Tarinoita keskolasta: osa 7.

Löysin tekstejäni sairaala-ajalta. Kirjoitin pari ensimmäistä viikkoa päiväkirjaa, mutta hukkasin vihon ja muutenkin kirjoittaminen siinä vaiheessa tuntui liian raskaalta.
Tuntui kummaliselta lukea tekstejä näin vuosi kirjoittamisen jälkeen. En muista kirjoittaneeni näitä, mutta muistan hyvin nuo tunteet. 

*
On niin paljon tunnetta, että sisälle ei mahdu. Sydän pakahtuu jo pelkästä onnesta ja rakkaudesta. Johonkin silti mahtuu isompi pelko kuin koskaan. Pelko noiden pienten elämien puolesta. Minä annoin pieneille elämän ja minun pitäisi tuota elämää suojella. Nyt sitä suojelee joku muu.
Surua ei vielä sisälleni mahdu. Se odottaa vuoroaan valppaana, täyttää jokaisen pilkottavan kolon.

*
Onneksi en joutnut tänne yksin. Yksin katoan pelkooni. Pelko kutistaa onnen ja antaa surulle tilaa. Toisen kanssa puheen voimalla saamme surun ja pelon kutistettua. Pidämme onnestamme kiinni halaamalla, rutistamalla toisiamme kaikella sillä voimalla mitä väsyneistä kehoitamme löydämme.

*
Muut tietävät miten täällä olla. Tietävät paikkansa. Kulkevat ovista ilman epäröintiä. Kävelevät käytävien läpi määrätietoisin askelin. Istuvat pientensä vieressä valmiina kaikkeen mitä edessä on.
Minä avaan oven anteeksi pyytäen, varmana siitä ettei nyt ole hyvä hetki. Käytävää etenen varoen, yrittäen muuttua näkymättömäksi. Omieni vieressä pelästyn jokaista ääntä, jokaista liikettä.

Hoitajien ilmeistä näen lempeää sääliä. Pelkään milloin heidän malttinsa päättyy ja lempeys muuttu ärsytykseksi. Hoitajien lauseista löydän rivien välistä lisää lauseita, ohjeita joita en ymmärrä. Tässä ollessani kuulen kehoituksen olla muaalla. Muualla samoja sanoja miettiessäni ne muuttuvat paheksuviksi lauseiksi, "Etkö välitä omistasi? Mitä sinä muualla pidät tärkeämpänä?".

*
Minä rakastan omiani. Pienten katsominen rauhoittaa ja hiljentää päässäni raivoavan myrskyn. Pienten koskeminen saa sisälläni virtaamaan. Mutta koskaan en saa tehdä omieni kanssa niin kuin pitäisi. En niin kuin tahdon ja tunnen, vaan sääntöjen mukaan. Hoitajien armosta saan katsoa, hoitajien laupeudesta saan koskea.  Hoitajien silmien alla valvottuna jännitän teenkö kaiken oikein. Jos teen virheen, menetänkö oikeuden omiini?


Anteeksi omani, pienokaiseni. Antakaa anteeksi tärisevät käteni. Niistä ei teille valu sitä hellyttä jota pitäisi, jota te tietämättänne kaipaatte.

*

Tarinoita keskolasta: osa 6.

Piti julkaista tämä äitienpäivänä, mutta unohdin. Helatorstain aatto saa kelvata .
*

Pojat syntyivät äitienpäivän alusviikolla. Arkipäivät synnytyksen jälkeen olivat hälyisiä, täynnä huolta ja murhetta. Tuli viikonloppu ja tuntui kuin koko sairaala olisi rauhottunut lepäämään. Odottavien- ja keskolaäitien osastolla oli rauhaisaa, keskolassa oli rauhaisaa. Aa voi olosuhteisiin nähden hyvin, vaikka oli väsynyt. Been vointi oli hyvä.

Perjantaina hoitajat olivat maininneet mahdollisuudesta saada Bee syliin. Olimme miehen kanssa hämmentyneitä, sillä olimme luulleet tuohon menevän vielä valtavan kauan aikaa. Poika oli hengityskoneessa keskoskaapissa. Miten tuollaisen voisi sieltä syliin nostaa hajottamatta?
Lauantaina kukaan hoitajista ei maininnut mitään sylittämisestä. Olin liian peloissani vielä ottaakseni asian esille. Vasta iltahoitaja muisti asian. "Saitko Been tänään syliin?" En saanut. Hoitaja lupasi, että sunnuntaina. Äitienpäivänä järjestettäisiin asia varmasti. Sovimme minkä hoitojen jälkeen ja se merkittiin ylös Been papereihin.

Sunnuntaina olin aamusta asti levoton. Riensin aamulla katsomaan poikia. Mies tulisi vanhempiensa kanssa hieman myöhemmin sairaalaan. Kaappien päälle oli ilmestynyt pienet herttaiset kortit. "Hyvää äitienpäivää! t:Aa", "Hyvää äitienpäivää! t:Bee". Korteissa poikien jalanjäljet. En tiennyt kuinka olisin hoitajia kiittänyt oikein ja riittävästi.

Menimme osastolleni syömään ja tapaamaan appivanhempia. Sairaalan rauha tarttui minuun. Pojilla oli ensimmäistä kertaa rauhallinen, hyvä päivä. Hymyilin onnellisena näyttäessäni kortteja miehelleni. Joimme kakkukahvit. Ulkona paistoi kevätaurinko.

Pian levottomuus alkoi taas hiipiä, kellon lähetessä sovittua syliaikaa.

Muistan niin elävästi kuinka kiireisinä ja tärkeinä kuljimme keskolaan. En jaksanut vielä koko matkaa yksin, joten mies työnsi minua pyörätuolissa. Mies teki hoidot, minä odotin jännittyneenä.
Omahoitaja toi nojatuolin huoneeseen. Kysyi onnistuisiko oikea kenguruhoito. En tiennyt mitä sillä tarkoitettiin. Hoitaja selitti minulle ja neuvoi vielä käymään vessassa. "Kengurussa on hyvä olla aina pidempään kerralla."

Sain Been syliini. Pienen, tuhisevan, lämpöisen lapseni. Pää lepäsi rintani päällä, käteni pään päällä, jalat levällään sammakkoasennossa rintojeni alla. Poika killitteli, välillä sulki silmänsä ja nukahti. Minuun levisi lämpö ja ilo. Tunsin kuinka maito alkoi valua paitani alla. Mies istui vieressä, otti kuvia ja hymyili. Silitti vuoroin minua, vuoroin poikaa. Suljin silmäni ja hengitin sisään lastani.

Jonkun ajan kuluttua oloni heikkeni. Kaikkinensa oli hankala olla. En uskaltanut liikkua, niin monta putoa letkua ja johtoa oli pojassa kiinni. Pelkäsi hajottavani joko laitteet tai pojan, jos liikahtaisin milliäkään. Olo paheni koko ajan. Vatsani alkoi kouristella, jälkisupistuksia.
Huoneeseen tuli toinen hoitaja. Oli pakko sano, etten voinut enää hyvin. Hoitaja kertoi, ettei ollut tavatonta lapsen läheisyyden aiheuttavan jälkisupistuksia vielä pitkäänkin synnytyksen jälkeen. Hoitaja lähti hakemaan omahoitajaamme auttamaan siirtämisessä.

Omahoitajamme oli pettynyt. Kenguruhoito jouduttiin lopettaamaan aivan liian aikaisin. "Kenguruhoidossa pitäisi pystyä olemaan mielellään 2-3 tuntia. Siirtyminen on lapselle niin raskasta." Vaikka hoitaja olikin ymmärtävinen, minusta tuntui silti syylliseltä. Sylireissu olikin ollut lapselleni vain taakka, ei ilo.

Palasin osastolleni väsyneenä. Tunne oli ristiriitainen. Tunsin lämpöä ja onnea. Olin saanut lapseni vihdoin syliin. Mutta oliko sylistä lapselleni iloa, hyötyä? Olin toiminut väärin, itsekkäästi kun en pystynyt olemaan sylikkäin kauemmin.

Myöhemmin opin tuntemaan omahoitajamme paremmin. Meistä tuli läheiset. Myöhemmin ymmärsin, ettei hoitaja ollut minua sättinyt, vaikka se siltä aluksi tuntui. Myöhemmin sain puhdistettua ensimmäisen äitienpäivän muiston kiiltäväksi. Muiston siitä, kuinka sain lapseni ensimmäistä kertaa syliini.

Tarinoita keskolasta: osa 5.

Tätä tekstiä olen työstänyt pitkään. Luulen, että tämä on kaikkein arin ja vaikein muisto koko keskola-ajaltamme. Itseasiassa luulen, että tämä kertomus on koko elämäni vaikein ja kamalin muisto.

*

Poikien ollessa muutaman päivän ikäisiä heidän sydämensä tutkittiin ultraäänellä. Molemmilla todettiin sydämen ductussuonen olevan auki. Tilannetta seurattiin, mutta suoni ei lähtenyt kummallakaan sulkeutumaan itsestään. Aloitettiin lääkitys. Hetken näytti siltä, että lääkkeestä olisi apua. Been kohdalla oltiin hyvin optimistisia sulkeutumisen suhteen. Viikon iässä, kun suonet eivät oleet itsestään sulkeutuneet, lääkärit tekivät päätöksen leikkauksesta.

Koska Aa oli pienempi ja heikompi, hänen leikkauksensa päätettiin tehdä ensin, 8 vuorokauden iässä. Beelle annettaisiin vielä vuorokausi enemmän aikaa, sillä pienen pieni mahdollisuus oli vielä suonen sulkeutumiselle lääkkeiden avulla.
Leikkausta edeltävänä päivänä lääkärit keskustelivat tulevasta operaatiosta kanssamme pitkään. Aa oli kovin pieni ja puhejenneen suolen ja ensimmäisen viikon leikkauksen jälkeen heikossa kunnossa. Vaikka ductuksen sulkeminen onkin rutiinioperaatio, se saattaisi olla pienelle liikaa.

Leikkauspäivän aattona makasimme sängyssä miehen kanssa pitkään valveilla. Aamulla menisimme varhain keskolaan ennen leikkauksen alkamista. Tahdoimme nähdä lapsemme, siltä varalta että leikkaus ei sujuisikaan, emmekä ehtisi ajoissa paikalle. Että olisimme nähneet lapsemme elossa vielä kerran.

Aamulla riensimme sairaalaan. Vastassa oli lääkäri hyvin vakavan näköisenä. Leikkausta ei voitaisi tehdä, sillä edellisenä yönä Aan oikeanpuoleinen keuhko oli puhjennut. Koska leikkauksessa vasemman puoleinen keuhko jouduttaisiin painamaan kasaan, ei tässä tilanteessa lasta voitaisi missään nimessä operoida. Hyvä puoli oli, että näin pienien kehkot korjaavat itsensä hyvin nopeasti ja leikkaus voitaisiin tehdä seuraavana päivänä. Riskit olisivat tietenkin isommat kuin ilman puhjennutta keuhkoa, mutta toisaalta suonen sulkamistakaan ei voitaisi enempää lykätä. Tuo ylimääräinen lenkki verenkierrossa oli käymässä koko ajan raskaammaksi pikkuiselle.

Aan leikkauksen siirtyminen lykkäsi myös Been operaatiota vuorokaudella. Samana päivänä ei voitaisi molempia operoida. Nyt lääkärit alkoivat huolestua myös Been jaksamisesta. Lääke ei ollut auttanut ja pojan voinnista huomasi, että myös hänelle avonainen suoni alkoi käydä raskaaksi.

Jo toisen yön vietimme levottomasti, valmistautuen aamuiseen lapsen hyvästelyyn.

Aamulla päästyämme keskolaan lääkäri tuli jälleen vakavan näköisenä vastaan. Kirurgi oli sairastunut, eikä leikkausta voitaisi edelleenkään tehdä.
En tiedä miten sain pidettyä itseni tuolloin kasassa. Näin jälkikäteen tuntuu käsittämättömältä etten ole huutanut ja raivonnut lääkäreille, vaatien heitä etsimään toisen kirurgin. Tuolloin kyllä itkin ja olin huolissani, mutta jaksoin ymmärtää. Eihän sairastumiselle mitään voi.

Kolmas yö. Kolmas valmistautuminen. Kolmannen kerran katsomaan lasta vielä viimeisen kerran elossa.

Kolmantena päivänä operaatio päästiin vihdoin tekemään. Meille oli etukäteen kerrottu operaation kestävän noin puoli tuntia, ennakkovalmistelut ja jälkitoimet mukaanlukien 3-4 tuntia. Kolmentunnin odotuksen jälkeen meille soitettiin. Kirurgi oli äärimmäisen taitava ja oli suoriutunut leikkauksesta viidessä minuutissa. Lääkäritkin olivat hämmentyneitä. Toistelivat uudestaan ja uudestaan, että Aalle iso onni noin taitava kirurgi. Pidempi aikainen rasitus olisi voinut olla liikaa. Nyt poika selvisi leikkauksesta hienosti.

Meidän huolemme ei Aan operaation jälkeen ollut kuitenkaan ohi. Bee alkoi olla jo silmin nähden rasittunut ja nyt eivät lääkärit uskaltaneet enää luvata edes hänen selviytymistään leikkauksesta.

Niin vietimme neljännen illan valmistautuen pahimpaan. Aamulla kävimme ottamassa Beestä vielä yhden kuvan, silittämässä pätä vielä yhden kerran. Hyvästelemässä varmuuden vuoksi.

Saimme saman kirurgin. Kolmen tunnin odotuksen jälkeen soi taas puhelin. Leikkaus oli sujunut hienosti. Kaikki hyvin.   

*

Tuosta viikosta on nyt kulunut vuosi. En vieläkään pysty ajattelemaan sitä ilman kyyneleitä. En vieläkään pysty kirjoittamaan miltä tuo kaikki tuntui. Miltä tuntui elää päivä toisensa jälkeen valmistautuneena siihen, että tämä on lapseni viimeinen päivä. Pojat olivat niin heikossa kunnossa, ettemme saaneet heitä noina päivinä syliimme. Yritimme kaapin luukkujen kautta silittäen imeä itseemme lapsiamme niin paljon kuin ikinä pystyimme. Ei liian kauan, ettei kaappi kylmene.

Olimme tuon viikon jälkeen aivan puhki kuluneita, mies ja minä. Suru ja pelko olivat olleet niin isoja, niin käsinkosketeltavia, että sisällä ei niiden jälkeen tuntunut olevan mitään. On vaikea uskoa sanontaan "se mikä ei tapa, se vahvistaa" kun tuntuu, että tuon viikon jättämä särö on vieäkin ammottavan railon kokoinen.

Monsteri

Luulen, että tiedän nyt miksi tuo keskolan tarinoiden vimmeisin osa oli niin vaikea. Tuohon tarinnaan kun liittyy sellaisia ajatuksia, joita on vaikea itselleen myöntää ajatelleensa. Tai myöntää voin, mutta en saa niitä kirjoitettua tai sanottua ilman että vaikutan monsterilta.

Kerroin, että olin tuohon asti (ja vielä pitkään muuten tuon jälkeenkin) pitänyt etäisyyttä lapseeni. Kovettanut itseni, jotta mahdollinen menetys ei tuntuisi niin pahalta. (En kyllä hetkeäkään usko, että menetys olisi ollut yhtään sen helpompi.) Vaan kyse ei ollut pelkästä etäisyydestä. Olin koko ajan valmiudessa siltä varalta, että poika kuolee. Ennen synnytystä puhuimme miehen kanssa, kuinka ehkä pientä ei vain ole tarkoitettu tänne. Voi olla parempi, ettei selviä hengissä jos hengissä selviäminen tarkoittaa jatkuvaa taistelua. Leikkauksen aikana puhuimme, kuinka onnellisia olimme, että saimma pikkuisen edes täksi ajaksi luoksemme. Että kaikki tämä oli ollut tuon pienen onnen hetken arvoista.

Niin. Minä mietin jo hautajaisia.

Nyt nuo ajatukset tuntuvat niin kamalilta, etten pysty kunnolla niitä tunnustamaan omikseni. Monsteri sisälläni oli jo luovuttanut lapsestani. Millainen äiti luovuttaa? Millainen äiti miettii lapsensa hautapaikkaa ennen lapsen kuolemaa?
Vaikka järjellä haluan uskoa, että tuo oli vain äärimmäinen itsesuojelumekanismi, en silti voi katsoa tuota lasta nyt häpeämättä noita ajatuksiani.

Nyt menee pala kurkkuun ja sormet solmuun. Täytyy lopettaa.

Vaikea aihe

Viimeisin osa keksola tarinoista odotti julkaisemista pitkään. Kirjoitin sen uudestaan ja uudestaan, muokkasin ja muokkasin. Ei tuntunut loksahtavan kohdilleen.
Osittain kyse oli varmasti muotoseikoista, hyvästä kielestä ja rakenteesta. Vaikkei blogini perusteella uskoisikaan, olen jossain määrin perfektionisti suoltamani suomen kielen suhteen. (Opintojeni lopputyötä en olisi saanut varmastikaan ajallaan palautettua, jollen olisi tehnyt sitä parin kanssa joka vei työn lopulta käsistäni todeten "nyt riittää toi pilkun viilaaminen".)

Nyt syy uudelleen kirjoittamiseen ja muotoilemiseen oli aiheessa. Aihe oli liian vaikea. En saa kiinni tunteistani niin, että pystyisin tarkkailemaan sitä riittävän läheltä kuvaillakseni sitä sanoin. Tai jos sainkin napattua tunteen reunasta, teki se liian kipeää ja piti lopettaa, ravistaa siitä irti ja miettiä jotain ihan muuta.

Yritän kirjoittaa tarinoitani juuri siksi, että saisin käytyä vaikeat ja epämääriseksi jääneet muistot läpi. Kirjoittaessa ne muuttuvat selkeämmiksi. Nyt tuntui siltä, että tuon muisto on niin solmussa ja niin epämääräinen, etten pysty sitä auki saamaan. Eihän siitä kovin selkeää sitten tullutkaan. Julkaisin sen kuitenkin, ajattelin saavani aiheeseen siten uutta etäisyyttä. Tänne virtuaalimaailmaan sylkäistynä muisto muuttuu tarinaksi, eikä se silloin ole enää niin lähellä.

Olen käynyt julkaisemisen jälkeen lukemassa tekstini useampaan otteeseen. Yleensä keksin sata ja yksi asiaa lukiessani parannettavaa omiin tuotoksiini. Nyt ei auta lukeminen. Ei muutu tuosta kummemmaksi vaan möykkynä pysyy. Taisi tulla eteen se iso vaikea mörkömuisto, joka vaan on niiiiin iso, että aikaa tarvitaan vielä hurjasti lisää ennen kuin sen järjellä ja kielellä saa aisoihin.
Ja kun tuo ei vielä edes ollut se rankin tarina keskolasta. Ihan itseäkin jännittää pääsenkö koskaan sen pussin pohjalle saakka.

Tarinoita keskolasta: osa 4

Kaksi päivää poikien syntymän jälkeen odottelin osastolla sängyssäni miestä vieraaksi. Oltiin sovittu, että mies käy ensin kurkkaamassa poikia ja tulee vasta sitten minun luokse. Heti kun näin miehen kasvot oven välistä, tiesin että jokin on pielessä. Muistan hämmnetävän tarkasti edelleen miehen ilmeen ja keskustelumme alun lähes sanatarkasti.

Kysyin miten pojilla menee. Mies vastasi ettei parhaiten. Edes tuota mies ei saanut sanottua ilman, että ääni murtui. Ilme oli hämmentynyt ja pelokas. Aa joutuisi leikkaukseen. Aamuyöstä Aan vatsa oli turvonnut ja tummunut. Leikkaus olisi tehtävä heti.

Tunne sisälläni oli kamala. En täysin ymmärtänyt mitä mies kertoi, mutta sen verran käsitin, että tilanne oli vakava ja akuutti. Tunne oli lamaannuttava. Toisaalta iski kova kiire päästä keskolaan. Tahdoin päästä lapseni luo ja kuulemaan itse lääkäreiltä tilanteesta.

Keskolassa jokaisesta hoitajasta ja jokaisesta lääkäristä pystyi näkemään tilanteen olevan äärimmäisen vakava. Lääkäri tuli luoksemme ja selitti tilanteen. Josatin syystä Aan suoli ei toimi. Syytä ei voida tietää varmasti ennen leikkausta. Parhaassa tapauksessa suolessa olisi pieni reikä. Pahimmassa tapauksessa suolessa olisi kuolio, jolloin suoli pitäisi poistaa koko kuolion matkalta. Oli syy mikä tahansa, leikkaus olisi pienelle äärimmäisen raskas ja menehtymisen riski merkittävä.

Seisoimme Aan kaapin vieressä tuijottaen pientä. Otimme kuvan pojasta. Kuva olisi ehkä viimeinen, jonka tuosta lapsestamme saisimme. Sanoimme hyvästit ja lähdimme leikkauksen ajaksi odottamaan osastolle huoneeseeni.

Olin tivannut lääkäreiltä tarkkaan kuinka kauan leikkus kestäisi vähintäänkin ja milloin viimeistään leikkaus loppuisi. Tahdoin tietää kuinka monta tuntia toivoa, ettei kukaan tule meitä hakemaan ja toisaalta kuinka monta tuntia ennen kuin on syytä huolestua. Katsoin kelloa ja aloimme odottamaan.

En muista tuosta odotusajasta kovin selvästi montaakaan hetkeä. Muistan, että itkin välillä hysteerisesti, välillä taas lamaannuin täysin. Muistan miehen olleen yhtälailla aaltoileva. Tiedän katsoneeni kelloa jatkuvasti ja pelänneen joka kerta kun huoneen ovi avattiin.

Odottaessamme mies otti kuva huoneeni ikkunasta.

On vaikea selittää kaikkia tunteita ja ajatuksia, joita kävin läpi odottaessa. Kauhu ja pelko päälimmäisinä. Toisaalta olin rauhallisempi kuin olisin uskonut. En ollut vielä nähnyt lastani kuin kaksi kertaa, enkä koskenut häneen oikeastaan ollenkaan. Se leikkauksessa elämästään taisteleva pieni ihmisen alku oli ja ei ollut vielä minun. Olin joutunut valmistautumaan ennen synnytystä siihen, etten ehkä saisikaan tuota lasta itselleni. Synnytyksen jälkeen meille oli tehty selväksi, että seuraavat kolme päivää olisivat kriittisiä ja epävarmoja. En ollut siis vielä voinut päästää itseäni pehmenemään tai lämpiämään. En ollut vielä päässyt muodostamaan selkeää tunne sidettä lapseeni. En oikeastaan tuntenut vielä olevani äiti. Tiesin sen, mutta en tuntenut. Samaan aikaan tiesin, että jos Aa ei leikkauksesta selviäisi, hajoaisin täysin. 

Lopulta, juuri sopivan ajan päästä, hoitaja tuli kertomaan, että leikkaus oli ohi ja voisimme mennä keskolaan. Hoitaja ei tiennyt miten leikkaus oli sujunut. Kiirehdimme keskolaan ja suoraan pojan kaapin luokse. Aa oli surkean näköinen. Koska huoneessa oli muitakin perheitä, pyysi lääkäri meidät sivummalle selittääkseen mitä oli tapahtunut, miten leikkaus oli sujunut ja mikä tilanne oli nyt.

Leikkaus oli sujunut niin hyvin kuin näissä olosuhteissa ikinä olisi ollut mahdollista. Kyseessä ei onneksi ollut kuolio, vaan suoleen oli puhjennut pieni reikä. Kun lääkäri oli saanut tämän verran kerrottua, mies murtui täysin. Siinä keskolan käytävällä miehen raja tuli vastaan, eikä tuska, pelko ja suru vaan pysynyt enää sisällä. En usko, että mies kuuli paljoakaan siitä mitä muuta lääkäri kertoi. Itse pysyin käsittämättömän tyynenä.

Aalle oli leikattu ileostooma. Reikä oli jossain paksusuolessa (tosin reikä oli niin pinei, ettei sitä ollut edes löydetty), joten suoli oli katkaistu ohutsuolen lopusta ja suolenpäät nostettu vatsanpäälle. Pojalla olisi nyt siis käytössä vain ohutsuoli. Alkuun Aalle annettaisiin ravintoa ainoastaan tipan kautta. Kun maitoa päästäisiin taas kokeilemaan, oli riski pahoille ongelmille jälleen huomattava.

Aa tokeentui leikkauksesta hyvin. Kun maitoa vihdoin annettiin ensimmäiset tipat, oli jännitys valtava. Ja kun viimein yhtenä aamuna hoitaja kertoi suolen piipusta tulleen ensimmäisen kakan, oli tunne jotain niin valtavan huojentavaa ja onnellista, että sattui. Itkin, huusin, halasin hoitajaa, pompin. 

**

Stoomaan tottui nopeasti. Lopulta en ajatellut mielestäni asiaa paljoakaan. En ollut koskaan vaihtanut Aalta vaippaa ilman stoomaa, joten se tuntui olevan vain osa tuota pinetä ihmistä. Olimme asennoituneet niin, että poika kotiutuisi stoomapusseineen ja vaikka se ei erityisemmin innostanutkaan, ei se myöskään suuremmin kauhistuttanut.

Kuukausien kuluttua, kun Aa alkoi olla siinä pisteessä että puheet kotiutumisesta aloitettiin, saimme yllätykseksemme kuulla, että stooma suljettaisiin ennen kotiutumista. Jälleen istuimme odottamassa pitkät tunnit, nyt kuitenkin kotona Been kanssa. Jälleen saimme puhelun juuri sopivan ajan kuluttua. Ja jälleen leikkaus oli sujunut parhaalla mahdollisella tavalla. Jälleen odotimme kauhun vallassa lähtisikö suoli toimimaan ja jälleen ensimmäinen kakka aiheutti itkunsekaisen onnellisuuskohtauksen.

Vasta tuolloin huomasin kuinka paljon olin surrut ja murehtinut stoomaa. Tunne oli niin huojentunut, että sitä oli vaikea käsittää. Kun alusta asti olin kantanut tuota raskasta asiaa mukanani, en ollut huomannutkaan sen painoa. Nyt kun taakka otettiin pois, huomasin kuinka paljon kevyempi oli oloni ilman sitä. 

Kevyyempi olo taisi olla myös Aalla. Poika toipui leikkauksesta ennätysvauhtia hämmentäen kaikki lääkärit ja hoitajat. Parissa viikossa suolen toiminnan lisäksi, poika oppi syömään ja hengittämään. Lapsi jonka piti kotiutua stoomapussien, happilaitteiden ja ruokaletkujen kanssa, kotiutuikin ilman mitään.

Tarinoita keskolasta: osa 3

Pojat olivat päivän parin ikäisiä, kun tuli aika aloittaa lypsäminen. Osastolla mukava hoitaja neuvoi ja ohjasi. Ensin opeteltaisiin lypsämään käsin ja kun maitoa alkaisi tulla hieman enemmän, siirryttäisiin koneeseen.

Istuin vuoteeni reunalla mies ja hoitaja vierelläni. Hoitaja ohjasi ja opasti, ja minä yritin. Vaikeaa. Käsi väsyi. Ne pienet keltaiset pisarat jotka sain tulemaan, tuntuivat valuvan käsiäni pitkin lattialle. Kädet kastuivat maidosta ja niitä oli välillä kuivattava, jottei ote lipsuisi.

Hermostutti. Työ tuntui kuitenkin niin tärkeältä, etten aikonut luovuttaa. Vihdoin sain tehdä jotain lapsieni hyväksi. Hoitaja korjasi välillä tekniikkaani ja höpötteli leppoisasti lypsämisestä ja äidinmaidon tärkeydestä.

Mies oli hellyyttävä. Kannusti ja rohkaisi. Kyseli hoitajalta ihailtavan avoimesti asiasta. Silmistään paistoi hämmennys, ylpeys ja onni. Kaikessa luonnottomuudessaan, tilanne oli lähimpänä luonnollista mitä olimme viime päivinä päässeet.

Kun olin saanut puserrettua itsestäni sen mitä oli puserrettavissa, mies lähti hoitajan opastuksella säilömään maitoa. Minä jäin sängynreunalle istumaan. Tuijotin väsyneenä ikkunasta ulos. Ensimmäistä kertaa poikien syntymän jälkeen hymyilin.

*

Hieman myöhemmin lähdimme miehen kanssa käymään keskolassa. Jotenkin hävetti se pieni ruisku, jossa nuo pari hassua milliä keltaista maitoa. Tuntui, että kaikki muut äidit toivat maitoa mukanaan tynnyrikaupalla. Kun tulimme poikien huoneeseen, hoitaja huomatessaan kädessäni olevan ruiskun tuli luokse hihkaisten: "Aarteita! Mahtavaa!".

Tuntui hyvältä, tärkeältä, onnelliselta. Tuntui ensikertaa äidiltä.

Tarinoita keskolasta: osa 2

Bee oli ollut kotona jo pari viikkoa. Olin osastolla sylittelemässä Aata. Hengitys oli taas hiukan kiivampaa kuin parhaina päivinä, mutta ei mitenkään hälyttävää. Tunsin kuinka poika töräytti vaippaan lastin. Ruoka-aika oli jo lähellä, joten nopstin poajn sänkyyn ja aloin vaihtamaan vaippaa. Stoomapussi oli täynnä vihreää liejua. Pyysin hoitajaa paikalle. Hoitaja pyysi lääkärin. Lääkäri pyysi näytteen. Siltä seisomalta pojalle pantiin antibiootit ja huone laitettiin eristyksiin.

Lähdin tilanteen rauhoituttua Been kanssa kotiin. Poika nukahti kotimatkalla niin, etten hennonnut siirtää tuvaistuimesta pois, vaan päätin antaa nukkua siinä ruoka-aikaan asti. Istuin nojatuolissa virkaten, ukkeli lattialla edessäni. Pieni inahdus miehestä kuului juuri siihen aikaan kun odotinkin. Laitoin virkkuutyöni pois. Kääntyessäni Beetä kohti, oli poika ehtinyt muuttua kasvoiltaan täysin siniseksi. Vartalo oli vääntynyt kaarelle. Ilme kasvoilla oli kuin valtavan itkukohtauksen aiheuttama irvistys. Itkukohtausta ei kuitenkaan ollut, pieni inahdus vain.

Riuhtaisin pojan irti istuimesta ja yritin saada taas hengittämään. Pikkuinen oli kuitenkin täysin krampissa eikä kyljelleen laittaminen, selän taputtelu, kasvojenpuhaltelu, eikä muutkaan keskolassa opitut neuvot auttaneet. Lopulta poika valahti harmaaksi ja löysäksi käsilleni. Juoksin ympäri asuntoa etsien puhelintani. Näppäillessäni puhelimeen 112 tajusin käsieni tärisevän niin, että kohta tipputtaisin lapsen lattialle. Laskin pojat maahan samalla hetkellä kun hälytyskekus vastasi puheluuni.

Kertoessani tilannetta, näin Been rintakehän nousevan. Hengityksiä tuli, mutta satunnaisesti. Yksi hengitys ja taas pitkä tauko. Toinen hengitys. Hälytyskeskus lähetti apua. Sain sulkea puheliman ja soitin miehelle, joka oli kodin läheillä ulkoilemassa. "Tule kotiin. Ambulanssi on tulossa. Bee ei hengitä." Kun laskin puhelimen, kuulin jo sireenien äänen. Lähdin juoksemaan poika käsilläni alakertaan, kun tajusin että kerrostalomme alaovet ovat jo lukossa. Portaissa tunsin kuinka pojan hengitys alkoi pikkuhiljaa palautua.

Ambulanssi oli pihalla nopeasti. Ennen kuin mies ehti juosten vähän matkan päästä paikalle, oli pihalla jo kolme yksikköä. Bee hengitteli, vaikkakin laiskasti. Suurin hätä oli kuitenkin jo ohi. Ambulanssimatka kuljettiin ilman pillejä ja valoja, happimaski koko ajan pojan kasvoilla. Välillä jouduin herättelemään pikkuista kun tunsin, että hengitys alkaa taas hidastua.

*

Perillä meitä vastassa oli tuttu lääkäri. Sama lääkäri oli ensimmäisestä päivästä alkaen hoitanut poikia keskolassa. Vasta tuolloin lääkärin huoneessa Bee alkoi ripuloida. Saman näköistä ja hajuista tavaraa kuin aiemmin päivällä veljellä. Niin kuljetettiin Bee veljen yläkertaan lasten teho-osastolle eristyksiin. Samat lääkitykset päälle, samat näytteet laboratorioon tutkittaviksi.

Yön mietin asiaa. Bee oli tehnyt aiemminkin vastaavanlaisia temppuja. Ilman suurempaa varoitusta vetänyt itsensä kaarelle ja lopettanut hengittämisen. Tähän asti olin kuitenkin saanut pikku kikoilla kohtaukset katkeamaan. Voisiko jo parin viikon ajan jatkuneet kohtaukset olla merkki jostain isommasta? Tuntui epätodennäköiseltä, että lapsi oireilisi alkavaa vatsatautia niin pitkään.


*

Aamuun mennessä lääkärit olivat vakuuttuneita siitä, että hengityskatkos johtui vain alkavasta vatsataudista. Bee siirrettäisiin teho-osastolta infektio-osastolle. Yritin selittää lääkärille yöllisiä mietteitäni. Lääkäri puhui apneasta. Toistin kertomani ja sanoin, ettei mielestäni kohtaus ollut apnea. Lääkäri toisti sanomansa ja puhui edelleen apneasta.

Muutaman tunnin päästä mieheni ryhtyi syöttämään Beetä. Kesken kaiken alkoi poika taas kramppaamaan. Painoin hädissäni hoitajan kutsunapulaa, mutta niin nopeasti meni pikkuinen niin huonon näköiseksi, että juoksin käytävään hakemaan apua. Paikalle tuli kaksi hoitajaa ja lääkäri. Yrityksistä huolimatta eivät hekään saaneet hengitystä alkamaan. Poika oli taas veltto ja harmaa. Lääkäri toisteli sykkeen kuitenkin tuntuvan. Kiireellä lähdimme kohti teho-osastoa. Hississä Bee aloitti jälleen hengittämään.

Tilanteen rauhoituttua keskustelin teo-osaston lääkärin kanssa. Selitin mitä oli tapahtunut. Lääkäri puhui taas apneasta, nyt syömiseen liittyvästä. Yritin selittää miten kohtaukset alkavat kaarelle vääntymisestä, eikä tietääkseni apneoihin liity kouristelu. Nyt tunnuin saaneen viestin perille. Lääkäri alkoi puhumaan affektikrampista. Tyypillisä kuulema tuon ikäiselle.


*

Ilta ehti pitkälle ennen kuin lähdimme miehen kanssa sairaalasta. Tärisin. Jalat pettivät alta. Parkkipaikalla maassa istuen yritin itkuni seasta saada miehelle sanotuksi, etten voisi mennä kotiin nukkumaan tyhjän pinnasängyn viereen. Mies epäili pystyisikö meistä kumpikaan ajamaan autoa. Soitimme ystäväpariskunnalle ja pääsimme heille yöksi.


*

Seuraavana päivänä saapuessamme sairaalaan tuntui kuin lääkärit olisivat unohtaneet täysin edellisen päivän keskustelumme. Teholta poika tahdottiin siirtää jälleen takaisin infektio-osastolle koska "apneat näyttäisivät loppuneen". Infektio-osasto kieltäytyi ottamasta poikaa vastaan, heillä kun kaikki potilaat ovat eristyksissä ilman monitorivalvontaa. Onneksi kieltäytyivät, sillä Bee sai vielä tuona päivänä uuden kohtauksen. Nyt kohtaus saatiin nopeasti katkeamaan happimaskin ollessa aivan käden ulottuvilla.


*

Viikko jatkui eteenpäin. Lääkärit puhuivat affektikrampeista ja apneasta. Minä yritin saada jonkun kuuntelemaan ja ymmärtämään pelkoani hengityskatkoja edeltävistä krampeista ja niiden yllättävyydestä. Kohtauksia kun ei edellä itku tai mikään muukaan säännönmukaisuus millä niitä voisi ennustaa. Tuntui kuin kukaan ei kuulisi puheitani. Tuntui kuin kävisin saman keskustelun uudestaan ja uudestaan. Lääkärit alkoivat puhua jo kotiutumisesta.Myönnytyksenä hysteriaamme, lääkäri määräsi aivosähkökäyrätutkimuksen unenaikaisten apneoiden selvittämiseksi.

Aloin olla epätoivoinen. Olimme miehen kanssa peloissamme. Emme voisi ottaa poikaa kotiin ennen kuin tietäisimme mistä on kyse ja mistä kohtaukset johtuvat. Poikaa ei muuten uskaltaisi jäättää hetkeksikään silmistään.

Aloin epäillä omaa mielenterveyttä. Olinko sittenkin pelokas aivan turhaan? Pitäisikö minun pystyä luottamaan lääkäreihin ja pelkoni johtuvat vain traumaattisista kokemuksista? Koska pojat olivat eristyksissä, oli meidänkin kulkua rajoitettu sairaalassa. En saanut käyttää keskolan vanhemmille tarkoitettua taukotilaa, enkä käydä muiden äitien kanssa yhdessä lypsyllä. Olin menettänyt tärkeän vertaistuen tukiverkon juuri silloin, kun sitä olisin eniten tarvinnut. Oliko pelkoni siis ylimitoittunut eristyksen aiheuttamasta ahdistuksesta? Otin yhteyttä aiemin meitä auttaneeseen psykologiin ja sovimme tapaamisen.

Tapaaminen oli antoisa. Psykologi oli ensimmäinen joka todella kuunteli meitä. Tapaamisen lopussa hän sanoi uskovansa meitä. Vaikka hän ei sinäänsä voikkaan sanoa juuta eikä jaata lääkäreiden pojalle antamiin diagnooseihin, hän voi sanoa varmuudella että meidän pelkomme on aiheellinen ja tosi. Hän pyysi lupaa saada liittää Been papereihin oman lausuntonsa, jossa puoltaisi sitä ettei Beetä kotiutettaisi ennen kuin meillä on varma tunne siitä, että pärjäämme kotona.


*

Seuraavana aamuna kun tutut lääkärit keskolassa Aan kierrolla kysyivät mitä Beelle sinne toiselle osastolle kuuluu, aloin hysteerisesti itkeä. Selitin millaisia pojan kohtaukset olivat, kuinka olin yrittänyt niitä lääkäreille selittää ja kuinka paljon pelkäsimme mieheni kanssa molemmat. Katsoi lääkäriä ja näin kuinka vihdoin joku kuunteli ja keskittyi siihen mitä kerroin. Tuo ihana lääkäri totesi, että hänkään ei usko että me turhasta hermostuisimme. Olihan hän seurannut meitä jo parin kuukauden ajan ja tunsi meidät.

Keskolan lääkäri otti asian hoitaakseen ja vihdoin joku todella mietti mistä voisi olla kyse. Tuon päivän aikana Beelle määrättiin liuta uusia tutkimuksia. Kyse voisi olla jostakin harmittomasta kuten refluksista tai jostain vakavammasta kuten epilepsiasta.

Viikon ajan Beetä tutkittiin ja tarkkailtiin. Uusia kohtauksia ei enää tullut ja kaikki tulokset tulivat negatiivisina takaisin. Lääkärit olivat tutkineet kaikki keksimänsä vaihtoehdot kramppien aiheuttajaksi. Lopulta aloimme itsekin luottaa siihen, että kohtaukset eivät ehkä enää uusisi. Kyse oli ollut todennäköisesti jostain tilapäisestä, mitä emme saisi koskaan selville.

Kun vihdoin aloimme mekin puhua kotiinlähtemisestä, kysyivät hoitajat ja lääkärit moneen kertaan olimmeko varmoja. Psykologin lausunto tuntui olevan tehokas. Meidän kanssa keskusteltiin pitkään erilaisita kotiutusvaihtoehdoista ja -mahdollisuuksista. Päätimme kotiutua kertarytinällä. Asumme lähellä sairaalaa ja tulisimme joka tapauksessa päivittäin Aan takia keskolaan.


*

Pojat olivat eristyksissä viikon. Vatsataudin aiheuttajaa ei saatu selville. Kohtauksia Bee ei saanut enää koskaan. Sairaalasta kotiutumisen jälkeen kävimme vielä muutamassa tutkimuksessa, mutta mitään syytä kohtauksille ei koskaan löytynyt.

Tarinoita keskolasta

Olen kirjoitellut luonnoksiksi joitakin juttuja ja tapahtumia keskola-ajastamme. Terapeuttista yrittää saada muistoihin tolkkua. Kirjoittaminen auttaa hahmottamaan muuten sekavina päässä pyörivät ajatukset.

Julkaisen niitä sitä mukaan kun saan valmiiksi, en kronologisessa järjestyksessä.

Tarinoita keskolasta: osa 1

Pojat olivat parin kuukauden ikäisiä, Bee taisi olla happiviiksissä ja Aa c-papissa. Olin edellisenä päivänä katsellut Aata sisälläni tunne, että jokin on hassusti. Sanoin asiasta omahoitajalle, joka tuli vuoronsa aikana samaan tulokseen. Ihan varmasti emme kuitenkaan osanneet sanoa mikä on pielessä.

Nyt poikia oli hoitamassa osastolla vain satunnaisesti vuoroja tekevä nuori hoitaja. Istuin nojatuolissa Aa sylissäni odottelemassa silmäläääkäriä. Niin kuin monesti, nytkin hengitys vaikeutui syliin nostaessa. Yritin hakea pojalle parempaa asentoa, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Laskeskelin kelloa katsoen pojan hengitystiheyttä. Sen pysyessä jatkuvasti sadan tienoilla, päätin laskea pojan takaisin sänkyyn ja kiinni mittareihin.

Yleensä aika nopeasti hengitys helpottui kun ukkelin laittoi takaisin sänkyyn. Tällä kertaa ei. Mittarit näyttivät samoja lukemia kuin olin itse laskenut. Kävin hakemassa hoitaja. Hoitaja haki lääkärin. Otettiin verikokeet. Mittailtiin verenpainetta. Tuli toinen lääkäri. Osaston verianalyysikoneen tulokset näyttivät vain kysymysmerkkejä. Otettiin uudet näytteet. Hoitaja tiputteli pojan silmiin laajennustippoja silmälääkäriä varten. Kukaan ei oikein osannut sanoa mitään, koska kaikki muuten tuntui pojalla olevan kunnossa. Kolmas lääkäri kävi tutkailemassa. Vieläkään ei oikein kukaan keksinyt mistä kiikastaa. Otettiin lisää verinäytteitä.

Silmälääkäri saapui. Ei se silmälääkäri, joka on erikoistunut vauvojen silmien tutkimiseen. Kesätuuraaja. Joku keskolan lääkäreistä päätti, että Aata ei tänään tutkita. Liian paljon rasitusta yhteen päivään muutenkin ja kun vielä terveydentilasta ei voitu olla varmoja. Bee tutkittaisiin niin kuin oli suunniteltu. Koska Aa tarvitsi jatkuvaa tarkkailua, hoitaja pyysi minua pitämään Beetä kapalossa silmälääkärin tutkimuksen ajan. Ei tutkimuksessa ollut mitään ihmeellistä. Näitä oli tehty jo monet kerrat ja olin aina ollut paikalla. Been hengityskin oli jo niin hienoa, että tutkimuksen ajaksi riitti happimaski varalta viereen.

Kun silmälääkäri oli juuri aloittanut Been tutkimisen, säntäsi yksi keskolan lääkäreitä huoneeseen. Aan verikokeiden tulokset olivat olleet heikot ja verenpaine laskenut niin, että poika olisi laitettava hengityskoneeseen. Huoneessa alkoi melkoinen tohina, silmälääkärin samalla yrittäessä kovasti keskittyä tekemiseensä. Bee ei tehnyt silmälääkärin työstä helppoa, vaan huusi ja sätki kaikella voimallaan.

Yhtäkkiä Bee hiljeni ja valahti aivan löysäksi. Silmälääkäri ei huomannut mitään, vaan jatkoi tutkimista. Keskeytin ja yritin saada Been taas tajuihinsa. Ei auttanut. Pyysin vieressä Aan intubointia valmistelevan lääkärin Been luokse. Lääkäri saikin Been havahtumaan. Lääkäri määräsi napakasti hoitajan hakemaan apua. Äiti ei missään nimessä voi olla tutkimuksen aikana vastuussa lapsesta. Kun toinen hoitaja tuli paikalle, lähdin huoneesta käytävälle.

Tärisin. Istuin alas ja yritin rauhoittaa hengitykseni. Tuntui, että pyörtyminen ei ollut kaukana. Oli vaikea ymmärtää mitä oikeastaan oli tapahtunut.

Keskustelin myöhemmin lääärin kanssa tilanteesta. Hän oli aidon pahoillaan siitä, että olin joutunut keskelle kaikkea. Siitä, että hoitaja ei ollut heti ymmärtänyt pyytää toista hoitajaa avuksi. Siitä, että silmälääkäri oli kokematon ja jännityksen keskellä ei huomannut että poika lopetti hengittämisen. Kehui minua. Olin tilanteen hektisyyteen ja kauheuteen nähden toiminut tyynesti ja järkevästi.

Silmälääkäri ei onnistunut saamaan riittäviä tuloksia Beeltä, vaan pyysi toista lääkäriä tulemaan parin päivän päästä uudestaan arvioimaan tilanteen.
Aan vaivaa ei koskaan saatu selville. Poika oli hengityskoneessa viikon.