Vuosia sitten eräs ystäväni, erityislapsen äiti, kertoi jättäneensä lapsensa sairaalaan. "Sanoin, etten jaksa enää tulla hakemaan." En ymmärtänyt. Olin hieman järkyttynyt.
Myöhemmin, olessani jo itsekin äiti, luin blogia, jossa eräs erityinen äiti totesi, että välillä käy mielessä lähteminen. "Joka päivä mietin useampaan kertaan, että minä vain lähden. Lähden, enkä taakseni enää katso." En voinut ymmärtää. Miten kukaan voi noin ajatella?
Nyt ymmärrän. Tiedän miltä tuntuu, kun ei enää jaksa. Kun tuntuu siltä, ettei omat voimat tai kyvyt riitä. Kun minuus on kadonnut ja on jokseenkin kaiken itsestään antanut. Ja se pieni osa itseä mikä vielä on jäljellä, sen haluaisi pelastaa. Jättämällä? Lähtemällä?
*
Olen opetellut pyytämään apua. Pitäisi opetella vielä paremmaksi. Ja pitäisi opetella ottamaan apu vastaan. Mikä vaan apu.
Eilen meidät pelasti päiväkahviseura.
*
On vaikea selittää mikä nyt aiheuttaa tämän toivottomuuden ja loputtoman väsymyksen tunteen. Päällisin puolin kaikki on hyvin. Tätä ei aiheuta enää keskosuus, ei vain kaksosuus.
Tämä on kiinni minusta.
Niin pitkään olen vain selviytynyt, että enää en jaksa. Vaikka nyt ei tarvitsisi enää selviytyä mistään. Nyt olisi enää vain aivan tavallinen arki, mutta sekin on liikaa. Kulutin kaikki voimani matkalla tähän pisteeseen.
Ja kun ei ole enää voimia mihinkään, ei pysty pitämään ajatuksiaan kurissa, unohtamaan menneitä. Niinpä kaikki möröt, uudet ja vanhat, ovat ottaneet vallan.
Jos olisi aikaa, niin luulen että nyt masentuisin. Vaan on kaksi pientä, jotka pitävät riittävän kiireisenä eikä romahtamiselle ole aikaa.
*
Olen oppinut ajan mittaan, että asioista pitää rohjeta puhua. Niin olen tästäkin synkkyydestä saanut suuni auki oikeassa paikassa. Kotiapua ei lopeteta ja intensiivisempi terapia jakso pitäisi saada alkamaan tänä keväänä.
Ja keväämmällä lähden matkalle. Lentomatkan päähän ystävieni kanssa. Vastustin ajatusta aluksi, koko viikonloppu erossa pojista. En kai voi sillälailla hylätä perhettäni?
Lopulta myönnyin. Pojat jäävät miehen hoiviin. Ovat tuolloin jo melkein kaksivuotiaita ja minä olen poissa vain kolme yötä.
Ehkä hallittu lähteminen, tilapäinen jättäminen, on parempi kuin pakeneminen.
*
En minä oikeasti minnekään tahdo lähteä. Olen tämän synkkyyden keskellä onnellisempi kuin koskaan ennen. Niin paljon minulla on rakkautta, että se pursuaa synkkyydenkin yli.
Helppoa olisi lähteä, jättää. Vaikeampaa on pyytää apua, ottaa apu vastaan, saada oma pää järjestykseen. Vaikeinta on kerätä voimia silloin kun lepoa ja taukoja ei ole.
Eilen lupasin miehelle mitalin, jos perheemme on kasassa vielä silloinkin kun minut on saatu taas järkiini. Olympiatason mies ja isä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste parisuhde. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste parisuhde. Näytä kaikki tekstit
tiistai 8. tammikuuta 2013
keskiviikko 21. marraskuuta 2012
Mä liikun kriisistä kriisiin, kuljen komein askelin.
Kahden kirjaimen pituinen uhkaus: YT.
Pahimmassa tapauksessa muutaman viikon päästä mies on lomautettu toistaiseksi (=riippu löysässä hirressä sen parisataa päivää, kunnes työsuhde loppuu kuin itsestään ja siirrytään kortistoon). Pidämme kiinni yhdestä ainoasta oljenkorresta ja toivomme parasta; Paperilla ei ehkä ole riittävästi perusteita juuri miehen lomauttamiseen.
Päätimme suhtautua mahdolliseen lomautukseen vähän niin kuin uuteen isäkuukauteen. Mies saisi olla kotona ja koska kuuluu liittoon, niin rahaakin tulisi oikeastaan aika pitkälti saman verran kuin isäkuukautena. Ongelma on siinä, jos lomautus todella tehdään tuollalailla määrittelemättömän pitkäksi aikaa. Pari kuukautta taloutemme varmasti ketsäisi, mutta sen jälkeen en tiedä..
Tein juuri tovi sitten talouslaskelmia. Laskin kaikki vuoden mittaan tulevat laskut ja jaoin summan 12sta. Tuon summan verran pitää siis saada kuussa laskujenmaksutilille. Summa oli reilu puolet tuloistamme. Sitten säästimme kaikki kuitit kuukauden ajan. Keskiverto kuukausi, ei mitään supererikoisia menoja. Kuittien summa oli 20e yli sen mitä laskujen jälkeen tileillemme jää. Ihan ok tulos siihen nähden, että olen hoitovapaalla. Elämme kädestä suuhun, mutta mitään muuta ei odotetukaan.
Jos mies lomautetaan, jostain pitäisi onnistua karsimaan kuluja 700e/kk. Elämäntyylimme ei ole leveä ja kulutustottumuksemme ovat vaatimattomat. Kuitteja kun käy läpi, ei selvää säästökohdetta ole helppo löytää.
Emme tupakoi tai käytä alkoholia. Ruuat valmistamme kotona, myös leivän. Jonkun verran pystymme säästämään valikoimalla tietyistä tuoteryhmistä sen halvemman version. Ravintolassa käymme silloin tällöin, siitä voisi vastentahtoisesti karsia. Vaatteita ostamme pakolliset, joskin silloin kun ostamme koitamme ostaa laadukkaita = ei halvimpia. Köyhän ei ole varaa ostaa halpaa. Autoa tankkaamme kerran kuussa. Poikien maitohappobakteerit ovat kalliita. Niistä luopuminen oliisi mahdollista sisäilmanlaadun ja äänisaasteen lisääntymisen kustannuksella.
Laskujen puolelta karsiminen on vielä mahdottomampaa. Yhden lehden peruutin, toinen lopetettiin. Näistä säästöä tuli 80e vuodessa. Muuta listalta ei oikeastaan pois voi ottaa, jollei vanhempien harrastuksia lopeteta. Niistäkään vaan ei saa kasaan kuin vajaa 500e vuodessa.
Laskujen puolelta en siis onnistu säästämään edes vuodessa tuota 700e.
Pistää miettimään. Uskon, että kävi miten kävi, niin selviämme. Silti juuri nyt tilanne tuntuu kovin ahdistavalta.
*
Olemme miehen kanssa olleeyt yhdessä kuusi vuotta. Siihen aikaan ei montaa kriisitöntä hetkeä mahdu.
Ensimmäisen vuoden elimme etäsuhteessa. Monien mukaan suhteemme olisi jo pitänyt kariutua siihen, kun pakkasin tavarani ja muutin miehen luokse. Ei kaatunut, vaikka toiselle paikkakunnalle muuttaminen olikin minulle suuri henkilökohtainen kriisi.
Päädyimme naimisiin ja aloimme yrittämään lasta. Ei onnistunut. Lapsettomuus teki tiukkaa suhteellemme, mutta selvisimme. Meidän onneksemme tulin raskaaksi, eikä lapsettomuus jäänyt hiertämään suhdettamme pidemmäksi aikaa.
Kaksosraskauden takia odotusaika oli täynnä riskejä ja pelkoja. Viitä vajaa pahimmat niistä kävivät toteen. Samaan aikaan kun kävimme läpi elämämme ehkä suurinta mullistusta, vanhemmaksi tuloa, keskosuus sen kaikessa kamaluudessa valtasi kotimme, mielemme ja parisuhteemme.
Pikku hiljaa on tilanne alkanut tasaantua. Keskosuus ei enää hallitse arkeamme, vaikka mieltämme se pitää edelleen tiukasti otteessa. Asian käsittely ja sen hyväksyminen on vielä täysin kesken. Eikö nyt siis olekin mitä mainion aika siirtyä seuraavaan kriisiin, lomautukseen/työttömyyteen?
Miehen kanssa mietittiin, että jos tästäkin selvitään, niin joko sitten riittää vai vieläkö jotain kokeillaan? Onhan niitä kaikenlaisia avioeronaiheuttajia vielä jäljellä, vaikka alkoholismi tai syöpä. Toisaalta meillä ei ole vielä ollut kaksoset riittävän pitkään, että tiedettäis aiheuttaako se meidän eron. Tilastollisesti kaksosten vahemmat eroavat muita useammin ja yleisimmin lasten ollessa noin kolmevuotiaita.
Vai josko sittenkin vaan pidettäisiin edelleen kiinni miehen taannoisesta kommentista: "ei syytä huoleen, kun kato meissä on se eri, että me ei erota".
Pahimmassa tapauksessa muutaman viikon päästä mies on lomautettu toistaiseksi (=riippu löysässä hirressä sen parisataa päivää, kunnes työsuhde loppuu kuin itsestään ja siirrytään kortistoon). Pidämme kiinni yhdestä ainoasta oljenkorresta ja toivomme parasta; Paperilla ei ehkä ole riittävästi perusteita juuri miehen lomauttamiseen.
Päätimme suhtautua mahdolliseen lomautukseen vähän niin kuin uuteen isäkuukauteen. Mies saisi olla kotona ja koska kuuluu liittoon, niin rahaakin tulisi oikeastaan aika pitkälti saman verran kuin isäkuukautena. Ongelma on siinä, jos lomautus todella tehdään tuollalailla määrittelemättömän pitkäksi aikaa. Pari kuukautta taloutemme varmasti ketsäisi, mutta sen jälkeen en tiedä..
Tein juuri tovi sitten talouslaskelmia. Laskin kaikki vuoden mittaan tulevat laskut ja jaoin summan 12sta. Tuon summan verran pitää siis saada kuussa laskujenmaksutilille. Summa oli reilu puolet tuloistamme. Sitten säästimme kaikki kuitit kuukauden ajan. Keskiverto kuukausi, ei mitään supererikoisia menoja. Kuittien summa oli 20e yli sen mitä laskujen jälkeen tileillemme jää. Ihan ok tulos siihen nähden, että olen hoitovapaalla. Elämme kädestä suuhun, mutta mitään muuta ei odotetukaan.
Jos mies lomautetaan, jostain pitäisi onnistua karsimaan kuluja 700e/kk. Elämäntyylimme ei ole leveä ja kulutustottumuksemme ovat vaatimattomat. Kuitteja kun käy läpi, ei selvää säästökohdetta ole helppo löytää.
Emme tupakoi tai käytä alkoholia. Ruuat valmistamme kotona, myös leivän. Jonkun verran pystymme säästämään valikoimalla tietyistä tuoteryhmistä sen halvemman version. Ravintolassa käymme silloin tällöin, siitä voisi vastentahtoisesti karsia. Vaatteita ostamme pakolliset, joskin silloin kun ostamme koitamme ostaa laadukkaita = ei halvimpia. Köyhän ei ole varaa ostaa halpaa. Autoa tankkaamme kerran kuussa. Poikien maitohappobakteerit ovat kalliita. Niistä luopuminen oliisi mahdollista sisäilmanlaadun ja äänisaasteen lisääntymisen kustannuksella.
Laskujen puolelta karsiminen on vielä mahdottomampaa. Yhden lehden peruutin, toinen lopetettiin. Näistä säästöä tuli 80e vuodessa. Muuta listalta ei oikeastaan pois voi ottaa, jollei vanhempien harrastuksia lopeteta. Niistäkään vaan ei saa kasaan kuin vajaa 500e vuodessa.
Laskujen puolelta en siis onnistu säästämään edes vuodessa tuota 700e.
Pistää miettimään. Uskon, että kävi miten kävi, niin selviämme. Silti juuri nyt tilanne tuntuu kovin ahdistavalta.
*
Olemme miehen kanssa olleeyt yhdessä kuusi vuotta. Siihen aikaan ei montaa kriisitöntä hetkeä mahdu.
Ensimmäisen vuoden elimme etäsuhteessa. Monien mukaan suhteemme olisi jo pitänyt kariutua siihen, kun pakkasin tavarani ja muutin miehen luokse. Ei kaatunut, vaikka toiselle paikkakunnalle muuttaminen olikin minulle suuri henkilökohtainen kriisi.
Päädyimme naimisiin ja aloimme yrittämään lasta. Ei onnistunut. Lapsettomuus teki tiukkaa suhteellemme, mutta selvisimme. Meidän onneksemme tulin raskaaksi, eikä lapsettomuus jäänyt hiertämään suhdettamme pidemmäksi aikaa.
Kaksosraskauden takia odotusaika oli täynnä riskejä ja pelkoja. Viitä vajaa pahimmat niistä kävivät toteen. Samaan aikaan kun kävimme läpi elämämme ehkä suurinta mullistusta, vanhemmaksi tuloa, keskosuus sen kaikessa kamaluudessa valtasi kotimme, mielemme ja parisuhteemme.
Pikku hiljaa on tilanne alkanut tasaantua. Keskosuus ei enää hallitse arkeamme, vaikka mieltämme se pitää edelleen tiukasti otteessa. Asian käsittely ja sen hyväksyminen on vielä täysin kesken. Eikö nyt siis olekin mitä mainion aika siirtyä seuraavaan kriisiin, lomautukseen/työttömyyteen?
Miehen kanssa mietittiin, että jos tästäkin selvitään, niin joko sitten riittää vai vieläkö jotain kokeillaan? Onhan niitä kaikenlaisia avioeronaiheuttajia vielä jäljellä, vaikka alkoholismi tai syöpä. Toisaalta meillä ei ole vielä ollut kaksoset riittävän pitkään, että tiedettäis aiheuttaako se meidän eron. Tilastollisesti kaksosten vahemmat eroavat muita useammin ja yleisimmin lasten ollessa noin kolmevuotiaita.
Vai josko sittenkin vaan pidettäisiin edelleen kiinni miehen taannoisesta kommentista: "ei syytä huoleen, kun kato meissä on se eri, että me ei erota".
maanantai 1. lokakuuta 2012
Valaistuminen
Koin viikon lopulla valaistumisen.Valaistuminen tapahtui kuoroharjoituksissa jota kuinkin näin:
Joku aika sitten puhelimeni soi. Vanhaa kuoroani ollaan kokoamassa kasaan uudelleen yhtä esitystä varten. Harjoituksia on vain muutama kerta. Juuri sopivan lyhyt, ei liian sitova harrastushetki tähän syksyyn. Lupauduin siis mukaan.
Voi kuinka olenkaan kaivannut laulamista! Harvoista asioista saan niin suurta nautintoa kuin laulamisesta ja silti se on harrastus, joka kovin helposti jää paitsioon. Siinä luritellessani omaa stemmaani, aloin miettiä mahtaisiko jostain löytyä sellainen kuoro, johon ei tarvitsisi panostaa liian tosissaan. Harjoitukset kerran viikossa ja jos jollain viikolla jää välistä, niin ei heti lentäisi ulos kuorosta.
Mahtaisiko elämästäni irrota yksi ilta viikosta laulamiselle? Nyt ehkä, mutta entä vuoden päästä kun palaan töihin? Kun pitäisi käydä töissä ja opintojakin haluaisin jatkaa. Ja urheilla. Kotona pitäisi ehtiä kuitenkin tehdä ruokaa ja siivota ja antaa pojille aikaa.
Aika paljoon pitäisi viikon tuntien riittää.
Mitä minä oikein elämältä halua?
Tajusin, että tuo kaikki yhtäaikaa on mahdoton yhtälö. Ei kaikkea voi saada samaan aikaan. Miksi pitäisikään? Varsinkin työn suhteen, mihin ihmeeseen minulla on kiire?. Minun alani ei ole katoamassa minnekään. Se ei ole sellainen ajan hermolla oleva trendiala, jossa pitää takoa juuri nyt kun ala on kuumimillaan. Tällä allalla edes iällä ei ole merkitystä. Sitä paitsi, jos nyt keskittyisin uraani, vaatisi se perheeltäni kovin paljon. Todennäköisyys haluamis-listan viimeistem kohtien epäonnistumiselle kasvaisi valtavasti.
En ole vielä edes keski-ikäinen. Silti tähän mennessä olen saavuttanut jo paljon tuosta listastani. Eikö nyt olisi juuri oikea hetki pysähtyä hetkeksi nauttimaan kaikesta siitä mitä minulla nyt on?
Päätin, etten jatka opintoja vielä ensi vuonna. Sen sijaan etsin työn, joka ei ime minusta kaikkea. Palkkaa tärkeämpää ovat työajat, työmatkan lyhyys ja se, että töitä ei tarvitse tuoda kotiin.
Muutaman vuoden ajan pysähdyn tähän. En yritä saavuttaa suuria, vaan elän. Keskityn perheeseeni. Ehkä ohessa ehtisin harrastaa vaikka laulua ja tanssia, koko perheen kanssa ehtisin metsään ja merelle. Lomalla saattaisimme jaksaa matkustaa vaikka ystävien luokse toiseen maahan.
Kun ajatustyössäni olin ehtinyt tähän pisteeseen, huomasin hymyileväni. Tunsin pakahtuvaa onnea laulamisesta. Tunsin aivan uudenlaisen tyyneyden virtaavan sisälleni.
Joku aika sitten puhelimeni soi. Vanhaa kuoroani ollaan kokoamassa kasaan uudelleen yhtä esitystä varten. Harjoituksia on vain muutama kerta. Juuri sopivan lyhyt, ei liian sitova harrastushetki tähän syksyyn. Lupauduin siis mukaan.
Voi kuinka olenkaan kaivannut laulamista! Harvoista asioista saan niin suurta nautintoa kuin laulamisesta ja silti se on harrastus, joka kovin helposti jää paitsioon. Siinä luritellessani omaa stemmaani, aloin miettiä mahtaisiko jostain löytyä sellainen kuoro, johon ei tarvitsisi panostaa liian tosissaan. Harjoitukset kerran viikossa ja jos jollain viikolla jää välistä, niin ei heti lentäisi ulos kuorosta.
Mahtaisiko elämästäni irrota yksi ilta viikosta laulamiselle? Nyt ehkä, mutta entä vuoden päästä kun palaan töihin? Kun pitäisi käydä töissä ja opintojakin haluaisin jatkaa. Ja urheilla. Kotona pitäisi ehtiä kuitenkin tehdä ruokaa ja siivota ja antaa pojille aikaa.
Aika paljoon pitäisi viikon tuntien riittää.
Mitä minä oikein elämältä halua?
- Työn suhteen minulla on suuria haaveita. Haluaisin tehdä töitä monipuolisesti ja kertätä kokemusta. Haluan opiskella lisää ja päästä tekemään tukimustyötä. Minulla on intohimo ja visio. Oikeastaan haluaisin saada aikaan isoja asioita.
- Haluaisin harrastaa. Laulaa ja tanssia. Urheilla. Juosta joskus puolimaratonin. Haluaisin ehtiä enenmmän metsään ja merelle. Miehen kanssa tavoitteeksi on joksus asetettu, että kierrämme kaikki Suomen kansallispuistot. Haluaisin enemmän aikaa ystäville. Että läheiset pysyisivät lähellä.
- Haluan olla onnellinen ja terve. Haluan, että mieheni ja lapseni ovat onnellisia ja terveitä. Haluan, että olemme onnellisia yhdessä. Haluan, että olen tuon saman ukon kanssa vielä kiikkustuolissa sylikkäin. Haluan, että lapseni haluavat olla tekemisissä kanssani vielä aikuisinakin. Haluan, että perheemme on toisilleen läheinen ja tärkeä.
Tajusin, että tuo kaikki yhtäaikaa on mahdoton yhtälö. Ei kaikkea voi saada samaan aikaan. Miksi pitäisikään? Varsinkin työn suhteen, mihin ihmeeseen minulla on kiire?. Minun alani ei ole katoamassa minnekään. Se ei ole sellainen ajan hermolla oleva trendiala, jossa pitää takoa juuri nyt kun ala on kuumimillaan. Tällä allalla edes iällä ei ole merkitystä. Sitä paitsi, jos nyt keskittyisin uraani, vaatisi se perheeltäni kovin paljon. Todennäköisyys haluamis-listan viimeistem kohtien epäonnistumiselle kasvaisi valtavasti.
En ole vielä edes keski-ikäinen. Silti tähän mennessä olen saavuttanut jo paljon tuosta listastani. Eikö nyt olisi juuri oikea hetki pysähtyä hetkeksi nauttimaan kaikesta siitä mitä minulla nyt on?
Päätin, etten jatka opintoja vielä ensi vuonna. Sen sijaan etsin työn, joka ei ime minusta kaikkea. Palkkaa tärkeämpää ovat työajat, työmatkan lyhyys ja se, että töitä ei tarvitse tuoda kotiin.
Muutaman vuoden ajan pysähdyn tähän. En yritä saavuttaa suuria, vaan elän. Keskityn perheeseeni. Ehkä ohessa ehtisin harrastaa vaikka laulua ja tanssia, koko perheen kanssa ehtisin metsään ja merelle. Lomalla saattaisimme jaksaa matkustaa vaikka ystävien luokse toiseen maahan.
Kun ajatustyössäni olin ehtinyt tähän pisteeseen, huomasin hymyileväni. Tunsin pakahtuvaa onnea laulamisesta. Tunsin aivan uudenlaisen tyyneyden virtaavan sisälleni.
maanantai 24. syyskuuta 2012
Aikuisten oikeissa juhlissa
Oltiin miehen kanssa perjantaina juhlissa. Sellaisissa oikeissa, arvokkaissa juhlissa, joissa miehet pukeutuvat frakkiin. Sellaisissa, joissa on etiketti ja sitä noudatetaan. Sellaisissa tällaisisssa.
Tuli aikuinen olo. Me ei tällä kertaa oltu pukeuduttu hienosti naamiaisia varten. Me ei leikitty hienoja juhlia, vaan oltiin niissä oikeasti. Juhlimassa ystävän isoa saavutusta.
Juhlakalu on yksi rakkaimmista ja läheisimmistä ystävistäni. Tuntui hassulta. Se ihan oikeasti saavutti jotain noin järkevää. Tuo, jonka kanssa minä olen lapsesta asti tehnyt kaiken ei järkevän. Tuo, joka luuli parikymppiseksi asti, että tipu on oma lintulajinsa.
Yllätyin siitä kuinka lämminhenkinen tilaisuus oli. Vastaväittelijä, ohjaaja ja oikeastaan kaikki viralliset tahot ylistivät ystävääni niin ammattilaisena kuin ihmisenä. Useamman puheen pitäjä kyynelehti. Itsellänikin tippa oli koko ajan linssissä, niin kauniita asioita tuosta ystävästäni sanottiin ääneen.
Virallisemman osuuden jälkeen juhlat jatkuivat vähemmän virallisesti pikku tunneille saakka. Oli mukavaa olla ulkona, tietäen että pojat ovat hyvässä hoidossa ja että aamulla saan nukkua aivan niin pitkään kuin haluan. Yllätyin kuinka pitkään jaksoin ja kuinka hauskaa oli. En murehtinut poikiajuuri lainkaan.
Turhaa olisin murehtinutkaan. Sekä pojat, että hoitajat olivat pärjänneet hienosti. Aa oli herännyt keskellä yötä tunniksi juttelemaan. Ei huutamaan, ei yskimään, vaan iloisesti höpöttelemään. Ei tainnut paljon kyläpaikassa nukkuminen ahdistaa.
Me nukuttiin miehen kanssa puoleen päivään ja syötiin rauhassa aamupala. Yllättävän rauhallisia oltiin vielä tuolloinkin, vasta aamupalan jälkeen soitettiin ja kyseltiin kuulumisia. Hyvältä kuulostaneen rapostin jälkeen uskaltauduttiin vielä kauppaankin ennen poikien hakemista.
Niin hyvin meni kaikki, että otetaan tavaksi. Aivan käsittämättömän hyvää teki miehelle, minulle ja parisuhteelle.
**
Huomenna mennään polille. Juttelin tänään poikien omalääkärin kanssa ja saatiin aika huomiselle. Aan kehkot, kurkku ja paino huolettaa. Poika yskii aivan kamalasti, oksentelee ruokapöydässä ja jo aiemmin hyvin istuneet farkut valuvat päältä.
Pelottaa.
Tuli aikuinen olo. Me ei tällä kertaa oltu pukeuduttu hienosti naamiaisia varten. Me ei leikitty hienoja juhlia, vaan oltiin niissä oikeasti. Juhlimassa ystävän isoa saavutusta.
Juhlakalu on yksi rakkaimmista ja läheisimmistä ystävistäni. Tuntui hassulta. Se ihan oikeasti saavutti jotain noin järkevää. Tuo, jonka kanssa minä olen lapsesta asti tehnyt kaiken ei järkevän. Tuo, joka luuli parikymppiseksi asti, että tipu on oma lintulajinsa.
Yllätyin siitä kuinka lämminhenkinen tilaisuus oli. Vastaväittelijä, ohjaaja ja oikeastaan kaikki viralliset tahot ylistivät ystävääni niin ammattilaisena kuin ihmisenä. Useamman puheen pitäjä kyynelehti. Itsellänikin tippa oli koko ajan linssissä, niin kauniita asioita tuosta ystävästäni sanottiin ääneen.
Virallisemman osuuden jälkeen juhlat jatkuivat vähemmän virallisesti pikku tunneille saakka. Oli mukavaa olla ulkona, tietäen että pojat ovat hyvässä hoidossa ja että aamulla saan nukkua aivan niin pitkään kuin haluan. Yllätyin kuinka pitkään jaksoin ja kuinka hauskaa oli. En murehtinut poikia
Turhaa olisin murehtinutkaan. Sekä pojat, että hoitajat olivat pärjänneet hienosti. Aa oli herännyt keskellä yötä tunniksi juttelemaan. Ei huutamaan, ei yskimään, vaan iloisesti höpöttelemään. Ei tainnut paljon kyläpaikassa nukkuminen ahdistaa.
Me nukuttiin miehen kanssa puoleen päivään ja syötiin rauhassa aamupala. Yllättävän rauhallisia oltiin vielä tuolloinkin, vasta aamupalan jälkeen soitettiin ja kyseltiin kuulumisia. Hyvältä kuulostaneen rapostin jälkeen uskaltauduttiin vielä kauppaankin ennen poikien hakemista.
Niin hyvin meni kaikki, että otetaan tavaksi. Aivan käsittämättömän hyvää teki miehelle, minulle ja parisuhteelle.
**
Huomenna mennään polille. Juttelin tänään poikien omalääkärin kanssa ja saatiin aika huomiselle. Aan kehkot, kurkku ja paino huolettaa. Poika yskii aivan kamalasti, oksentelee ruokapöydässä ja jo aiemmin hyvin istuneet farkut valuvat päältä.
Pelottaa.
torstai 28. kesäkuuta 2012
Haja-ajatuksia
On ollut hyvä alkuloma. Sen takia ei ole meistä täällä paljon kuulunut. Hyvä näin.
**
Juhannus vietettiin sukuni kanssa mökillä. Jännitin etukäteen valtavasti. Perheeni ja sukuni on..(pitkä tauko polittisesti korrektin ilmaisun löytämiseksi)..täynnä monenmoisia persoonia. Mahdollisen draaman lisäksi jännitin poikien olemista. Onko liikaa hälyä? Onko liikaa vaaranpaikkoja? Saako ne nukuttua? Korvautuuko hyvä päivärytmi kaaoksella ja anarkialla. Kun reissua edeltävänä yönä minä ja Bee nukuttiin ehkä pari tuntia, mies ja Aa pari tuntia enemmän, niin jaksammeko mökkielämää kukaan?
Pelkoni osoittautuivat vain osin aiheellisiksi. Draamaa oli, mutta vain kohtuudella. Poikien rytmi heilahti, mutta ei liikaa. Söivät ja nukkuivat hienosti. Nauttivat olostaan hölmö hymy naamallaan koko ajan. Uusia kokemuksia pojat kerryttivät kulinarismin, perinteiden ja elämysmatkailun saralla
(,eli eka suklaa, eka sauna, eka veneretki).
Nautin juhannuksesta. Olin valmistautunut keksimällä valmiiksi ties mitä tekosyitä kesken kaiken kotiinlähtemiselle. Onneksi ei tarvinnut sitä muistilappua esille kaivaa.
**
Meidän eläköitynyt näyttelykissa on kyllästynyt matkusteluun. Näyttelyuransa aikana se on matkustanut ympäri maailmaa ja ollut aina helppo tapaus matkustelun suhteen. Kun se tuli meille eläköitymisen jälkeen, se juoksi hysteerisenä ympäriinsä kun huomasi meidän pakkaavan. Kun kantokoppa nostettiin esille, se oli sujahtanut sinne ennen kuin huomasimmekaan.
Ei enää. Se täytyy etsiä kaapista tai sängyn alta. Kantokoppaan kun sitä yrittää suostutella, se keksii kaikenmoista syytä olla menemättä sinne. Juuri silloin täytyy käydä hiekkalaatiokolla tai syömässä tai juomassa. Tai parvekkeella. Kyllä se sinne koppaa lopulta aina suostuu menemään, kunhan on ensin tehnyt selväksi ettei välittäisi moisesta hapatuksesta.
Juhannuksen katti vietti yksin kotona. Kaksi yötä yksin taisi olla liikaa. Sen yhden yön kun olimme kotona välissä se nukkui koko yön kehräten tyynylläni. Aamulla kun pakkasimme seuraavaa reissua varten, se aloitti vanhan kunnon hysterisoinnin. Kun kantokoppa nostettiin esille, se meni vartioimaan sen viereen livahtaakseen heti sisälle kunhan kopan ovi avataan.
Pitkästä aikaa koko automatkaa auton perältä ei kuulunut surkeaa mouuuuuuu-huutelua.
**
Huomasin tovi ennen miehen loman alkua, että emme ole miehen kanssa kunnolla jutelleet tai tehneet mitään yhdessä pitkiin aikoihin. Muistin kaikki ne tutkimukset ja tilastot pikkulasten vanhempien avioeroista, monikko- ja muiden riskiperheiden kohonniesta riskeistä. Iski ahdistus.
Ei meille pitänyt käydä näin. Meillä on hyvä suhde. Me puhutaan kaikesta ja aina. Niistäkin asioista, joista jännittää toiselle puhua, syystä tai toisesta. Ihan alusta asti ollaan päätetty, että turhia salaisuuksia ei kanneta, eikä kuvitella että se toinen osaisi lukea ajatuksia.
Miten ihmeessä me ollaan unohdettu puhua toisillemme? Miten ihmeessä minä en tiedä mitä tuolle toiselle kuuluu?
Onneksi tuli loma. Löytyi aika jutella. Tuli selivtettyä muutama molempia vaivannut juttu. Ja tuli taas kerrottua toiselle kuinka tärkeä ja ihana se toinen on.
Onneksi on isovanhemmat. Päästiin kahdestaan ravintolaan ja elokuviin. Päästiin kävelylle. Oltiin vähän niin kuin silloin kun oli vain me kaksi, vaikka ei kyllä yhtään ollut samanlaista. Oli erilaista, mutta silti kivaa.
Kun ilmaisin miehelle huoleni siitä, että oltiin varmaan jo vähän ehditty eksyä sille huolestuttavalle polulle kohti tilastojen perheitä, että "ei syytä huoleen kun kato meissä on se eri, että me ei erota".
**
**
Juhannus vietettiin sukuni kanssa mökillä. Jännitin etukäteen valtavasti. Perheeni ja sukuni on..(pitkä tauko polittisesti korrektin ilmaisun löytämiseksi)..täynnä monenmoisia persoonia. Mahdollisen draaman lisäksi jännitin poikien olemista. Onko liikaa hälyä? Onko liikaa vaaranpaikkoja? Saako ne nukuttua? Korvautuuko hyvä päivärytmi kaaoksella ja anarkialla. Kun reissua edeltävänä yönä minä ja Bee nukuttiin ehkä pari tuntia, mies ja Aa pari tuntia enemmän, niin jaksammeko mökkielämää kukaan?
Pelkoni osoittautuivat vain osin aiheellisiksi. Draamaa oli, mutta vain kohtuudella. Poikien rytmi heilahti, mutta ei liikaa. Söivät ja nukkuivat hienosti. Nauttivat olostaan hölmö hymy naamallaan koko ajan. Uusia kokemuksia pojat kerryttivät kulinarismin, perinteiden ja elämysmatkailun saralla
(,eli eka suklaa, eka sauna, eka veneretki).
Nautin juhannuksesta. Olin valmistautunut keksimällä valmiiksi ties mitä tekosyitä kesken kaiken kotiinlähtemiselle. Onneksi ei tarvinnut sitä muistilappua esille kaivaa.
**
Meidän eläköitynyt näyttelykissa on kyllästynyt matkusteluun. Näyttelyuransa aikana se on matkustanut ympäri maailmaa ja ollut aina helppo tapaus matkustelun suhteen. Kun se tuli meille eläköitymisen jälkeen, se juoksi hysteerisenä ympäriinsä kun huomasi meidän pakkaavan. Kun kantokoppa nostettiin esille, se oli sujahtanut sinne ennen kuin huomasimmekaan.
Ei enää. Se täytyy etsiä kaapista tai sängyn alta. Kantokoppaan kun sitä yrittää suostutella, se keksii kaikenmoista syytä olla menemättä sinne. Juuri silloin täytyy käydä hiekkalaatiokolla tai syömässä tai juomassa. Tai parvekkeella. Kyllä se sinne koppaa lopulta aina suostuu menemään, kunhan on ensin tehnyt selväksi ettei välittäisi moisesta hapatuksesta.
Juhannuksen katti vietti yksin kotona. Kaksi yötä yksin taisi olla liikaa. Sen yhden yön kun olimme kotona välissä se nukkui koko yön kehräten tyynylläni. Aamulla kun pakkasimme seuraavaa reissua varten, se aloitti vanhan kunnon hysterisoinnin. Kun kantokoppa nostettiin esille, se meni vartioimaan sen viereen livahtaakseen heti sisälle kunhan kopan ovi avataan.
Pitkästä aikaa koko automatkaa auton perältä ei kuulunut surkeaa mouuuuuuu-huutelua.
**
Huomasin tovi ennen miehen loman alkua, että emme ole miehen kanssa kunnolla jutelleet tai tehneet mitään yhdessä pitkiin aikoihin. Muistin kaikki ne tutkimukset ja tilastot pikkulasten vanhempien avioeroista, monikko- ja muiden riskiperheiden kohonniesta riskeistä. Iski ahdistus.
Ei meille pitänyt käydä näin. Meillä on hyvä suhde. Me puhutaan kaikesta ja aina. Niistäkin asioista, joista jännittää toiselle puhua, syystä tai toisesta. Ihan alusta asti ollaan päätetty, että turhia salaisuuksia ei kanneta, eikä kuvitella että se toinen osaisi lukea ajatuksia.
Miten ihmeessä me ollaan unohdettu puhua toisillemme? Miten ihmeessä minä en tiedä mitä tuolle toiselle kuuluu?
Onneksi tuli loma. Löytyi aika jutella. Tuli selivtettyä muutama molempia vaivannut juttu. Ja tuli taas kerrottua toiselle kuinka tärkeä ja ihana se toinen on.
Onneksi on isovanhemmat. Päästiin kahdestaan ravintolaan ja elokuviin. Päästiin kävelylle. Oltiin vähän niin kuin silloin kun oli vain me kaksi, vaikka ei kyllä yhtään ollut samanlaista. Oli erilaista, mutta silti kivaa.
Kun ilmaisin miehelle huoleni siitä, että oltiin varmaan jo vähän ehditty eksyä sille huolestuttavalle polulle kohti tilastojen perheitä, että "ei syytä huoleen kun kato meissä on se eri, että me ei erota".
**
perjantai 15. kesäkuuta 2012
Eilen
Eilen tuli lääkärin lausunto seurantapolikäynnistä. Molemmilla pojilla merkintä "kehitys ikäsasoista, osin jopa edellä". Oho. Siis Aallakin.
Eilen soitti fysioterapeutti. Pottaa ei saada kesäksi. Höh. Kesällä ois ollut ehdottomasti parasta aloittaa pottatreenit. Mies ois apuna ja pitkä pätkä aiotaan olla mökillä. Mikäs siellä on pihalla harjoitellessa.
Eilen vietiin pojat ensimmäiselle kulttuurikäynnilleen museoon/taidenäyttelyyn. Eivätpä nuo siitä varmaan paljoa tajunneet, mutta meille vanhemmille retki oli antoisa.
Eilen Aa kieltäytyi pitämästä päällään vaippaa. Tai vaatteita. Museoreissulle päälle oli laitettu haalarit joita ukko ei saa päältään pois. Niinpä poika keskittyi sukkien ja kenkien poistamiseen.
Eilen Aa todennäköisesti vilustutti itsensa uudelleen, kulkiessaan halki kaupungin paljasjaloin.
Eilen Aa kiipesi tuolille. Äidin pikku-apina.
Eilen Bee irrotti otteensa tuesta ja seisten ilman apua, nappasi lelun äidin käsistä. Ei edes kaatunut. Ja otti se sivuaskeleenkin taas ilman tukea, mutta sen poika on tehnyt aiemminkin.
Eilen käytiin pintaraapaisuna keskustelua miehen kanssa kesälomasuunnitelmista. Tajusin, että ollaan viimeaikoina keskusteltu liian vähän.
Eilen soitti fysioterapeutti. Pottaa ei saada kesäksi. Höh. Kesällä ois ollut ehdottomasti parasta aloittaa pottatreenit. Mies ois apuna ja pitkä pätkä aiotaan olla mökillä. Mikäs siellä on pihalla harjoitellessa.
Eilen vietiin pojat ensimmäiselle kulttuurikäynnilleen museoon/taidenäyttelyyn. Eivätpä nuo siitä varmaan paljoa tajunneet, mutta meille vanhemmille retki oli antoisa.
Eilen Aa kieltäytyi pitämästä päällään vaippaa. Tai vaatteita. Museoreissulle päälle oli laitettu haalarit joita ukko ei saa päältään pois. Niinpä poika keskittyi sukkien ja kenkien poistamiseen.
Eilen Aa todennäköisesti vilustutti itsensa uudelleen, kulkiessaan halki kaupungin paljasjaloin.
Eilen Aa kiipesi tuolille. Äidin pikku-apina.
Eilen Bee irrotti otteensa tuesta ja seisten ilman apua, nappasi lelun äidin käsistä. Ei edes kaatunut. Ja otti se sivuaskeleenkin taas ilman tukea, mutta sen poika on tehnyt aiemminkin.
Eilen käytiin pintaraapaisuna keskustelua miehen kanssa kesälomasuunnitelmista. Tajusin, että ollaan viimeaikoina keskusteltu liian vähän.
maanantai 28. toukokuuta 2012
soittaa/ei soita
Eilen minulla oli kolme lasta.
Työstressi, väsymys ja lauantai-iltana ystävän synttäreiltä hankittu lievä krapula teki miehestä kiukuttelevan, narisevan pikkupojan. Juhlat venahtivat sen verran, että minuakin väsytti. Yritin parhaani mukaan estää kiukuttelumielialan tarttumisen itseeni. Ei onnistunut. Illan sussa tapahtunut "kumpi sössi ruokahommat"-väittely oli liikaa. Ärtyneenä patistin miestä nukkumaan samaan syssyyn poikien kanssa. Lyhyen kinaamisen jälkeen mies luovutti ja rötkähti sänkyyn.
Talo hiljeni ja istahdin sohvalle. Arvatkaapa mitä ajattelin?
Ei. Väärin arvasitte.
Mietin kuinka hyvän valinnan tein miehen suhteen. Kuinka onnellinen olen mieheni kanssa ja kuinka paljon häntä rakastan. Tappelemme aniharvoin, mökötämme silloin tällöin ja aina pyydämme anteeksi. On ihanaa elää ihmisen kanssa, jonka kanssa riitelytyyli sopii yhteen. Kiukuttelut ja mökötykset taitavat mennä puoliksi. Niille toinen antaa tilaa, kunhan homma pysyy aisoissa. Parasta on, että kumpikaan ei ole liian jääräpää myöntämään olleensa väärässä tai käyttäytyneensä typerästi.
*
Pyöriskelen taas soittaako/eikö soittaa -tuskissani.
Aan hengitys on ollut viime päivinä raskaampaa ja äänekkäämpää kuin pitkään aikaan. Luulen sen johtuvan ilman lämpenemisestä. Mies ratkaisi tämän ja määräsi soittamaan. Huomenna mennään sairaalaan näytille. Luultavasti tullaan inhalaattorin kanssa kotiin.
Been iho on täynnä pienen pientä näppyä. Siis sellaista neulankärjen kokoista, aivan aivan pientä. Osa punoittaa, osa ei. Ne jotka ei punoita, niitä ei silmä näe, mutta kädellä ne tuntee. Niskapoimuissa niitä on enemmän. Olen yrittänyt netistä löytää jotain järkevää selitystä. Ei löydy.
Oma diagnoosini on, että pojan atoopinen iho ei tykkää hikoilusta. Pelkään, että tuo johtuu jostain ruoka-aineesta tai rokosta. Netistä löytämieni kuvien ja lääkäripalstojen kuvailujen mukaan kyse ei onneksi ole peloistani. Tosin en myöskään löytänyt tukea ajatukselle hien ärsyttämästä ihosta.
Iho ei kutia, eikä kuumota. Ajattelin uskaltaa tarkkailla vielä päivän pari.
Työstressi, väsymys ja lauantai-iltana ystävän synttäreiltä hankittu lievä krapula teki miehestä kiukuttelevan, narisevan pikkupojan. Juhlat venahtivat sen verran, että minuakin väsytti. Yritin parhaani mukaan estää kiukuttelumielialan tarttumisen itseeni. Ei onnistunut. Illan sussa tapahtunut "kumpi sössi ruokahommat"-väittely oli liikaa. Ärtyneenä patistin miestä nukkumaan samaan syssyyn poikien kanssa. Lyhyen kinaamisen jälkeen mies luovutti ja rötkähti sänkyyn.
Talo hiljeni ja istahdin sohvalle. Arvatkaapa mitä ajattelin?
Ei. Väärin arvasitte.
Mietin kuinka hyvän valinnan tein miehen suhteen. Kuinka onnellinen olen mieheni kanssa ja kuinka paljon häntä rakastan. Tappelemme aniharvoin, mökötämme silloin tällöin ja aina pyydämme anteeksi. On ihanaa elää ihmisen kanssa, jonka kanssa riitelytyyli sopii yhteen. Kiukuttelut ja mökötykset taitavat mennä puoliksi. Niille toinen antaa tilaa, kunhan homma pysyy aisoissa. Parasta on, että kumpikaan ei ole liian jääräpää myöntämään olleensa väärässä tai käyttäytyneensä typerästi.
*
Pyöriskelen taas soittaako/eikö soittaa -tuskissani.
Aan hengitys on ollut viime päivinä raskaampaa ja äänekkäämpää kuin pitkään aikaan. Luulen sen johtuvan ilman lämpenemisestä. Mies ratkaisi tämän ja määräsi soittamaan. Huomenna mennään sairaalaan näytille. Luultavasti tullaan inhalaattorin kanssa kotiin.
Been iho on täynnä pienen pientä näppyä. Siis sellaista neulankärjen kokoista, aivan aivan pientä. Osa punoittaa, osa ei. Ne jotka ei punoita, niitä ei silmä näe, mutta kädellä ne tuntee. Niskapoimuissa niitä on enemmän. Olen yrittänyt netistä löytää jotain järkevää selitystä. Ei löydy.
Oma diagnoosini on, että pojan atoopinen iho ei tykkää hikoilusta. Pelkään, että tuo johtuu jostain ruoka-aineesta tai rokosta. Netistä löytämieni kuvien ja lääkäripalstojen kuvailujen mukaan kyse ei onneksi ole peloistani. Tosin en myöskään löytänyt tukea ajatukselle hien ärsyttämästä ihosta.
Iho ei kutia, eikä kuumota. Ajattelin uskaltaa tarkkailla vielä päivän pari.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)