Suutarin lapset

Olen kommunikaation ammattilainen. Erityisesti sellaisen kommunikaation, joka ei ole puheeseen tai kieleen perustuvaa. Niinpä on jotenkin häpeällistä myöntää, että minua tympii aivan älyttömästi etteivät pojat vieläkään puhu!

Hävettää, etten jaksa aivan normaaliin rytmiin etenevää puheenkehitystä, vaan turhaudun poikien puhumattomuuteen tällä hetkellä aivan täysin. Hävettää, että minä, puhumattomien ihmisten äänitorvi ja ikuinen puolustaja, en jaksa enää ollenkaan yrittää ymmärtää pienistä eleistä ja ties mistä merkeistä mitä ne oikein haluavat sanoa. Eikö ne nyt vaan jo voisi puhua?!

Tiedättekö mitä lausetta olen töissä ja opinnoissa toistellut jokaisessa mahdollisessa hetkessä? "Jokaisella ihmisellä on kommunikaatio, vaikka kieltä ja puhetta ei olisikaan. Jokainen voi tulla ymmärretyksi, kunhan meillä kuulijoilla on aikaa ja halua ymmärtää." 
Ja vielä jatkan lapsien kohdalla, että "tärkeintä on tulla ymmärretyksi ja ymmärtää, perustui se sitten mihin tahansa kommunikaation muotoon".
Hävettää.   

Meidän ukkeleilla on aivan valtava repertuaari erilaisia kommunikaatiotapoja. Sanoja on jo melkoinen määrä, samoin viittomia. Kun niitä ei ole, kekseliäisyydellä selvitään. Äitiä voi aina tuuppia tai repiä sormesta haluamaansa suuntaan. Esinekommunikaation ovat oppineet aivan opetamatta. Äänteitä ja eleitä käytetään hyvin luovasti. Ja se tärkein, eli sinnikyys, sitä löytyy. Kaikenkaikkiaan, jos tapaisin moiset jannut töissä, kehuisin heitä maasta taivaaseen nimeomaan kekseliäisyydestä ja sinnikkyydestä.

Miten sitten omiani en jaksa? Yhtään ei riitä kärsivällisyys.
Vai onko tässä nyt se iänikuinen suutarin lapset -tilanne? 

*

Olen yrittänyt olla leijona. Ties kuinka monta kertaa olen soittanut kotiapupomon numeroon. Joka kerta joudun keräämään kaiken rohkeuteni, että saan numeron näpyteltyä. Ja joka kerta olen joutunut pettymään, kun eukko ei taaskaan vastannut.

Neuvolan suhteen mietin jänistämistä. Kun jos oikein tarkaan miettii, niin sen jälkeen kun sairaalasta täti soitti ja ojensi selväsanaisesti neuvolantätiä, ei olla tädin kanssa tavattu ilman että olisi lääkärikin ollut paikalla. Täti kun on vähän vanhakantainen, niin voihan olla että sen lyhytsanaisuus ja tympeys onkin johtunut herrapelosta. Pitäisikö siis kuitenkin antaa sille vielä yksi mahdollisuus 2v. käynnillä? Miehen mielestä ei.

*

Minua kosiskeltiin keuhkosairaiden lasten kesäleirille ohjaajaksi. Tyrmäsin ajatuksen alkuun täysin. Eihän minulla ole mitään annettavaa, kun itse olen täysin siellä vastaanottajien puolella.
Vaan sitten. Olisiko siinä juuri se vahvuus? Että kaikki ei olisikaan ylhäältäpäin annettua vaan oikeasti samalta viivalta jaettua.

Asia jäi kytemään, minulle kuin leirin järjestäjille.

*

Viikonlopun parhaat

En muista viime viikon keskivaiheilta mitään. Epäilen, että asiaan liittyy yövalvomista ja sairastelua. En ole varma. Onneksi viikonloppu oli täynnä piristystä.

Perjantaina pääsin ystävän kanssa ravintolaan syömään. Oli ihanaa. Ihanaa ruokaa, vielä parempaa seuraa. Voi kuinka hyvältä tuntuu olla seurassa, jossa ei tarvitse jännittää, ei tsempata, eikä sensuroida itseään. Aivan kamala ikävä oli ollut tuota ystävää. Harmittaa, että tällä hetkellä tavataan niin harvoin.

Lauantaina tuuletin päätäni kuuntelemalla itseäni viisaampien mietteitä kasvatuksesta. Pidän opiskelemisesta ja luennoilla istuminen on mielestäni mahtava tapa kuluttaa vapaa-aikaa. Varsinkin kun aihe on mielenkiintoinen ja itselle merkityksellinen.
Mukanani luennoilta sain ainakin muutamaksi päiväksi varmuutta siitä, että me ollaan ihan hyvälläpolulla tämän perheen kanssa. Miehellä ja minulla on oikeansuuntaisia aatoksia ja ideoita kasvatuksesta. Pojilla on toisensa yksinäisyyttä puskuroimassa. Ja jos onkin lapseni luonteiltaan haastavia, niin tulevaisuudessa moisista luonteenpiirteistä on varmasti hyötyä.

Lauantai jatkui aamupäivän luetojen jälkeen vertaistuella. Ensin kahden keskinen kahvihetki toisen keskosäidin kanssa. Illalla koko joukon voimin kylään perheeseen, jossa elämää pyörittää jo teiniksi ehtinyt monivammainen. Kaikenkaikkiaan lauantaina sai taas perspektiiviä monella tapaa elämäämme.

Sunnuntaina vietettiin kotipäivää. Illalla mies totesi, poikien olleen koko päivän kovin tyytyväisiä elämäänsä. Jotenkin levollisempia ja suolisen onnellisia. Niin. Ei ne paljoa kaipaa. Äidin ja siän, jotka ovat paikalla ja läsnä. Kiireettömän hetken ilman mitään sen kummepia. Siinä on lapselle kaikki.