Hiihtolomailua

Ollaan vietetty hiihtolomaa. Vaikka eihän kukaan meistä koulussa tällä hetkellä olekaan. Hiihtämässäkään ei ole käyty. Pitäisikö siis sittenkin kutsua tätä vaan lomaksi?

Lomalla meillä oli kolme tavoitetta: Bee vieroitetaan tutista, Aa saadaan käyttämään silmälaseja ja minä ja mies liikumme päivittäin (edes jompikumpi joka päivä). Tavoitteista toteutui ensimmäinen täysin, toinen ja kolmas melkein.

*

Tapasimme loman alussa lastenpsykiatrisen työntekijän kanssa. Heti alkuun saimme kuulla kunniamme moisesta tutistavierottamisesta. Sanokoot kuulema hammaslääkärit mitä vaan, niin meidän tilanteen huomioon ottaen moinen ylimääräinen rasite miehelle ja minulle olisi voinut jäädä väliin. Vielä kun Beellä on muutenkin ollut aika rankkaa viime aikoina, niin kuulema silkkaa hölmöyttä moinen.
Vaan tuossa kohtaa poika oli jo pari yötä nukkunut ilman tuttia, eikä sitä enää sille voinut takaisin antaa.

Oli psyk. tapaamisessa hyviäkin puolia. Lupasivat tulla mukaan verkostopalaveriin puolustamaan poikien pitämistä samassa ryhmässä, Been tarvetta pienryhmälle ja vanhempien jaksamisen kannalta olennaista päivähoitopaikan läheistä sijaintia. Tuntuu hyvältä, että joku tulee sinne virallisen auktoriteettinsa kanssa puolustamaan minun piiperrystä ja vikinää.

*

Aan kanssa kävimme suolistolääkärin luona. Ei tuntunut kovin huolissaan olevan, mutta verikokeet otettiin. Keliakia ja muutama muu testi. Tulokset saadaan parin viikon päästä.

Tuolla käynnillä tapahtui vihdoin myös se, mitä jo pitkään ollaan odotettu: vaaka näytti 8-alkuista numeroa! Ukon painohan kerran jo kävi siinä tuntumassa, kunnes numerot alkoivat pienenemään. En ollut uskoa hoitajan kertoessa vaa'an näyttämän lukeman.
Lääkäri alkoi heti toppuuttelemaan, että ainahan voi vaaka hieman heittää, mutta päätin olla kuulematta moisia kommentteja ja hakea kaupasta kilokakun juhlan kunniaksi.

*

Been elämä ei ole helpottanut sitten viime kirjoituksen. Eriänäisten isovanhempien ja tätien armoille hänet on sysätty ainakin tsiljoona (=3) kertaa. Ainakin puolet (=kerran) jätettiin hoitoon ihan yksinään ilman Aata. Kaikki kivat jutut kielletään, eikä kukaan tajua tehdä mitään oikein. Kaikki leikkii koko ajan ihan väärin ja antaa vääriä ruokia vääriin aikoihin. Ja sitten vietiin tuhkatkin pesästä (= tutti)! Koiralla ei muka saa ratsastaa eikä kissan kanssa painia. Tyhmää ja epää!

Lastenprykiatrisen hoitajan mukaan on ihan ok, että Bee piruilee oireilee.
Meidän elämä on ollut normaalia rutiinittomampaa. Mulla on ollut tavallista enemmän omia menoja. Meillä käy aikaisempaa enemmän vaihtuvia hoitajia. 
Kaikki juttuja, jotka on ollut nyt välttämättömiä ja meidän perheen kokonaistilanteen takia hyviä. (Niin ja lisäksi se tutti-juttu.) Jotenkin se hoitaja onnistui kääntämään senkin positiiviseksi, että lapsi oireilee. Ois kuulema huolestuttavampaa, jos ei mitenkään reagoisi. Harmi vaan, etten yhtään muista miten se tuon perusteli. 

Eilen illalla, kun pojat taas päivällä oli olleet hoidossa , Bee piti loputtomalta tuntuvaa itkukonserttiaan ja Aa meni pitkin seiniä. Syyllisyys alkoi kalvamaan mieltä. Päätin, että alan aikaisempaa enemmän vaatia hoitajia tulemaan meille. Että edes koti ja rytmit pysyisivät samoina. Lopetin myös haaveleimesta aktiivisemmasta elämätyylistä poikein kanssa. Siis lomamatkoista tai retkipäivistä. Silloin tällöin, mutta ei yhtään nykyistä enempää.
Muuta en ainakaan vielä keksinyt.

Lomaraportti

Joululoma oli yhtäaikaa liian lyhyt, pitkä ja sopivan mittainen.

Sopiva se oli poikien kannalta. Juuri näin pitkään selvästi pojille sopi, että elämme holtittomalla rytmillä ja teemme kaikkea arjesta poikkeavaa. Pari viimeistää päivää on kuitenkin jo tuntunut siltä, että rutiinit olisivat taas jo tarpeen.

Liian pitkä ja juhlantäyteinen se oli mässäilyn kannalta. Eilen aamulla kehoni päätti hyvin selkeästi ilmoittaa minulle, että nyt saa riittää. Vähemmän ruokaa ja enemmän liikuntaa, eikä enää tekosyitä juhlan ja loman varjolla.

Liian lyhyt loma oli levon kannalta. Mies teki kyllä parhaansa, että sain nukkua pitkiä aamuja ja muutenkin pääsin vähemmällä. Yhtenä iltana saatiin järjestettyä pojille nukuttajat ja lähdettiin elokuviin. Koko perheen voimin käytiin paljon kyläilemässä, pulkkareissulla ja ystävän mökillä saunomassa. Kiakki tuuletti mieltä ja sielua.

Vähän enemmän vaan olisin vielä tarvinnut.
Yhtään ei ole sellainen raikas ja jaksava lomanjälkeinen tunne. On väsynyt ja raskas olo. Jännittää miten arki saadaan näillä voimilla sujumaan.

*

Loman aikana lanseerasimme uuden nukutussysteemin. Nyt ei enää jäädä poikien viereen sänkyyn köllimään eikä edes istumaan. Nukuttajalle somistettiin huoneen nurkkaan sohvalle lukupaikka: yövalo, tyynyt ja torkkupeitto.

Yllättävän hyvin lähti tämäkin rullaamaan. Muutamaan otteeseen pitää kumpainenkin siirtää takaisin paikalleen, mutta yleensä nukahtavat melko kiltisti omillaan. Vain parina yönä on tarvittu lämpöä ja läheisyyttä.

Ensimmäinen joululahjakirja jo luettuna ja toinen aloitettu. 

Suursiivottu

Koko kesän tein sisäistä suursiivousta.

Ensin piti siivota isoimmat sotkut, puhua. Sanoa kaikki ne asiat mitkä painoivat mieltä. Asioita, joita en kiireen ja väsymyksen keskellä ollut osannut pukea sanoiksi.
Piti pestä huolella, itkeä se loputtomalta tuntuva itku sisältä pois. Istua miehen sylissä hyvällä ajalla halattavana ja vollottaa.
Oli tuuletettava, mökkeiltävä, ulkoiltava, nautittava luonnosta. Onneksi kesän säät suosi meitä. Vaikka kaikki muut tuntuivat purvaavan kesän kylmyyttä, meille sää oli mahtava. Kovin lämpimillä keleillä pojat kun eivät jaksa ulkoilla.
Viimeistelin siivon lepäämällä. Nukuttiin pitkään aina kun siltä tuntui ja pojillakin unta riitti. Nukuttiin päiväunia. Nukuttiin aamut, jolloin paikalla oli joku muu innokas lastenhoitaja.

Kesän lopussa olo alkoi tuntua keveältä. Kaiken sotkun alta löysin itseni. Tajusin kuinka paljon olen itseäni laiminlyönyt ja kuinka kovasti kaivanut minua.

Samalla tajusin kuinka rikki olen yhä edelleen.

Kun kaiken arjen aiheuttaman väsymyksen ja toivottomuuden sai kuunattua päältä pois, pystyin vihdoin hahmottamaan mikä väsymyksestä ja surusta oli vain tuota arjen tuomaa ja mikä trauman aiheuttamaa. Siivon jälkeen jäi jäljelle paljon korjattavaa.

Tänään pitäisi soittaa sairaalan psykologitiimille ja keskustella tarpeesta jatkaa tapaamisia syksyllä. Tekee mieleni sanoa puhelimeen "Tämä ja tämä on rikki, tulkaa ja korjatkaa".

Juhlasta arkeen

Mies meni aamulla töihin. Kahdenkuukauden auvoinen loma-aika on nyt ohi. En keksi riittäviä ylisanoja kertomaan kuinka hyvä loma meillä oli. Ja kuinka oikeaan aikaan.
Mies ja minä oltiin aika lähellä murtumispistettä juuri ennen lomaa. Siltikin olen tyytyväinen, että mies ei pitänyt isäkuukautta aiemmin. Poikien kannalta nimittäin tämä oli aivan loistava hetki. Pojat ovat heränneet aivan uudenlaiseen sosiaalisuuteen kesällä ja suhde miehen ja poikien välillä kehittyi kesän aikana varmasti paljon vahvemmaksi kuin mitä se olisi aiemmin keväällä pystynyt. Paljon kertoo se, että Been tippuessa likumäestä, poika halusi juuri isän syliin lohtua hakemaan. Äitiyteni koki kenties pienen kolahduksen samalla, mutta koitan olla keskittymättä siihen.

Arki aloitettiin poikien kanssa juuri niinkuin olin suunniteltu. Herättiin kelloon, ei lomatyyliin sitten kun jaksetaan. Syötiin aamupala ja lähdettiin pihalle. Tultiin kotiin, tehtiin ruokaa ja nyt nuo vaipuivat päiväunille, jotka suunnitelmani mukaan kestävät kolme tuntia. Tässä vaiheessa ne on kestäneet tunnin. Olen päättänyt kehittää meille hyvän arkirytmin. Jeesuksen ryhti -liike on saapunut kotiimme. Päivärytmin lisäksi siihen kuuluu järkevät ruuat ja säännöllinen liikunta. 
Veikkauksia rytmin ajallisesta kestävyydestä voi lisäillä komenttiosioon. Oikeasta veikkauksesta luvassa papukaija- ja erkkimerkki. 

Oma veikkaukseni on, että homma kaatuu ensimmäiseen sairastumiseen. Siihen ei taida olla kovin pitkä aika, Aan ääni tuntuu käheältä ja muutenkin poika on ehkä vähän vetämätön. Mies jo päätti, että se on tulossa kipeaksi, minä vielä arvon voisiko asia liittyä astmalääkkeen lopettamispäätökseen. Kumpikaan vaihtoehto ei tunnu kivalta. Jälkimmäisen toteutuessa edessä häämöttää kortisonipläjäys, joka pistäisi kasvun taas jäihin.

Miten ihmeessä supermarjot ja muut kunnonäidit pitävät rytmistä ja hyvistä elämäntavoista kiinni sairastelujen keskellä? Tietääkö ne jonkun salaisuuden? Tai kenties Salaisuuden?

**

Meillä oli viikonloppuna juhlat. Tupaantulijaiset ja poikien synttärit samassa paketissa sukulaisille ja muutamille ystäville. Juhlien jälkeen mietin, että meitä taidetaan pitää melko höveleinä vanhempina. Jotenkin jäi tunne, että aika moni nyt ajattelee, että me ei ehkä oikein välitetä meidän lapsista vaan annetaan niiden riehua ja riekkua miten sattuu.

Esimerkki 1.
Vieras (hieman hätääntyneesti): Hei, Aa kiipesi penkille.
Minä (turtuneesti): Mille penkille?
Vieras: Parvekkeen.
Minä: Kunhan ei kiipeä pöydälle, sieltä en tiedä osaako se tulla alas.
Vieras: Niin mutta pitäiskö ne tuolit laittaa kasaan ja ottaa pois kun se koko ajan kiipeää niihin.
Minä: Älä turhaan, kun sitten se käyttää niitä tikkaina.

Esimerkki 2.
Aa on juuri kiivennyt eteisen vaatekaappiin ja istuu siellä lempi tarkkailupaikassaan.
Vieras (hätääntyneesti): Ei, ei, ei, et sä sinne voi mennä! Voi, voi, voi, tule nyt pois sieltä kun sä loukkaat kohta!
Minä: Kyllä se saa siellä olla ja se osaa kyllä tulla itse sieltä pois.
Vieras: Kyllä mä nyt otan tän pois täältä, saa muuten kohta kävelysauvasta silmäänsä.
Luovutan ja mietin kertoako vieraalle siitä viime viikkoisesta kun Aa tuli kävlysayvaa heilutellen luokseni keittiöön.

Esimerkki 3.
Bee kurottelee pöydältä lasia ja kumsahtaa lattiaan suorin vartaloin. Vieras huudahtaa pelästyneesti ja lähtee hätääntyneesti kohti Beetä.
Minä: Eikun odota hetki. Ei se välttämättä loukannut. 
Vieras: Mutta kun se kaatui noin pahasti.
Bee ei vielä itke, mutta vieraan tempaistessa Been syliinsä poika alkaa huutamaan.
Minä: Mulla on ollut tapana odottaa hetki ja lohduttaa jos oikeasti on loukannut ja alkaa itkeä. Yleensä meidän pojat ei moisista hätkähdä vaan jatkavat menoaan. Jos ne näkee mun pelästyvän, niin sillon ne hermostuu itsekin.
Vieras: Mutta kyllä se nyt kaatui niin pahasti, että varmasti sattui.
Jostain syystä vieraan käytös saa minut epävarmaksi.
Minä: Kaksosten kanssa on vähän tällästä. En mä ehdi tai pysty aina olemaan paikalla. Jos on toisen kanssa pesemässä kakkapyllyä ja toinen kaatuu, niin minkäs teet. Meidän pojat ovat oppineet aika paksunahkaisiksi.
Poistun keittiöön tuntien oloni hirviöksi.

Kerroin miehelle tilanteista ja siitä, että mahdetaanko meitä pitää aivan kelvottomina vanhempina. Mies totesi, että hänelle oli jäänyt samanlainen tunne. Vähän väliä joku oli miehellekin tullut rapostoimaan siitä mitä pojat tekevät, olettaen että mies ryntää paikalle pelastamaan lapsensa. Miehen todetessa raportoijalle, että joo ne tekee sitä, oli katseet muuttuneet kummaksuviksi.

Päätin antaa enemmän painoarvoa sukulaimiehen anopille antamalle arviolle meidän lapsenkasvatusmetodeista: Niin juuri pitääkin tehdä. Se on hienoa, että ovat ymmärtäneet, että tuollatavalla niitä kunnollisia ihmisiä tulee, että sopivalla tapavalla rennosti. Kun ovat sellaisia boheemeja, niin ovat sen ymmärtäneet, että eivät liikaa pingota.
 

**

Kehitysprojektini nettipäivitykset jätätävät lomanjälkeisesti. Merkinnät on kyllä kalenterissa, mutta jostain syystä nettiaika ei tunnu riittävän blogin päivittämiseen. Toivottavasti lähipäivinä luvassa massapäivitys. 



**

Reissusta palattu

Kahden viikon reissu on takana ja tuntuu hyvältä olla kotona. Ei sillä etteikö reissu olisi mennyt hyvin. Meni aivan mainiosti, ihan yli odotusten. Ois voinut vielä olla pitempäänkin, mutta hyvä näinkin.

Ensimmäiset neljä päivää oltiin leirillä. Sen jälkeen nautittiin mökkielämästä miehen perheen kanssa. Mökillä lojui pöydällä jatkuvasti kolme läppäriä, mutta siltikään en saanut itseäni blogiin asti. Jotenkin tuntui väärältä käyttää moisia kapistuksia mökillä. En osaa ihan tarkkaan sanoa miksi, sillä kyllähän minä nitä koneita käytin, reseptien hakuun ja muuhun vastaavaan. Blogiin tai facebookkiin en saanut silti yhdenainutta päivitystä tai kirjoitettua ainuttakaan sähköpostia. En edes niitä tarpeellisia.

Olin varautunut jokseenkin siihen, että mökkielämä alkaisi hermostuttaa muutaman päivän jälkeen. Ei alkanut. Miehen perheen kanssa lomailu on rentoa. Mökillä ei pidetä suomalaisperinteistä työleiriä, vaikka työtä olisikin tarjolla. Hommia saa tehdä ken tahtoo. Tekijöistä tai tekemättäjättäjistä ei pidetä kirjaa. Kukaan ei tunnu tietävän mitä kello on, kellään ei ole kiire. Ruokaa tehdään porukalla, rakkaudella ja hartaasti. Pöydässä on herkkuja toistensa perään. Sauna lämpeää joka päivä.

Pojat nautti mökkeilystä viipottamalla pihalla. Suurinta viihdettä on kontata järveen läträämään. Onneksi ranta on matala.
Poikien kehitysikä synttäreitä vietettiin tekemällä kaksi jälkiruokaa. Vaikea sanoa kumpi oli parempaa, kaurakeksin päällä mascarponevaahto ja mustikoita vai stoutilla karamellisoidut banaanit vaniljajäätelöllä.

Pojat ehtivät kehittymään aivan valtavasti matkan aikana. Bee kävelee jo enemmän kuin konttaa, nousee seisomaan ilman tukea, kipeää tuolille ja pöydälle nopeammin kuin kukaan uskoisi. Lisäksi poika pärisyttelee ärrää minkä kerkeää. Aa otti ensimmäisen varoivaisen askeleen ja on ruvennut juttelemaan. Tähän asti ääntely on ollut pääsääntöisesti murinaa ja ärinää, BPD-lapsen krohinaa. Nyt poika on alkanut enenevästi käyttämään kaunista joskin hentoista ääntään. Tuntuu mahtavalta kuulla tuolla äänellä lausuttu äiti.

Kissa keräsi mökillä urhoollisuusmitaljea ajamalla naapurin puolivillit katit pois meidän tontilta. Se kulki onnellisena kello kaulassa ympäri pihaa, jahdaten perhosia. Oltiin tyytyväisiä, kun sillä ei tuntunut olevan tarvetta laajentaa reviiriään, vaan pysyi omalla pihalla kiltisti. Koska näin tosiaan tuntui olevan, hämmensi eilinen puhelu kovin. Anoppi soitti ja kertoi meidän lähdettyä jutelleensa mökkinaapurin kanssa. Naapuri oli kysellyt mahtaako anoppi tietää kenen mahtaa olla sellainen mustavalkoinen kissa, jolla on kulkunen kaulassa. Kissa kun oli tullut naapureille taloon sisään ja mennyt olohuoneen matolle kellimään. Saman kissan naapuri oli myöhemmin nöhnyt toisen talon pihassa, sen missä asuu kahdeksan puolivilliä kissaa.
Selvisipä meidän kissasta löytyneen naarmun alkuperä.. En vaan ymmärrä missä välissä tuo katti on kaiken tuon ehtinyt, koko ajan kun tuntui olevan näkösällä.

**

Reissun aikana tuli kaksi loistavaa puhelua. Toinen tuli lääkäriltä, joka kertoi että minulla ei ole enää insuliiniresistenssiä. Toinen tuli kiinteistövälittäjältä, joka kertoi että vanha asuntomme on myyty ja paremmalla hinnalla kuin odotimme.

Status loma

Tuli pidettyä taukoa blogimaailmoista. Edelliset lomaviikot olen edes yrittänyt päästä päivittelemään omaa ja muiden elämää blogeissa, mutta nyt en edes yrittänyt. Eikä ole ollut tarve. Niin kuin alkuun totesinkin, aloitin blogin koska yksin päivisin kotona ollessa kaipaan tapaa purkaa ajatuksiani. Miehen ollessa vieressä, blogi ei tunnu niin tarpeelliselta. Tänään tulin käymään täällä ja huomasin, että blogiini oli ilmestynyt useampi uusi lukija. Oli pakko tulla päivittämään edes jotain, ettei uudet lukijat luule ihan kuollutta blogia seuraavansa. Älkäätte huolestuko. Mies palaa sorvin ääreen vajaan kuukauden päästä. Eiköhän päivitystahti viimeistään silloin taas vilkastu.

*
Muutosta on jo kuukausia, mutta ennen miehen lomaa sitä tuskin olisi uskonut. Nyt koti on kokenut mullistuksia:
-Olohuoneen oviaukon muuttolaatikkomuuri on poistunut.
-Parveke muuttanut olomuotonsa romuvarastosta viihtyisäksi kesäolohuoneeksi.
-Eteisen käytävän romuvuoren tilalle on muodostunut naulakkokollaasi. (Joka tyypin sisustuskirjan kannesta bongatun kuvan inspiroimana.)
-Vaatehuone 1/2 muutettu romuvarastosta vaatehuoneeksi.
(Vaatehuone 2/2 odottaa muutosta romuvarastosta siivous/työkalukaapiksi.
-Liinavaatelaatikosto järjestetty ja laatikot nimetty.
-Poikien tuleva sänky kasattu ja puoleenväliin asti koristeltu.
-Vanhasta asunnosta noudettu kattovalaisimet ja asetettu uudessa kodissa paikoilleen.

Niin hyvälle mallille asiat saatu, että päätimme kehdata loman lopullakutsua ystäviä ja sukulaisia tupaantuliaisiin. Samalla vietetään poikien 1v.-synttärit.

*
Bee kävelee. Ei vielä ihan koko ajan, eikä vielä valtavia matkoja. Sen verran hyvin kuitenkin jo, että kaikki reissunsa aloittaa askelilla, kunnes pyllähtää ja jatkaa matkaa kontaten. Into on isompi kuin taito. Kummien kanssa harjotellessa poika innostui kannustuksista niin, että kuvitteli hetken jo osaavansa juosta ja hyppiä tasajalkaa.

Tänään Aa alkoi epäilyttävästi vihjailla olevansa myös kohoamassa ennemmin kuin myöhemmin ylvääseen kaksijalkaisten kastiin. Isän yrittäessä laskea ukkoa maahan, vänkäsi Aa vastaan vaatien isää kävelyttämään. Samasta se Been kanssa lähti silloin juhannuksena. Pikaisella laskukaavalla voisi olettaa, että miehen loman loppuessa kanssani kotiin jää kaksi pientä tepsuttelijaa.

*

Katseet

Loma jatkuu aktiivisena. Kun sairastelutkaan ei vaivaa (Been pienen pinetä köhää lukuunottamatta), tuntuu ihan siltä kuin me oltaisiin ihan tavallinen perhe. Siksipä otti ihan vatsanpohjasta kun eilisellä ostoskeskusvisiitillä äkkäsin leikkipaikalla äiti-duon tuijottavan meitä.

Luonnollisestikaan me emme olleet leikkipaikalla. (On jo uskaliasta meiltä olla edes ostoskeskuksessa.) Istuskelimme hetken poikien kanssa leikkipaikan aidan toisella puolella ihmettelemässä vilinää ja vilskettä. Mies otti Been syliinsä ja minä Aan. Aa teki tapansa mukaan kaikki temput perä jälkeen. Istui, seisoi, hyppi ja kiipeili.
Silloin huomasin leikkipaikalla parin nuoren äidin tuijottavan meitä. Nimenomaan minua ja Aata. Olin taas jo unohtanut, että Aa tosiaan on niin pienen kokoinen, että se pistää silmään. Ei venahtaneisiin 56-kokoisiin bodeihin mahtuva poika voi vielä osata seistä. (Tähän kohtaan mun piti kirjoittaa mitä sen kokoiset tekee, mutta tajusin etten tiedä. Ei mulla oo tavallisesta kehityksestä enää mitään käsitystä.) 

Pahoitin mieleni. En edes tiedä ihan tarkalleen miksi. 
Päähäni mahtui oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa:
a) Äidit kauhistelivat minun pitävän lastani nälässä ja aiheuttavan lapseni pienikokoisuuden.
b) Äidit luulivat Aata kokoisensa ikäiseksi ja kauhistelivat tapaani retuuttaa ja kohdella lastani.
 Vasta kotona mieleeni juolahti kolmaskin vaihtoehto:
c) Äidit miettivät aidon ihmeissään, mikä vamma tai sairaus pojalla mahtaa olla.

Ymmärrän, että Aahan kiinnittää huomiota. Tuohon pieneen kroppaan kun yhdistää vielä silmälasit, ei kysymyksiltä ja hämmästelyiltä voi välttyä. Ja tiedän varsin hyvin, ettei kysymykset ja hämmestelyt ole merkki pahantahtoisuudesta ja syllistämisestä. Itse olen aivan haltioissani kaikista vammoista, oireyhtymistä, kehityshäiriöstä jne. Kun näen jossain erityislapsen/aikuisen katson itsekin pitkään. Yritän toki olla hienovarainen enkä möllöttää kuin lehmä. Enkä katso pahalla, vaan mielenkiinnosta. Testailen osaamistani ja koetan tunnistaa mahdollisen oireyhtymän tai syndrooman.

Miksi siis pahoitan mieleni niin kovasti, kun meitä tuijotetaan? Siksikö, että se rikkoo ajatukseni meidän tavallisuudesta? Siksikö, että se muistuttaa minua siitä kaikesta mikä meni vikaan? Vai olenko vain niin epävarma itsestäni, että koen katseet aina arvosteluksi minua kohtaan?

En ole koskaan ymmärtänyt, että tuijottaminen voi aiheuttaa moisia tunteita.
Tekee mieli pyytää anteeksi kaikilta, joita olen ikinä katsonut hetkeä pidempää.



p.s. Edelleen tahdon puolustaa erityisesti lasten oikeutta tuijottaa. Lapsen nähdessä jotain uutta, oli se sitten suuri puu, uusi eläin, pyörätuoli tai mitä tahansa, pitää lapsen saada katsoa ja ihmetellä. Muuten ei lapsi opi ymmärtämään. Jos häveliäisyyden takia kielletään katsomasta, kun vanhempia hävettää että lapsi tuijottaa vammaista, oppii lapsi ainoastaan, että siinä ihmisessä on jotain outoa ja sitä pitää kohdella eritavalla, ehkä vähän pelätä.





  

Arkisempaa lomaa

Lomaelämä on kiireistä. Niin kiireistä, ettei ehdi blogia päivittelemään, eikä nettitelkkareita seuraamaan. Ihan just en muista, että mitä sarjoja seurasin, mutta sen tiedän että tärkeitä juonenkäänteitä on jäänyt näkemättä. Niin ja että varmaan olen unohtanut blogiin kirjoitella olennaisia käänteitä meidän elämästä.

Onkohan tässä päässyt käymään niin, että on tullut keskityttyä siihen ihan oikeaan asiaan?

*

Viimeviikon kaupunkilomamatkan jälkeen ollaan vietetty aika arkista loma-aikaa kotona. Tiivistettynä viikko on mennyt näin: Maanantaina miehen kanssa laitettiin "kerralla kaikki kuntoon" ja paljon saatiinkin aikaiseksi. Tiistaina siivottiin ja illan suussa tuli ystäviä meille syömään. Keskiviikkona puuhailtiin taas päivä ja illalla mentiin ystävien luo syömään.
Eilen minä ilmoittauduin työttömäksi.
Tänään ukkokulta joutuu hiukan uurastamaan oman pienimuotoisen yritystoimintansa parissa ja me lähdetään pikku-ukkojen kanssa kohta lastenkirppikselle.

Muutaman yksityiskohdan ehkä sittenkin tahdon viikosta jakaa.

1. Maanantaina yksi hoidetuista asioista oli apuvälinekeskukseen soitto. Aan syöttötuoliin apuvälinekeskuksessa tehty kaari nimittäin hajosi. Sillon kun kaari saatiin, asiasta oli puhetta että näin voi käydä. Sillon saatiin ohjeeksi soittaa ja tilata uus, jos niin käy. Mitat ja mallit otettiin sinne talteen.
Nyt kun soitin, oli toimintaterapeutti vaihtunut. Uusi ihmetteli kovin, että ompa outoa, että omaan tuoliin on tehty osia. Yleensä ei ole ollut tapana. Aika erikoinen järjestely. Olisi pitänyt löytää koko tuoli lainaan, vaikka pandatuoli.
Selitin taas, ettei Aa tarvitse pandatuolia, vaan erikoispientä tuolia. Ja että sellaista kyllä etsittiin, mutta ei löytynyt, joten toimittiin näin. Ja että ei, Aa ei ole liikuntarajoitteinen, -vammainen tahi kehitysviiveinen, vaan vain ja ainoastaan pieni.
Asia jäin auki. En jaksanut asiasta enempää vängätä, eikä uusi toimintaterapeutti tahtonut ottaa moista harteilleen. Jätin sille ekan kaaren tehneelle tekniikanpuolen miehelle soittopyynnän kun palaa lomilta.

2. Olen edelleen hieman pöyristynyt siitä, että olen työtön. Vaikka mies on kotona nyt hetken jakamassa kanssani hommat, tuntuu tässä olevan ihan työpäivän verran hommaa molemmille.
Onneksi sain ymmärtäväisen virkailijan työvaoimatoimistossa. Hetken verran se tivasi, että jäänkö ihan aivan satavarmasti 13.8. hoitovapaalle. Selitin, että mulla on kotona kaksoskeskospojat. Ei tivannut täti enää, vaan merkkasi kiltiksi työnhakumerkintäni poistettavaksi 13.8.
Edellisen työsuhteen kohdalle piti merkata, että miksi se on päättynyt. Äitiysloma ei ollut vaihtoehtona. Täti teki temput ja nyt syynä on mulla ennenaikainen synnytys.

3. Yks tän viikon hommista, jota en ole vielä ehtinyt tekemään, ois poikien vaatekaappien läpikäyminen. Ovat molemmat hurauttaneet pituutta yhtäkkiä ihan kamalasti. (Enää ne ihan kaikken venahtaneimmat 56-koon bodyt mahtuu Aalle.) Mun kesävaatehankinnatkin on menneet ihan pieleen ja Beelle ei meinaa löytyä sopivaa päällepantavaa. Synttärilahjaksi pyysin pojille kesävaatteita ja kerroin ohjeeksi koot, jotka ounastelin varmasti menevän kesän ajan. Pieleen meni arviot. Nyt on Aalla päälle Been lahjahousut ja Aan lahjahousut odottamassa jotain kelle ne antaa eteenpäin. (Tai taaksepäin? Ne tuli perille sopivina, mutta viikossa menivät pieniksi. Sori S, että oon unohtanut kertoa, että tulivat jo ja että Kiitos, olivat ihanat!)     

*

Haja-ajatuksia

On ollut hyvä alkuloma. Sen takia ei ole meistä täällä paljon kuulunut. Hyvä näin.

**

Juhannus vietettiin sukuni kanssa mökillä. Jännitin etukäteen valtavasti. Perheeni ja sukuni on..(pitkä tauko polittisesti korrektin ilmaisun löytämiseksi)..täynnä monenmoisia persoonia. Mahdollisen draaman lisäksi jännitin poikien olemista. Onko liikaa hälyä? Onko liikaa vaaranpaikkoja? Saako ne nukuttua? Korvautuuko hyvä päivärytmi kaaoksella ja anarkialla. Kun reissua edeltävänä yönä minä ja Bee nukuttiin ehkä pari tuntia, mies ja Aa pari tuntia enemmän, niin jaksammeko mökkielämää kukaan?

Pelkoni osoittautuivat vain osin aiheellisiksi. Draamaa oli, mutta vain kohtuudella. Poikien rytmi heilahti, mutta ei liikaa. Söivät ja nukkuivat hienosti. Nauttivat olostaan hölmö hymy naamallaan koko ajan. Uusia kokemuksia pojat kerryttivät kulinarismin, perinteiden ja elämysmatkailun saralla
(,eli eka suklaa, eka sauna, eka veneretki).

Nautin juhannuksesta. Olin valmistautunut keksimällä valmiiksi ties mitä tekosyitä kesken kaiken kotiinlähtemiselle. Onneksi ei tarvinnut sitä muistilappua esille kaivaa.

**

Meidän eläköitynyt näyttelykissa on kyllästynyt matkusteluun. Näyttelyuransa aikana se on matkustanut ympäri maailmaa ja ollut aina helppo tapaus matkustelun suhteen. Kun se tuli meille eläköitymisen jälkeen, se juoksi hysteerisenä ympäriinsä kun huomasi meidän pakkaavan. Kun kantokoppa nostettiin esille, se oli sujahtanut sinne ennen kuin huomasimmekaan.

Ei enää. Se täytyy etsiä kaapista tai sängyn alta. Kantokoppaan kun sitä yrittää suostutella, se keksii kaikenmoista syytä olla menemättä sinne. Juuri silloin täytyy käydä hiekkalaatiokolla tai syömässä tai juomassa. Tai parvekkeella. Kyllä se sinne koppaa lopulta aina suostuu menemään, kunhan on ensin tehnyt selväksi ettei välittäisi moisesta hapatuksesta.

Juhannuksen katti vietti yksin kotona. Kaksi yötä yksin taisi olla liikaa. Sen yhden yön kun olimme kotona välissä se nukkui koko yön kehräten tyynylläni. Aamulla kun pakkasimme seuraavaa reissua varten, se aloitti vanhan kunnon hysterisoinnin. Kun kantokoppa nostettiin esille, se meni vartioimaan sen viereen livahtaakseen heti sisälle kunhan kopan ovi avataan.
Pitkästä aikaa koko automatkaa auton perältä ei kuulunut surkeaa mouuuuuuu-huutelua.

**

Huomasin tovi ennen miehen loman alkua, että emme ole miehen kanssa kunnolla jutelleet tai tehneet mitään yhdessä pitkiin aikoihin. Muistin kaikki ne tutkimukset ja tilastot pikkulasten vanhempien avioeroista, monikko- ja muiden riskiperheiden kohonniesta riskeistä. Iski ahdistus.

Ei meille pitänyt käydä näin. Meillä on hyvä suhde. Me puhutaan kaikesta ja aina. Niistäkin asioista, joista jännittää toiselle puhua, syystä tai toisesta. Ihan alusta asti ollaan päätetty, että turhia salaisuuksia ei kanneta, eikä kuvitella että se toinen osaisi lukea ajatuksia.
Miten ihmeessä me ollaan unohdettu puhua toisillemme? Miten ihmeessä minä en tiedä mitä tuolle toiselle kuuluu?

Onneksi tuli loma. Löytyi aika jutella. Tuli selivtettyä muutama molempia vaivannut juttu. Ja tuli taas kerrottua toiselle kuinka tärkeä ja ihana se toinen on.

Onneksi on isovanhemmat. Päästiin kahdestaan ravintolaan ja elokuviin. Päästiin kävelylle. Oltiin vähän niin kuin silloin kun oli vain me kaksi, vaikka ei kyllä yhtään ollut samanlaista. Oli erilaista, mutta silti kivaa.

Kun ilmaisin miehelle huoleni siitä, että oltiin varmaan jo vähän ehditty eksyä sille huolestuttavalle polulle kohti tilastojen perheitä, että "ei syytä huoleen kun kato meissä on se eri, että me ei erota".

**

Kesäloma

Nyt on loma. Virallisesti miehellä, eli siis meillä kaikilla.
Kamalastihan meillä on homaa lomalle varattuna, mutta ei se haittaa. Meitä on kaksi kotona ja tekeminen on melkein helppoa.
Viikonloppu pyhitettiin univelkojen kuittaamiselle vähentämiselle ja yhdessäololle. Oli mukavaa, vaikka pojat kaikenmoista keksivätkin meidän liikkeessäpitämiseksi.

*

Been vaippa-alueen iho näytti lauantai-iltana kovin punaiselta. Päätettiin, että sunnuntaina ilmakylpyillään. Sunnuntai aamuna mies nousi syöttämään pojat ja sen jälkeen linnoittautui olohuoneeseen kahden nakupellen kanssa, köllähtäen hetkeksi sohvalle silmät sulkien. Kohta pian mies kuuli outoa ääntä, avasi silmänsä ja näki Been mussuttamassa omaa kakkaansa. Ruskealla oli keretty myös maalaamaan lattia, tuoli ja pöytäliina.

*

Been korvatulehdus ei tainnut lähteä antibioottikuurilla. Olo ja elämä helpottui kun antibiootit aloitettiin, mutta nyt viikonloppuna muutama päivä kuurin loppumisen jälkeen, Bee on taas sen oloinen, että korvat vaivaa. Kaivelee korviaan, inisee ja valittaa, nukkuu huonosti ja itkee kun äiti soittaa pianoa. (Viimeisen kohdalla voidaan tietysti kyseenalaistaa syy-seuraussuhde..)  
Soitin sairaalaan ja kysyin mitä tehdään. Saatiin ohjeeksi mennä korvalääkärille, jos ei olo helpotu. Hiukan outo ohje mielestäni, mutta niin kai se sitten on. Ei siis saatu lähetettä julkisen korvalääkärille, vaan selvästi rivienvälistä oli ymmärrettävä, että yksityiselle menoa suosittelivat. 

*

Aa on apina. Se kiipeää ihan kaikkialle ja koko ajan. Miten noin pieni voikin päästä minne vaan?