteluna. Pojat olivat murtautuneet keittiöön ja syöneet kahteen pekkaan koko askillisen Herra Hakkaraisen pastilleja.

Kevätkiireitä on ollut kaikenmoisia. Vappu, 2v. synttärit, kevätjuhlia, muiden synttäreitä ja jos sun mitä. Ja vielä jatkuu vaan. Lisää synttäreitä ja äitienpäivä ainakin vielä. Yhtä juhlaa ja hulabaloota koko elämä.

Kaiken tämän seurauksena poikien rytmit ovat aikalailla sekaisin. Aa tuntuu lopettaneen nukkumisen kokonaan. Bee saa kesken unien valtavia itkukohtauksia. Minun matkalla keräämät voimavarat on jo taas kulutettu ja mies kulkee silmät ristissä ties monettako viikkoa.

Aan kohdalla olemme miettineet voisiko kyse olla auringosta ja melatoniinista. Jos vielä jatkuu, niin kysyn ensi viikolla lääkäriltä.
Been painajaisiin tuskin löytyy lääkäriltä ratkaisua. Pitäisi varmaan taas holdailla intensiivisemmin.

Katkonaisia ajatuksia hyvistä

Asioita on loksahdellut uomiinsa.

Saimme vammaistukipäätöksen tälle vuodelle. Mynsivät tuen Aalle koko vuodeksi.
Samalla tuli tieto, että meidät on hyväksytty sopeutumisvalmennuskurssille.

Kotiavun kanssa pidettiin palaveri. En saanut tietää oliko päätös pomon vai työntekijän, mutta tuo täti josta valitin, ei tule meille enää.

Uniasioissa tulimme lopputulemaan, että nyt ollaan siinä pisteessä kun pojat on laitettava yökylään, vaikka se poikia hieman harmittaisikin. Miehellä ja minulla alkaa sen verran isopyörä heijaamaan jo, että näin ei voi jatkua. On se poikienkin etu, että äiti muistaa ihan vaan vaikka pukea ne ulos mentäessä.
Hyöty yhdistetään huviin ja tänään kun pojat on saatu isovanhemmilleen, niin me menemme ravintolaan. Ajateltiin kilistää viikolla unohtuneen hääpäivän kunniaksi.

Kesäksi miehelle ja minulle tuli varattua viikonloppureissu isolle kirkolle. Pojat menevät kummiperheen luokse hoitoon koko viikonlopuksi. Vähän jännittää. Ihan kaikkien puolesta.

*

Olen lähetellyt työhakemuksia vähän sinne sun tänne. En tiedä mitä siitä pitäisi ajatella. Siis ihan vaikka vaan työstä ylipäätään. Mitä ihmettä siellä sitten tehdään?

*

Ihanaa kun on kevät. Ei sitä talven synkkinä päivinä tajunnutkaan kuinka paljon aurinkoa kaipasi. Tuntuu vapauttavalta ja fantastiselta, että viellä päivällisenkin jälkeen voi lähteä poikien kanssa ulos leikkimään. Kuraleikit on mahtavia!

pääsiäisestä ja munista

Pääsiäinen tuli ja meni. Oli virkistävää vaikka ei levätä ehtinytkään. Kyläiltiin, tavattiin ystäviä ja sukulaisia. Pojat osoittivat taas kuinka paljon ovat rauhoittuneet, eivätkä edes isot sukusyömingit aiheuttaneet mitään holtittomia kiihdytysajoja.

Unta olisi saanut olla enemmän. Yhden yön nukuimme kaikki illasta aamuun sikeästi jokainen. Aamulla muut heräsivät virkistyneinä, minä zombina. En muistanut kännykkäni avauskoodia enkä pankkikortin tunnuslukua.

Ensi viikonlopulle on pojille sovittu yökylä ja minulle uniaikaa.

*

Ajatukset ovat harhailleet. Tässä iässä lisääntymisasiat ja perheenperustaminen on tapetilla. Sitä joskus ennen kuvitteli, että sitten kun ollaan tässä iässä niin sitä sitten hankitaan tai ollaan hankimatta niitä lapsia ja sitten ollaan onnellisia siitä päätöksestä. Vaan eipä olekaan niin yksinkertaista. Ei kenellekään. Ei ainakaan tässä meidän lähipiirissä.

On tahallisesti ja tahattomasti lapsettomia. On niitä, jotka eivät oikein osaa päättää. On niitä jotka ovat onnellisia päätöksensä kanssa ja yhtälailla niitä, jotka miettivät oliko ratkaisu sittenkään oikea. On pariskuntia, joiden tarpeet eivät kohtaa. Ja niitä, jotka haluavat samaa, mutta eivät sitä saa. Pareja, joista kumpikaan ei tiedä mitä tahtoisivat. On vahinkoraskauksia ja taas niitä, jotka olisivat useammankin lapsen tahtoneet, mutta riskit ovat liian suuret.

Ei ole ihmistä, jota aihe ei koskettaisi. Ja oli tilanne ja päätös mikä tahansa, helppoa se ei koskaan ole. Aina se riipaisee jostain niin syvältä, niin perustarpeista ja haluista, että järjen kanssa loppujen lopuksi asialla on kovin vähän tekemistä. 

*

sänkyralli

Onni on ihmiset, joille voi soittaa ja pyytää ihan mitä vaan. Vaikka että, voisitteko käydä meidän puolesta kaupassa ostamassa pimentävän rullaverhon, tulla sen kanssa meille ja asentaa sen. Ja sitäkin isompi onni on, että on niitä, jotka sitten tekee tuon kaiken ja vielä hymyillen.

Meillä uniajat ovat lyhentyneet lyhenemistään. Yöaikaan meillä pörisee sänkyralli, jossa kaikki viisi vaihtaa sänkyä ja paikkaa kerran jos toisenkin. Aamulla ihmetellään kuka herää mistäkin nurkasta ja kenen kanssa.

Pääorganisaattorina yörallissa on ollut Bee. Ukkeli herää siinä yhden aikoihin, eikä saa unta. 1-4h se keksii kaikenlaista puuhaa, välillä ehkä torkahtaa, mutta pompsahtaa vieteriukkona aina vaan uudestaan ylös.Vaihtelevalla menestyksellä se saa myös Aan lietsottua leikkeihinsä.
Jotenkin tuon kanssa vielä elettiin, mutta nyt kevätauringon myötä Aa alkoi heräilemään kuuden aikaan.

Viikonloppuna oltiin lopulta niin väsyneitä kaikki, että mistään ei tullut enää mitään. Aluksi mietittiin onko pojat tulossa kipeiksi kun ovat niin vetämättömiä ja kärttyisiä. Mietin jo lääkärillekin soittamista. "Hei! Mun lasta vituttaa. Oisko teillä mitään lääkettä?"
Lopulta luovuimme sairastumisteoriasta ja totesimme miehen kanssa, että poikia ihan vaan väsyttää. Kun kumpikaan ei ole varmaan viikkoihin nukkunut kunnollisia yöunia ja päikkäritkin jäävät aina lyhyiksi, niin johan siinä ketä tahansa harmittaa.

Kun itse emme asioille ehtineet/kyenneet/jaksaneet, tartuin puhelimeen ja soitin lankomiehelle. Paria tuntia myöhemmin poikien ikkunassa komeili pimennysverho. Nyt ollaan nukuttu kaksi yötä aamu seitsemään asti. Jotenkin mystisesti verho tuntui auttavan myös Beetä ja sänkyrallitkin ovat edellisinä öinä jääneet väliin.
Joskos sitä tästä taas pikku hiljaa joku saisi hymynkin tuserrettua naamalleen.

Selviytyjä-äiti

Leijonailin. Soitin kotiapuun ja kerroin mistä kiikastaa. Heti rankaisivat. Nyt ensi viikolla tulevat oikein joukolla meille puhumaan asiasta.

Itseasiassa puhelimen päähän saamani esimiesihminen oli hyvin ymmärtäväinen ja ystävällinen. Oli tyytyväinen, että saivat palautetta. Kysyi suoraan tuntuuko liian rankalta puhua tuon työntekijän kanssa kasvotusten vaikka hänkin tulisi paikalle. Päädyimme ratkaisuun, jossa kaikkien meillä käyvien kanssa keskustelevat ensin siellä keskenään tilanteesta. Ensi viikolla tulevat meille ja sovitaan yhteiset pelisäännöt mitä sitten kaikki noudattavat. Kirjataan siis paperille, että pöydät pyyhitään ja ruuat laitetaan takaisin jääkaappiin.


*

Muutaman päivän ajan olen tuntenut oloni kovin uupuneeksi. Ei siis sillä tavalla perinteisesti väsyneeksi vaan sellaiseksi...uupuneeksi. En millään keksi parempaa sanaa. Uupumus tuntuu lihaksissa. Se ei ole sellaista uupumusta mitä tulee urheilusta. Kuvittelisin, että tältä tuntuisi Selviytyjä-saarella, kun ei saa kunnolla syödäkseen tai nukkuakseen ja jatkuvasti on kuitenkin tehtävä töitä olemisensa eteen.


Tänään juttelin psykologin kanssa. Kerroin sattumuksesta marketissa, kun en tiennyt missä olin. Tai miten olen alkanut unohtelemaan asioita ja tavaroita yleensäkin.
Kerroin kuinka herkästi minua nyppii kaikki. Suorastaan kihisen kun joku kommentoi lasteni ulkonäköä, minun ratkaisuja vanhempana tai mitä ikinä. Aivan epäminämäisesti hermostun asioista.

Psykologi yhdisteli kertomaani uupumuksesta, hermostumisesta ja unohtelusta. Kulema kaikki oireita ihan siitä virallisesta uupumuksesta, burn-outista.

Suhtauduin skeptisesti moiseen diagnoosiin, mutta mielenkiinnosta kuitenkin googletin ja löysin seuraavaa. Kun tekstistä korvataan sanat työ=äitiys, ammatillinen=äidillinen ja asiakas=lapsi, niin alkaa kuulostaa tutulta:

Työuupumuksen ilmeneminen

Työuupumuksella on kolme erityispiirrettä: uupumusasteinen väsymys, kyynistyneisyys ja alentunut ammatillinen itsetunto. Lisäksi uupuneella esiintyy yleensä myös runsaasti yleisiä stressioireita.

Kokonaisvaltainen ja yleistynyt väsymys kertyy pitkään jatkuneesta pinnistelystä tavoitteiden saavuttamiseksi ilman riittäviä toimintaedellytyksiä. Väsymys ei enää hellitä vapaa-aikana normaalilla levolla eikä liity työn yksittäisiin kuormitushuippuihin.

Kyynistyminen tarkoittaa, että epäilee oman työn merkitystä ja kokemus mielekkyydestä katoaa. Kyynistyminen toimii eräänlaisena puolustuskeinona mahdottomassa työtilanteessa, mutta se ei ole tahdonalainen valinta. Ihmissuhdetyössä kyynistyminen saattaa ilmetä myös suhteessa asiakkaisiin, esimerkiksi mekaanisena suhtautumisena, kun taas muissa töissä se ilmenee lähinnä suhteessa työhön ja sen merkitykseen.

Ammatillinen itsetunto koostuu siitä, että kokee pystyvänsä työhönsä. Pystyvyyden ja aikaansaamisen kokemukset vähenevät työuupumuksen kehittyessä. Aikaansaaminen koetaan huonommaksi omaan aiempaan ja muiden suoriutumiseen verrattuna.

(Teksti täältä.)

Tunnistin tekstistä itseni lisäksi useamman tuntemani äidin. Diagnoosina hankala kun sille ei vaan voi mitään. Hoituu ajalla. Oireita voi lievittää Fazerin sinisellä.

*

Olis muuten fantastinen ohjelmaformaattia tuo Selviytyjä-äiti. Siinä kilpailijat laitetaan asumaan esikaupunkialueelle omakotitaloihin, jossa niillä ois hoidettavana vaikka kolme sellasta harjoituslapsinukkeja per kilpailija. Niitä sitten pitäis hoitaa päivin öin. Ja tietty pitää huoli siitä asunnosta. Ravinnoksi ois vauvanruokien jämiä, suklaata ja kahvia.

Tietty ois palkintotehtäviä. Taas myöhässä -kisassa pitäis kantaa kaikki kolme vauvaa esteradan läpi ja lopuksi kiinnittää vauvat auton turvaistuimiin. Mihin v***uun mä sen jätin -tehtävässä pitäisi etsiä tietty esine (esim. unilelu) pimeästä huoneesta, jonka lattia on täynnä leluja (pikkuautoja yms.). Palkinnoksi olisi jonain viikkona korvatulpat, toisena lämmin ruoka, jonka saisi syödä ilman vauvoja.

Sitten ois ne pudotuskisat. Vatsatautirallissa  ympäri kaltevaa kisa-aluetta ois sijoitettu ämpäreitä, jotka satunnaisessa järjestyksessä kaatuisivat. Ämpäreiden sisältönä olisi vaihtelevia eritteitä ja keilapallo. Voittaja on se, kenen alue on ensin siivottu. Muita hyviä ois tietysti tarkkavaisuutta vaativa syöttötehtävä, jossa voittaja on vähimillä roiskeilla selvinnyt kilpailija ja kestävyyttä testaava Nuku-nuku-koliikkini.
 

Antakaa kaikkien kukkien kukkia!

Seurakunnan perhekerhossa ohjaajatäti kommentoi poikien hiuksia. Että ovat jo aika pitkät. Että varmaan jo kannattaisi hieman leikata.
Teki mieli ärähtää enemmän tiukasti kuin lempeästi. Mitä ihmettä se tuolle tädille kuuluu? Onko joku säädös siitä kuinka pitkiksi alle 2v. pojan hiukset saa kasvaa? Ja haluaisimpa tietää, että jos pojat olivatkin tyttöjä, niin olisiko täti mahtanut sanoa mitään?

Ollaan me leikkaamista mietitty, Been hiukset kun ylettyy jo reilusti olkapäille ja pikku hiljaa edestäkin silmille. Vielä vaan ei ollla lopulta koskaan ryhdytty tuumasta toimeen. Vaiva tuntuu vielä tarvetta suuremmalta.

Tiedostan, että poikien hiukset alkavat olla hieman vauhdikkaan pitkät. Silti en ymmärrä miksi asia muiden ihmisten napaa kaivaa niin kovin.  Täti ei nimittäin ollut ensimmäinen, joka hiusten pituutta kommentoi. Aiemmat kommentaattorit ovat kuitenkin olleet lähipiiristämme, jolloin tilanne on eri. Vaikka en heidänkään kohdalla täysin ymmärrä miksi tuo hiusten pituus on mitenkään merkittävää, niin läheisillä on eri tavalla oikeus mainita moisista.

En ole aivan varma mistä ärsytykseni asiaan kumpuaa. Hetken mietin asuuko sisälläni sittenkin sukupuolisensitiivi kiihkoilija. Vai enkö vain voi sietää ajatusta, että joku arvostelee lasteni ulkonäköä. Lopulta päätin, että sisäinen hippini se siellä vaan huutelee, jotta "antakaa kaikkien kukkien kukkia!" Minun lapseni ovat vielä niin luonnon tilassaa kuin leikkaussalin kautta käynyt lapsi nyt voi olla. Miksi ei saisi olla?

Ihan kiusallanikin jätän leikkaamatta.

*

Viikonloppuna käytiin marketissa. Normaalisti käymme tuossa lähimarketissa, mutta tällä kertaa lähdimme merta edemmäs kalaan Aan uusien lasien perässä.

Kesken ruokaostostelun pysähdyin kärryjen kanssa. En tiennyt missä olin. Nopeasti tajusin olevani Prismassa, mutta missä niistä? Miten ihmeessä olimme tulleet tuonne? Mikä päivä on ja miksi me ollaan jossain aivan oudossa Prismassa?

Kuvitelkaa kuinka pitkältä tuntuu vain muutaman kymmenen sekunnin pituinen hetki, jolloin ei kertakaikkiaan pysty paikantamaan itseään. Tuntui iäisyydeltä.

Pitäisi varmaan nukkua enemmän tai paremmin.

 

väsy-seiska ja ylä-femma

Pojat ovat siirtäneet sisäisiä kellojaan tunnilla. Meillä herätään nykyään järjestäen ennen seitsemää. Miehen kellon pitäisi soida ilmeisesti klo7:10, enkä muista koska olisin viimeeksi herännyt vasta siihen.
Päiväunet tai iltanukkumaanmeno ei ole muuttunut.

Minulle uusi rytmi ei tunnu sopivan. Olen ryhdistäytynyt ja mennyt nukkumaan tuntia aiemmin. Nukun siis aivan saman verran kuin aiemminkin. Silti tämä seitsemältä herääminen tuntuu mahdottomalta. Olen kuoleman väsynyt juuri tuohon aikaan.
Ammoisina aikoina töihin mennessä heräsin viideltä tai kuudelta. Se ei tuottanut näin tavatonta tuskaa, kunhan rytmin sai päälle. Mikä ihme siis tuossa seitsemältä heräämisessä sotii niin täysin kehoani ja mieltäni vastaan?

*

Pojista on alkanut kuoriutua aivan mahtavia tyyppejä. Onhan ne tähän astikin olleet, mutta nyt on tapahtunut taas joku kehitysharppaus ja ukkeleiden luonteet alkaa nousta pintaan.
Eilen katselin poikien puuhastelua ja mietin kuinka mahtavaa on, että saan tuntea just nuo tyypit.

Beestä on tempperamenttisuuden lisäksi nyt ilmetynyt hyvin humaani puoli. Pianonsoiton alkaessa hän hakee tuolin ensin veljelleen ja sitten itselleen. Jos hän saa karkin, hän vie ensimmäisen veljelle ja luottaa herttaisesti siihen, että sen jälkeen hän saa vielä oman. Kun Aata itkettää, Bee lohduttaa.

Aasta on tulossa hauska. Se viihdyttää itseään ja muita imitoimalla Beetä tai vaikka isää. PArasta huumoria on kuitenkin asioiden laittaminen päähän. Kori, vati, housut, mitä vaan. Jos se on päässä, se on huumoria.
Edellis-iltana kun piti lopettaa leikit ja lähteä iltapalalle, poika nousi joksi minun kautta antamassa ylä-femman ja samoilla vauhdeilla kurvasi kohti keittiötä. Hellyttävää.

*

Avasin muuten tenttikirjan. Luinkin sitä. Siis sitä ensimmäistä niistä viidestä. Kesän loppuun asti olisi aikaa tehdä se tentti. Siis se, joka olisi alunperin pitänyt tehdä kaksi viikkoa poikien syntymän jälkeen. 

Kohti valoa

Vatsataudista selvitty. Ainakin toistaiseksi. Mies ei vielä ole sairastanut, toivottavasti ei sairastukaan.

Bee ja minä aloitettiin tauteilu sunnuntaina. Mikä mahtavinta, pojat olivat yökylässä appivanhemmilla ja meillä aikuisyökylävieraita. Kun sunnuntai aamulla heräsin kuumeessa, mies vieressä krapulaisena ja puhelimessa anoppi kertoo Been oksentaneen aamupalapöydässä, ei suoranaisesti tullut mikään mitalisuoritusfiilis.

Bee ei oksentanut enää uudestaan. Pari päivää silti meni pojalla aivan tokkuraisena. Minä en oksentanut kertaakaan, mutta ajatuskin ruuasta sai vatsassa pyörähtämään. Ties kuinka ja monta kertaa menin jo vessaan valmiina antamaan ylen, mutta turhaan.
Maanantain mies jäi kotiin ja  minä nukuin. Koko päivän. Kuumetokkuraisena näin sekavia unia, joissa tein ties mitä. Joka kerta havahduttuani hämmästyin yhtä paljon sitä, että edelleen olen omalla sohvalla peiton alla.

*

Viime yönä meidän piti kaikkien olla jo kunnossa. Hieman väsyneitä taudin jäljiltä, mutta kunnossa. Illalla minulla alkoi lihaksia jomottaa. Lieneekö jotain taudin jälkioireita? En meinannut saada kivuilta unta. Kun vihdoin nukahdin, Aa alkoi huutaa sängyssään. Pojalla kiersi mahassa. EI mitään uutta eikä mullistavaa, pikkuisen maha tekee tuota aina toisinaan. Nyt vaan Aa ei millään saanut uudestaan unen päästä kiinni.

Puoli kuuden aikaan aamulla hermostuin ja kaivoin särkylääkkeen itselle ja Aalle. Siihen rytinään heräsi mies ja Bee. Mies siirtyi loppu yöksi poikien viereen ja minä yksin omaan sänkyyn. Turhan kauan kesti lääkkeiden alkaa vaikuttaa. Väsymys ei edelleenkään voittanut kipua. Mietin jo, voiko moisen takia soittaa päivystykseen. Lähinnä olisin halunut kuulla, että näin kovia kipuja voi todella tulla taudin jälkioireina, eikä minulle juuri nyt ole puhjennut rauma tai syöpä.

Kahtatoista yli seitsemän Bee köpötteli sänkyni viereen. Oli ehtinyt nukahtaa. Bee oli kuitenkin nyt jo täysin virkeä ja miehen pitäisi kohta lähteä töihin. Noustavahan se oli.
Sen verran annoin itselleni armoa, että laitoin televisiosta piirrettyjä ja toin peiton sohvalle. Sai sillä melkein tunnin lisätorkkuaikaa.

Ottaen huomioon päivän lähtökohdat, elo tänään on ollut seesteistä. Ehkä nyt väsymykseni on saavuttanut sen pisteen, jota zombius-zeniksikin voisi kutsua.

*

Viikonlopuksi olisi luvassa kivaa. Launataina pulkkailua yhdessä muiden monikkojen kanssa, illalla sauna. Sunnuntaina 13-vuotissyntymäpäiväjuhlat ihanassa kyläpaikassa. Voi kuinka kovasti odotankaan viikonloppua! Ulkona vaan juuri nyt on plusasteita ja sataa vettä. Saa nähdä kuinka pulkkailun käy.

Syvissä vesissä

Vuosia sitten eräs ystäväni, erityislapsen äiti, kertoi jättäneensä lapsensa sairaalaan. "Sanoin, etten jaksa enää tulla hakemaan." En ymmärtänyt. Olin hieman järkyttynyt.

Myöhemmin, olessani jo itsekin äiti, luin blogia, jossa eräs erityinen äiti totesi, että välillä käy mielessä lähteminen. "Joka päivä mietin useampaan kertaan, että minä vain lähden. Lähden, enkä taakseni enää katso." En voinut ymmärtää. Miten kukaan voi noin ajatella?

Nyt ymmärrän. Tiedän miltä tuntuu, kun ei enää jaksa. Kun tuntuu siltä, ettei omat voimat tai kyvyt riitä. Kun minuus on kadonnut ja on jokseenkin kaiken itsestään antanut. Ja se pieni osa itseä mikä vielä on jäljellä, sen haluaisi pelastaa. Jättämällä? Lähtemällä?

*

Olen opetellut pyytämään apua. Pitäisi opetella vielä paremmaksi. Ja pitäisi opetella ottamaan apu vastaan. Mikä vaan apu.
Eilen meidät pelasti päiväkahviseura.

*

On vaikea selittää mikä nyt aiheuttaa tämän toivottomuuden ja loputtoman väsymyksen tunteen. Päällisin puolin kaikki on hyvin. Tätä ei aiheuta enää keskosuus, ei vain kaksosuus.
Tämä on kiinni minusta.

Niin pitkään olen vain selviytynyt, että enää en jaksa. Vaikka nyt ei tarvitsisi enää selviytyä mistään. Nyt olisi enää vain aivan tavallinen arki, mutta sekin on liikaa. Kulutin kaikki voimani matkalla tähän pisteeseen.

Ja kun ei ole enää voimia mihinkään, ei pysty pitämään ajatuksiaan kurissa, unohtamaan menneitä. Niinpä kaikki möröt, uudet ja vanhat, ovat ottaneet vallan.
Jos olisi aikaa, niin luulen että nyt masentuisin. Vaan on kaksi pientä, jotka pitävät riittävän kiireisenä eikä romahtamiselle ole aikaa. 

*

Olen oppinut ajan mittaan, että asioista pitää rohjeta puhua. Niin olen tästäkin synkkyydestä saanut suuni auki oikeassa paikassa. Kotiapua ei lopeteta ja intensiivisempi terapia jakso pitäisi saada alkamaan tänä keväänä.

Ja keväämmällä lähden matkalle. Lentomatkan päähän ystävieni kanssa. Vastustin ajatusta aluksi, koko viikonloppu erossa pojista. En kai voi sillälailla hylätä perhettäni?
Lopulta myönnyin. Pojat jäävät miehen hoiviin. Ovat tuolloin jo melkein kaksivuotiaita ja minä olen poissa vain kolme yötä.

Ehkä hallittu lähteminen, tilapäinen jättäminen, on parempi kuin pakeneminen.

*

En minä oikeasti minnekään tahdo lähteä. Olen tämän synkkyyden keskellä onnellisempi kuin koskaan ennen. Niin paljon minulla on rakkautta, että se pursuaa synkkyydenkin yli.

Helppoa olisi lähteä, jättää. Vaikeampaa on pyytää apua, ottaa apu vastaan, saada oma pää järjestykseen. Vaikeinta on kerätä voimia silloin kun lepoa ja taukoja ei ole.

Eilen lupasin miehelle mitalin, jos perheemme on kasassa vielä silloinkin kun minut on saatu taas järkiini. Olympiatason mies ja isä.

Lomaraportti

Joululoma oli yhtäaikaa liian lyhyt, pitkä ja sopivan mittainen.

Sopiva se oli poikien kannalta. Juuri näin pitkään selvästi pojille sopi, että elämme holtittomalla rytmillä ja teemme kaikkea arjesta poikkeavaa. Pari viimeistää päivää on kuitenkin jo tuntunut siltä, että rutiinit olisivat taas jo tarpeen.

Liian pitkä ja juhlantäyteinen se oli mässäilyn kannalta. Eilen aamulla kehoni päätti hyvin selkeästi ilmoittaa minulle, että nyt saa riittää. Vähemmän ruokaa ja enemmän liikuntaa, eikä enää tekosyitä juhlan ja loman varjolla.

Liian lyhyt loma oli levon kannalta. Mies teki kyllä parhaansa, että sain nukkua pitkiä aamuja ja muutenkin pääsin vähemmällä. Yhtenä iltana saatiin järjestettyä pojille nukuttajat ja lähdettiin elokuviin. Koko perheen voimin käytiin paljon kyläilemässä, pulkkareissulla ja ystävän mökillä saunomassa. Kiakki tuuletti mieltä ja sielua.

Vähän enemmän vaan olisin vielä tarvinnut.
Yhtään ei ole sellainen raikas ja jaksava lomanjälkeinen tunne. On väsynyt ja raskas olo. Jännittää miten arki saadaan näillä voimilla sujumaan.

*

Loman aikana lanseerasimme uuden nukutussysteemin. Nyt ei enää jäädä poikien viereen sänkyyn köllimään eikä edes istumaan. Nukuttajalle somistettiin huoneen nurkkaan sohvalle lukupaikka: yövalo, tyynyt ja torkkupeitto.

Yllättävän hyvin lähti tämäkin rullaamaan. Muutamaan otteeseen pitää kumpainenkin siirtää takaisin paikalleen, mutta yleensä nukahtavat melko kiltisti omillaan. Vain parina yönä on tarvittu lämpöä ja läheisyyttä.

Ensimmäinen joululahjakirja jo luettuna ja toinen aloitettu. 

Perjantai-illan väsyneitä mietteitä

Elämästä on tullut intensiivisempää.

Yöuneni ovat lyhentyneet ja muuttuneet katkonaisiksi. Ennätys tällä viikolla oli nukkua kolmessa eri sängyssä yhteensä 2h. Poikien päikkärit ovat lyhentyneet ja muuttuneet kaanonisiksi. (Voiko sanoa kaanoninen? Mun mielestä ainakin pitäs voida.) Tämän viikon huippusuoritus oli molemmilla tunnin päikkärit, joista kuitenkin vain 10min yhtäaikaa. Tuon hetken minä käytin laadukkaasti tyhjentäen pesukoneen.

Myös hereilläoloaikana pojat tuntuvat tarvitsevan äitiä kiihtyvään tahtiin. Vessan jos ehdinkin niin että kukaan ei ehdi oven sisäpuolelle kanssani, niin vähintäänkin yksi on pitämässä seuraa oven ulkopuolella.
Jos uskallan edes haaveilla ruuanlaitosta tahi muusta hommasta, jonka aikana keskittymiseni ei kenties ole aivan täysin vain pikku-miehissä, niin johan ollaan keksitty jokin kieletty paikka/puuha. Suurta suosiota nauttii tällä hetkellä vessanpöntöstä juominen.

*

Olin aivan unohtanut mitä talvi huonokeuhkkoisen lapsen kanssa on. Lämpötilan kyttäämistä, tuulen arvioimista, ylipukeutumista. Liian lyhyitä ulkoiluita tai sisälle linnoittautumista. Tautien hysteeristä pelkoa.

Tällä viikolla kokeiltiin ulkoilua -7 asteessa. Puolituntia ulkona oli Aalle liikaa. Yski kuin pahaisinkin astmaatikko.
Haaveet puistohoitopäivistä voitaneen haudata ainakin talven ajaksi.
 
*

Holding-hommat alkavat olla lääkärin siunausta vajaat vaalmiina aloitettaviksi. Lääkäriltä täytyy saada lupa Aan holdaamiseen keuhkojen takia.
Ensi vuoden ekaa viikkoa suunniteltiin aloitusviikoksi. Alkuun kun hommaa pitäisi tehdä hiukan tiuhempaan tahtiin ja meidän molempien miehen kanssa on oltava kotona. 

*

Muistathan, hyvä lukijani, olevasi haastettu?

 

Intensiivisesti kolmistaan

Viikonlopun vietin yksin poikien kanssa. Ensimmäistä kertaa mies oli poissa kaksi yötä. Selvisin hienosti. Varsinkin siihen nähden, että mies vei mukanaan auton ja viikonloppuun sisältyi toiselle puolelle kaupunkia sijoittunut lääkärireissu lumimyrskyssä. Kaksosrattaiden puskeminen läpi umpihangen, tuiskuavan lumen estäessä kaiken näkyvyyden, ei ollut sitä kivointa ajanvietettä.

*

Appivanhemmat muuttivat hiemankauempaa tuohon ihanlähelle. Olen odottamattoman isosti ilahtunut asiasta.

*

Beellä on ollut viimeiset pari päivää kaikki huonosti. Se itkee/huutaa/kitisee kaikesta ja koko ajan. Ei syö, eikä juuri nuku. Epäilen puhkeavia hampaita, mutta särkylääkkeiden tehottomuus pistää epäilemään epäilyä.

Eilen alkoi tulla äitiyskestävyyskunnon rajat vastaan. Viikonlopun tsemppailun jäljiltä koko päivän mittainen korvaan huutaminen kävi liiaksi hermoille. Pakkasrajoja uhmaten raijasin pojat ulos. Pukemiseen meni yli puolituntia, ulkona oltiin alle vartti. Johtuneeko yleisestä tunnelmasta vai lapsieni vinksahtaneisuudesta, mutta lumi ja pulkkailu ei kelvannut kummalekaan. Vai olenko saanut virheellistä informaatiota, eikä kaikki lapset sittenkään riemusta kilju talven tultua? Eikö kaikki lapset olekaan kuin Saariston lapset? Jos ovatkin tulleet äitiinsä: lumi näyttää ihanalle ja ikkunasta katsellessa siitä aina innostuu. Into lopahtaa ulos päästessä kun on kylmä ja märkä ja kaikki niin älyttömän hankalaa.

*

On pitänyt kirjoittaa päivitys niistä ajatuksista, joita viikonloppuna yksinäisinä iltoina pyörittelin. Liittyivät vähän viime vuoden muistoihin ja enemmän muistammattomuuksiin. En vaan ehdi/jaksa/saa aikaiseksi ajatusta valmiiksi ja tekstiksi asti. Ehkä sitten kun tuo yksi lopettaa huutamisen. 

Nukku-hommista

Olisihan se pitänyt ymmärtää, että isojenpoikien säkyyn siirtyminen lähti käyntiin aivan liian hienosti. Tietenkin kysessä oli vain jo lautapeliajoista tunnettu aloittelijantuuri. Nyt moinen on onneksi ohi. Nyt homma toimii niin kuin pitääkin ja voin saada marttyyriäitiydenhattuuni oikein mojovan ison sulan.

Tällä viikolla yöt ovat vierähtäneet suurimmaksi osaksi 80cm leveässä kolmen hengen sängyssä. Olen vääntänyt kehoni kuta kummallisimpiin asentoihin, yrittäessäni yhtäaikaa tarjota läheisyyttä kahdelle, samalla toimien julmana eristeenä veljesten välillä.

Joka yö päätän, että tähän en nukahda vaan heti kun homma rauhoittuu, niin siirryn omaan sänkyyn. Joka aamu herään juuri niiltä sijoiltani, jonkun toisen sormi nenässä/navassa. Niska jumissa, selkä kipeänä ja toinen käsi puuduksissa.
Yhtenä yönä unohdin ottaa oman peiton mukaani. Yritin säälittävästi lämmittää itseäni lapsen peitolla, sillä äitiyspakkauksesta saadulla. Tässä ruhossa moinen on kuin postimerkki elefantin kyljessä.

Eilen illalla sain pojat petiin ja uneen yllätyksellisen nopeasti. Päätin ilostuttaa itseäni lenkkeilemällä. Ulkona satoi, mutta kaikessa kurjuudessaan kesli jotenkin vain lisäsi lenkin ihanuutta. Kotikadulle takaisin kaartaessa haaveilin hyvin ansaitusta lämpimästä suihkusta, iltapalasta, teestä, sohvannurkassa vilttiin käpertymisestä ja telkkarin rikossarjasta.
Olin juuri astumassa suihkuun, kun Bee karjaisi. Miehellä oli työilta (Älkää kutsuko lastensuojelua! En jättänyt lapsia yksin kotiin lenkin ajaksi. Mies teki töitä kotona.) ja dead-line huohottamassa niskaa, joten uudelleen-nukuttajasta ei edes neuvoteltaisi. Raahauduin lenkkihikisenä ja suihkuttoman raikkaana takaisin poikien luo. 

Ei millään. Uni ei tullut, ei kummallekaan. Tai no Aalle ehkä, mutta Been levottomuus piti huolen siitä, että Aakin aina vaan uudestaan nousi taistoon unta vastaan. 

Koitin saada voimaa ajatuksesta, että juuri nämä nukutushetket ovat niitä, joita myöhemmin kaipaan. Näissä on sitä läheisyyttä, jota tulevina vuosina kultaisina muistoina sydämessään kantaa. Ja nämä ovat niitä, joista lapsettomana ja myöhemmin keskolassa haaveilin. Nyt sietää siis nauttia.
Mutta. 
Olin nälkäinen ja janoinen. Joka hetki vei minut kauemmaksi aikaisesta nukkumaanmenosta. Kun tästä pääsisin olisi vielä pakko käydä suihkussa ja syödä. En minä heti syötyäni unta saa. Olisi varmaan kuitenkin pakko katsoa se rikossarja. Huomenna aamulla väsymys olisi taattu. Kun viimein kädestä alkoi taas tunto kadota, oli itku/huuto jo lähellä. 

Puolitoista tuntia myöhemmin pääsin suihkuun. Söin minimaalisen iltapalan ilman teetä. Katsoin höppäkomediasarjan.   

Kirkastumisesta kaaokseen

Perjantai oli ihana. Vietiin pojat hoitoon ja jatkettiin matkaa kaupungille ravintolaan. Tultiin kotiin ajoissa ja nautittiin rauhallisesta koti-illasta. Nukuttiin.

Yökylässäkin oli sujunut hienosti. Oikeastaan meidän tuloon ei juuri hymyä suuremmin reagoitu. Aa jatkoi lakaisemista (kiltti kyläläinen tietenkin siivoaa jälkeensä) ja Bee juoksentelua ympäri asuntoa nakki suussa.

Hetken aikaa kotona olimme reippaita ja iloisia koko perhe.

*

Sitten tuli yö.

Sunnuntain vastaisen yön vietin taas lastenhuoneen lattialla. Tällä kertaa siellä oloni ei juuri helpottanut. Se vaimensi karjumisen vikinäksi, mutta ei hiljentänyt ja tuonut unta. Vuorollaan molemmista sängyistä kuului vaativaa ääntelyä, noustiin pystyyn, naurettiin, leikittiin, laulettiin, kiukuteltiin, mentiin maate ja aloitettiin koko rumba uudestaan.

Miksi mä halusin äidiksi? Miten ihmeessä mä ikinä kuvittelin, että musta ois tähän? Lastenhankinta oli ehkä kuitenkin vain mun elämäni suurin virhe. Pojat on ihania, mutta musta ei oo tähän. Ei mua oo tarkotettu äidiksi. Miten mä ikinä selviän tästä?

Kun lopulta väsyin niin, että sain nukahdettua molemissa saängyissä edes suurinpiirtein rauhoituttiin ja sain unen painajaisen päästä kiinni.

*

Aamu ei tuonut helpotusta. Ulkona oli talvi, eikä kummalakaan pojista kunnollisia talvikenkiä, Aalla ei edes talvivaatteita. Kunnon äiti ois osannut varautua.
Äänestyskopin kautta kuappaan, josta olin sentään aiemmin jo pongannut hyvänoloiset kengät. Vaan kelvottoman äidin lailla olin jättänyt ne pongatessani kauppaan. Arvatkaa oliko enää kokoja? No ei ollut. Lisäksi ilmeni, että koko mallia, tai yleensäkään mitään mallia lumen ja sohjon kestäviä talvikenkiä ei ole Aan kokoisina.

Väsymykseen ja äitikelvottomuuteen kun lisättiin jälleen ahdistus Aan pienikokoisuudesta, olin siinä pisteessä, että itku meinasi tulla marketin käytävällä.
Kun päästiin kotiin ja saatiin pojat päiväunille, käperryin sohvan nurkaan muhimaan itsesäälissä/inhossa.

Miten mä en osaa edes pukea lapsia ulos!? Miten ikinä kukaan on antanut mulle nuo lapset sieltä siaraalasta, onhan niiden pitänyt huomata ettei musta oo tähän. 

Nukuin päiväunet. 
 
*

Illalla juteltiin pitkään miehen kanssa. Sain muotoiltua lähes ymmärrettävään muotoon pääni sisäistä kaaosta. Väsymystä, turhautumista, epävarmuutta, kotihommien loputtomuutta. Harmitusta siitä, että jatkuvasti vain selviytyy. Miksi tästä elämänvaiheesta ei saa nauttia, miksi pitää selviytyä? Jos näin pitkään työelämässä päivät olisivat tuntuneet tältä, olisin jo vaihtanut työpaikkaa.

Mies onnistui sekavan ulosantini joukosta löytämään muutaman jutun, johon voisi vaikuttaa. Aamulla ulkovaatehyllyyn oli ilmestynyt molemmille pojille oma kori tumpuille, sukille ja muille. Keittiö oli siisti ja roskat viety. <3

Mobilisoidut

Parin viikon tauon jälkeen päästiin tänään taas perhekerhoon. Pojat otti takaisin menetetyt kerrat, suhaamalla yhdellä kertaa vähintääkin kaikkien kolmen kerran suhautukset. Teki mieli luovuttaa.

Kotiin tultaessa saatiin rappukäytävässä aikaan aivan kamala kalabaliikki. Hävetti, kun hissistä pompsahti kaiken keskelle naapurin tyttö.

Olen käsittämättömän iloinen ja onnellinen, että olemme vihdoin kaikki terveitä. Minua hieman yskä vaivaa, mutta enää sillä lailla jälkijäristysmäisesti. Selkä vaatii vielä keskittymistä, jumpaa ja särkylääkkietä, mutta jokatapauksessa olen taas jo mobiili. Päästiin tällä viikolla koko perhe uimaan ja minä tanssimaan. Eilen oltiin poikien kanssa kahdessakin kyläpaikassa.

Silti.

Yhdellä piikillä ja parilla paremmilla yöunilla ei edelliset viikot ole vielä nollattu. Hermoni eivät ole eheytyneet, eikä pinnani vielä saanut elastisuuttaan takaisin. Kiinnostukseni kodinhoidollisiin asioihin on minimaalinen. Eilen illalla tajusin saavuttaneeni uuden ennätyksen kun viskasin pöydältä löytyneen roskan olkani yli lattialle.

Huomenna viemme pojat siskon luokse yökylään. Menemme meihen kanssa iltapalalle ravintolaan ja ajoissa kotiin nukkumaan. Kahden hengen mielenkirkastusjuhlat. 

*

Been korvat operoidaan ensi viikolla. Lataan kaiken toivoni noihin pieniin putkiin. Älä tule paha talvi, tule hyvä talvi.
Hieman ahdistaa moinen toimenpide itsessään. Kipristää jo nyt sydämestä kun ajattelienkin tuota pientä miestä taas niihi sairaalavaatteisiin ja letkuihin.

Näillä mennään

Edelliset kaksi päivää vietettiin poikien kanssa evakossa. Jo aikaa sitten sovittu sähköremppa ajoi meidät pois kotoa. Mikäs sen mukavampaa väsyneenä ja kipeänä kun lähteä muiden nurkkiin. 

*

Kehoni vihaa huonoja elintapoja. (Ikävä kyllä luonteeni on aivan eri maata.) Pari päivää eineksiä/pikaruokaa tarkoittaa viikon ruuansulatusvaikeuksia. Muutama päivä ilman liikuntaa tarkoittaa viikkojen ajan selkä vaivoja. Yksi pala suklaata tarkoittaa kiloa lisää puntarilla. (Viimeinen kohta saattaa olla vähän liioiteltu, mutta edelliset kaksi on totta.)
Kipeänä oleminen on verottanut liikuntaa. HeiaHeiassa viimeisin merkintä on sunnuntailta. Tänään kostautui. Selkä on aivan jumissa ja joka liike sattuu.

En edelleenkään ole nukkunut kunnolla. Yskin niin, että päätä särkee. Keuhkoihin ja putkiin sattuu jatkuvasti. Tähän muutenkin mahtavaan olotilaan kun lisätään selkäkipu on tuloksena äreä, lyhytpinnainen, hidas ja itkuherkkä ihminen. Sen saman ihmisen pitäisi olla äiti. Ei kovin toimiva yhdistelmä.

Psykologi käski keskittyä nyt hetkellisesti vain ja ainoastaan tähän hetkeen, tästä selviämiseen. Lepäämiseen ja paranemiseen. Kielsi murehtimasta mennyttä ja tulevaa juuri nyt. Ajattelin yrittää. 

*

Lapsi/äitiblogeja on puitu viime aikoina paljon mediassa. Hyviä pointteja asiasta löytyi täältä.

Väsyttää

Meidän yöt ovat muuttuneet levottomiksi. Tuntuu, että joku valvoo aina vuorollaan. Viime yönä taisi valvoa taas kaikki.

On tietenkin aivan luonnollista, että juuri kävelleen oppineen lapsen yöt ovat leovttomia. Sama pätee flunssaiseen lapseen ja aikuiseen. Vaan entäpä ne yöt, kun lapset eivät nuku levottomasti, eikä ketään flunssa riivaa unia häiritsevästi. Mikä silloin saa äidin valvomaan?

Sänkyyn mennessä iskee levottomuus. Pyörin ja kierin. Etsin asentoa ja kohennan tyynyä. Kuuntelen äänikirjoja. Kun hiukankaan nukuttaa, suljen kirjan ja koetan nukahtaa. Nousen, käyn vessassa ja laitan taas kulokkeet korvilleni. Lopulta tuntien päästä vihdoin saan suljettua silmäni ja unen päästä kiinni.  Aamu tulee aina liian nopeasti.

Yritin miettiä mistä kiikastaa. Ei minua ahdista erityismmin, ei ainakaan sillä tavalla näkyvästi. Meillä ei ole akuutteja huolia tai murheita. Perheemme yleiskriisiä lukuunottamatta asiat ovat hyvin.
En millään saa kiiinni päivällä asioista, mitä yöllisinä hetkinä mietin. En kertakaikkiaan muista yhtäkään mietettäni.

Alan olla väsynyt.
Niin väsynyt, että viime yönä vihdoin putkahti päähäni ajatus, joka sävähdytti niin ettei unohtunut: voi kun tää kaikki vain loppuis.

Tiedän, etten oikeastaan sitä tarkoita. Olen elämässäni täyttänyt usempaan otteeseen eri kriisitilanteissa masennustestejä. Vaikka tulokset olisivat olleet mitä, en koskaan ole rastittanut kohtaa minulla on itsetuhoisia ajatuksia tai uskoni tulevaisuuteen on kadonnut. En edelleenkään rastittaisi. 
Siltikään en voi ohittaa ajatusta tuosta vain. Se todella tuli mieleeni. Ainakin tuon lyhyen hetken tuntui siltä,  että se tulevaisuus johon uskon, on liian kaukana. En jaksa sinne asti.

*

Luuletteko, että jos neuvolassa kertoisin
a) saisimme taas kotiapua 
b) lapset lähtisivät huostaan
c) äiti lähtisi huostaan?

Viikonlopun parhaat

En muista viime viikon keskivaiheilta mitään. Epäilen, että asiaan liittyy yövalvomista ja sairastelua. En ole varma. Onneksi viikonloppu oli täynnä piristystä.

Perjantaina pääsin ystävän kanssa ravintolaan syömään. Oli ihanaa. Ihanaa ruokaa, vielä parempaa seuraa. Voi kuinka hyvältä tuntuu olla seurassa, jossa ei tarvitse jännittää, ei tsempata, eikä sensuroida itseään. Aivan kamala ikävä oli ollut tuota ystävää. Harmittaa, että tällä hetkellä tavataan niin harvoin.

Lauantaina tuuletin päätäni kuuntelemalla itseäni viisaampien mietteitä kasvatuksesta. Pidän opiskelemisesta ja luennoilla istuminen on mielestäni mahtava tapa kuluttaa vapaa-aikaa. Varsinkin kun aihe on mielenkiintoinen ja itselle merkityksellinen.
Mukanani luennoilta sain ainakin muutamaksi päiväksi varmuutta siitä, että me ollaan ihan hyvälläpolulla tämän perheen kanssa. Miehellä ja minulla on oikeansuuntaisia aatoksia ja ideoita kasvatuksesta. Pojilla on toisensa yksinäisyyttä puskuroimassa. Ja jos onkin lapseni luonteiltaan haastavia, niin tulevaisuudessa moisista luonteenpiirteistä on varmasti hyötyä.

Lauantai jatkui aamupäivän luetojen jälkeen vertaistuella. Ensin kahden keskinen kahvihetki toisen keskosäidin kanssa. Illalla koko joukon voimin kylään perheeseen, jossa elämää pyörittää jo teiniksi ehtinyt monivammainen. Kaikenkaikkiaan lauantaina sai taas perspektiiviä monella tapaa elämäämme.

Sunnuntaina vietettiin kotipäivää. Illalla mies totesi, poikien olleen koko päivän kovin tyytyväisiä elämäänsä. Jotenkin levollisempia ja suolisen onnellisia. Niin. Ei ne paljoa kaipaa. Äidin ja siän, jotka ovat paikalla ja läsnä. Kiireettömän hetken ilman mitään sen kummepia. Siinä on lapselle kaikki.