Leijona vs. lahna

Pitäisi olla leijonaemompi.

*
Pitäisi avata suunsa lähipiirille, että nyt sitten sitä suuta soukemmalle.
En vaan keksi mitään korrektia tapaa. En tiedä onko minusta suoraansanojaksi.

*
Verkostopalaveri lähestyy. Olen selvitellyt etukäteen eri hoitopaikkoja ja -muotoja. Etteivät sitten pääse yllättämään takavasemmalta ja saa meitä suostumaan johonkin mitä emme aivan ymmärrä. Ajattelin myös kirjoittaa itselleni muistiinpanot kokousta varten, etten unohda tärkeitä argumentteja.
Silti olen melko varma, että pupu ehtii pöksyihin juuri ennen palaveria ja siellä nyökkäilen kaikkeen kuin hyvin koulutettu koira.

*
Neuvolantädin kanssa ei vieläkään ole päästy samalle sivulle. Tuntuu, että edellisen episodin jälkeen sen suhtautuminen on entistä nihkeämpää.
En vaan ole saanut selvitettyä miten se vaihtaminen oikein tapahtuu ja että pitääkö sitä olla vallan niin suoraselkäinen, että ihan sille tädille itselleen pitää kertoa että me ei enää haluta olla sen kaa.

*
Pahimpana kaikesta, pitäisi kitistä taas kotiavusta. Tuntuu elitistiseltä olla närkästynyt avusta, jota saa ilmaiseksi kotiin. En tiedä kehtaanko edetä asiassa. Joka tapauksessa minun täytyy kotiavun esimieheen ottaa yhteyttä, sillä työnmuoto pitäisi muuttaa, mutta pystynkö samalla sanomaan, että me ei sitä yhtä tätiä sitten haluta.

Viime syksynä sovimme, että meille tulee kotiapua 1-3 kertaa viikossa aina miten työntekijöille sattuu sopimaan. Ei yhtä ja samaa tätiä joka kerta, vaan aina se ketä ehtii. Niinpä meillä on ravannut jos jonkinmoista tätiävähän milloin sattuu.
Järjestely oli meille tähän saakka mitä mainioin. Saimme usein apua monta kertaa viikossa. Pojat eivät tätejä vierastaneet, joten vaihtuvuus ei ollut ongelma. Siis tähän saakka. Nyt on.

Bee - vähän myös Aa, mutta lähinnä Bee - on alkanut oireilemaan epärutiineja ja epäjärjetystä. Se saa aivan suhteettomia raivareita kun asiat eivät mene hänelle ennakoitavissa olevalla tavalla. Kaikki muutokset ovat vihollisia ja kaikki epänormaali silkkaa kiusantekoa häntä kohtaan.
Ymmärrän, että juuri tuossa ikävaiheessa moinen on suht normaalia, mutta kuten mainitsin, pojan reaktiot tilanteisiin on täysin suhteettomia.

Puhuin asiasta miehen kanssa. Kyselin neuvoa sairaalan lasten psykiatriselta ja neuvolapsykologilta. Yhteistuumin totesimme, että niitä asioita joita voimme helpottaa, niin olisi syytä helpottaa. Yksi näistä kotiavun muuttaminen takaisin siihen malliin, että aina sama täti ja saman päivänä.

Tämä asia on tietysti vielä aivan helppo esittää kotiapupomolle. Vaan kun samalla haluaisin varmistaa, että se ketä meille sitten tulee, ei ole se yksi tietty täti. Se, joka vaikuttaa aina siltä että se ei halua meille tulla. Se, joka ei tee edes puolia siitä mitä laiskinkin niistä muista tädeistä tekee. Se, joka jätti ruuat pöydälle ja pöydän pyyhkimättä minun mennessä nukuttamaan poikia ja lähti tuntia sovittua aikaisemmin lounastunnilleen. 

*
Entä jos ei ole lainkaan leijona, vaan pelkkä lahna?

Putkitettu

Putket on korvissa. Siis Beellä.
Kaikki meni hienosti. Poikanen osoitti hurjaa rohkeutta ja vankkumatonta luottamusta ympäröiviin aikuisiin.

Anestesiahoitajan kanssa pojan heräämistä odotellessa juteltiin, että meille on tainnut osua aivan mahtavia lääkäreitä ja hoitajia, kun poikien perusluottamus on säilynyt kaikesta huolimatta. Vasta kun oikeasti sattuu tai tehdään jotain epämiellyttävää, niin vastustetaan. Vastustetaan siis vain silloin, kun evolutiivisesti katsottuna pitääkin. Jos silloinkaan ei yrittäisi puolustautua, niin jo pitäisi olla huolissaan.

Hassua oli, saapuessamme leikkauosastolle meitä odotti läjä hymyileviä kasvoja. Onko tää se sama ihana pikku Bee? Aan veli, eikö vaan? Hei kattokaas, Bee, Aan veli tässä! Ilmeisesti veljekset ovat leikkausosastolla kehittäneet jonkinmoisen maineen, hyvässä ja pahassa.

Minäkin osoitin poikkeuksellista reippautta ja rohekutta, vaikka Been lailla en saanut siitä kunniakirjaa saati tarraa mukaani. Vain leikkaussaliin saapuessamme piti oikein keskittyä kyyneleiden pidättelemiseen. Sektio muistot meinasivat tulvahtaa väkisinkin pintaan.
Letkut ja mittarit eivät tuntuneetkaan niin pahalta kuin etukäteen pelkäsin. Sairaalan homssu-paita taasen oli vain söpön näköinen pienen ukon päällä.

*

Tänään oltiin Aan kanssa ravintoterapeutin ja puheterapeutin vastaanotolla. Bee oli mukana ja melkoinen kaaos jätettiin taaksemme. Onneksi terpaeutit ovat ymmärtäväisiä eikä niin kamalasti tarvinnut hävetä ja puolustella.

Vaikka kasvu on ollut edelleen nihkeää (eilen neuvolan puntari näytti 7,7kg), niin kuulema kaikki hyvin. Aa syö erittäin hyvin niin määrällisesti kuin laadullisestikin. Kotikonstein ei kuulema paremmin enää voi toimia. Tai no, neuvoksi saatiin hommata jauhemaista energialisää ja mini max letkuruokaa välipalajuomaksi.

Puheterapeutti oli iloinen, että molemmat pojat syövät samaa karkeaa ruokaa kuin aikuisetkin, osaavat syödä itse, juoda itse mukista ja pillillä.
Kielenkehityksestäkin tuli vain kehuja. Ehkä Aalla hieman puheen viivettä, mutta kun kielellinen kapasitetti on muuten oiva, niin huoli pois. (Saman lausunnon olisin itsekin antanut.)

*

Tiedättekö ne ihmiset, joille tulee aina vain puhuttua niitä asioita mitä ne haluaa kuulla? Vaikka kuinka olisi jotain ihan muuta (totuus) tarkoitus sanoa, niin sitä tulee möläyttäneeksi suustaan aivan toisenlaista tekstiä? Niitä siis, joille kerta toisensa jälkeen sanoo vain kyllä tässä saa olla tosi tyytyväinen tilanteeseen, ottaen huomioon mitä kaikke olisi voinut olla sen sijaan, että sanoisi etkö sä tajua, että mä oon aivan puhki ja rikki ja tää ei vieläkään ole lähelläkään ohi ja vaikka meillä ei sitä cp-vammaa tai  muuta tullutkaan, niin ei meillä silti ole nyt vain kaikki hyvin!

Tällä viikolla olen useamman moisen kanssa jutellut. Surullista kyllä, yksi näistä on meidän neuvolantäti. En siis saanut sanottua, että neuvolasta tarjottu kotiapu oli kelvotonta ja että kun en sitä ennaltaehkäisevää apua saanut silloin ajoissa kun pyysin, niin nyt olen sitten jo aivan loppu. Totesin vain, että joulukuun alussa toisetkin isovanhemmat muuttavat lähelle ja sen jälkeen saan varmasti apua useammin päiväaikaan.

Osittain palautteen jättämättömyyteen vaikutti myös se, että saapuessamme ilmeni heti, ettei neuvolantäti muistanut meitä lainkaan.
Neuvolan työntekijällä ei pitäisi olla niin montaa perhettä, etteikö pystyisi muistamaan jokaisen perheen edes suurinpiirtein. Tai sitten pitäisi olla edes älyä luntata papereista ennen tapaamista, että kuka olikaan tulossa. Ei vain voi kysyä siltä äidiltä, joka muutamaa viikkoa aiemmin on soittanut itkien kotiapua kysyäkseen,  että eikös hän ollutkin jo päivähoidossa.

Turhauttavaa.
Täytyy toivoa, että parin viikon päästä tavattava neuvolalääkäri on enemmän kartalla.