torstai 31. tammikuuta 2013

Lukuterapiaa

Sain syntymäpäivälahjaksi Riikka Ala-Harjan Maihinnousun. Kirjasta nousi julkaisun aikaan kohu, sillä kirjailijan sisaren perhe koki, että kirjassa on röyhkeästi käytetty materiaalina heidän poikansa sairastumista leukemiaan. Kohun takia odotin kirjan olevan keskinkertaista mehustelua koskettavalla aiheella. Ennakoin ärsyyntyväni siitä samoin kuin television uutuussarjasta Pieniä potilaita. (Jota en ole pystynyt katsomaan, enkä edes halua.)

Luotan anoppini kirjamakuun täysin ja hänen suosituksestaan päätin kirjaan tarttua. Jo parin luvun jälkeen olin täysin imaistu kirjan maailmaan. Vaikka vähän väliä kyyneleet nousivat silmiin, en pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni.

Minulle kyyneleet eivät oikeastaan nousseet tarinan pienen sairaan tytön takia. Kyyneleet nousivat omasta surustani. Samaistuin kirjan kertojaan hämmentävän paljon. Ala-Harjan kuvaama äiti, hänen tunteet ja  käyttäytyminen lapsen ollessa sairaalassa, olisi voinut yhtä hyvin olla kuvaus minusta.
En tietenkään tarkoita avioeroa tai muuta, vaan nimenomaan toimintaa sairaalassa ja sairaalan ulkopuolella niinä hetkinä kun piti olla tekemisissä muun maailman kanssa. 

Luin kirjasta jonkun arvostelun, jossa sen monotonista tyyliä sätittiin. Luulen, että ilman omaa kokemusta minäkin olisin kokenut tyylin puuduttavaksi. Nyt se tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta. Tasapaksua asioiden toteamista. Satunnaisia tunteenpurkauksia, lähinnä turhanpäiväisyyksistä. Oikeille tunteille ei ole varaa antaa tilaa.

Kirja sai minussa heräämään muistoja jotka olin täysin unohtanut. Näin yhtäkkiä itseni kulkemassa sairaalan käytäviä, kahvilla sairaalan kanttiinissa, puhumassa lääkäreille, istumassa lapseni sängyn vieressä.
Vasta kirjaa lukiessani tajusin, kuinka surullinen olin koko poikien sairaalassaoloajan.

Teki mieli mennä halaamaan menneisyyden minua. Sitä, joka istui sairaalan viereisessä lounaskahvilassa nurkka pöydässä, selaten iltapäivälehteä lukematta tai näkemättä ainuttakaan siinä ollutta juttua. Sitä minua, joka niin kovin pitkään jaksoi olla reipas, valpas ja järkevä, kun samaan aikaan pelotti enemmäin kuin koskaan. Minua, joka nieli aina vaan uudestaan pintaan pyrkivän itkun ja kuivasi silmät ennen kuin ne ehti kostuakaan. 

Kirjan lukeminen sai jotain loksahtamaan minussa paikalleen. Luulen, että olen nyt hieman puhtaampi menneistä. Terapiaa se tämäkin.

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Kohti valoa

Vatsataudista selvitty. Ainakin toistaiseksi. Mies ei vielä ole sairastanut, toivottavasti ei sairastukaan.

Bee ja minä aloitettiin tauteilu sunnuntaina. Mikä mahtavinta, pojat olivat yökylässä appivanhemmilla ja meillä aikuisyökylävieraita. Kun sunnuntai aamulla heräsin kuumeessa, mies vieressä krapulaisena ja puhelimessa anoppi kertoo Been oksentaneen aamupalapöydässä, ei suoranaisesti tullut mikään mitalisuoritusfiilis.

Bee ei oksentanut enää uudestaan. Pari päivää silti meni pojalla aivan tokkuraisena. Minä en oksentanut kertaakaan, mutta ajatuskin ruuasta sai vatsassa pyörähtämään. Ties kuinka ja monta kertaa menin jo vessaan valmiina antamaan ylen, mutta turhaan.
Maanantain mies jäi kotiin ja  minä nukuin. Koko päivän. Kuumetokkuraisena näin sekavia unia, joissa tein ties mitä. Joka kerta havahduttuani hämmästyin yhtä paljon sitä, että edelleen olen omalla sohvalla peiton alla.

*

Viime yönä meidän piti kaikkien olla jo kunnossa. Hieman väsyneitä taudin jäljiltä, mutta kunnossa. Illalla minulla alkoi lihaksia jomottaa. Lieneekö jotain taudin jälkioireita? En meinannut saada kivuilta unta. Kun vihdoin nukahdin, Aa alkoi huutaa sängyssään. Pojalla kiersi mahassa. EI mitään uutta eikä mullistavaa, pikkuisen maha tekee tuota aina toisinaan. Nyt vaan Aa ei millään saanut uudestaan unen päästä kiinni.

Puoli kuuden aikaan aamulla hermostuin ja kaivoin särkylääkkeen itselle ja Aalle. Siihen rytinään heräsi mies ja Bee. Mies siirtyi loppu yöksi poikien viereen ja minä yksin omaan sänkyyn. Turhan kauan kesti lääkkeiden alkaa vaikuttaa. Väsymys ei edelleenkään voittanut kipua. Mietin jo, voiko moisen takia soittaa päivystykseen. Lähinnä olisin halunut kuulla, että näin kovia kipuja voi todella tulla taudin jälkioireina, eikä minulle juuri nyt ole puhjennut rauma tai syöpä.

Kahtatoista yli seitsemän Bee köpötteli sänkyni viereen. Oli ehtinyt nukahtaa. Bee oli kuitenkin nyt jo täysin virkeä ja miehen pitäisi kohta lähteä töihin. Noustavahan se oli.
Sen verran annoin itselleni armoa, että laitoin televisiosta piirrettyjä ja toin peiton sohvalle. Sai sillä melkein tunnin lisätorkkuaikaa.

Ottaen huomioon päivän lähtökohdat, elo tänään on ollut seesteistä. Ehkä nyt väsymykseni on saavuttanut sen pisteen, jota zombius-zeniksikin voisi kutsua.

*

Viikonlopuksi olisi luvassa kivaa. Launataina pulkkailua yhdessä muiden monikkojen kanssa, illalla sauna. Sunnuntaina 13-vuotissyntymäpäiväjuhlat ihanassa kyläpaikassa. Voi kuinka kovasti odotankaan viikonloppua! Ulkona vaan juuri nyt on plusasteita ja sataa vettä. Saa nähdä kuinka pulkkailun käy.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Update

Tämä on tämän vuoden vasta neljäs päivitys. Kahdessa muussa blogissa uutta vuotta ei ole vielä edes polkaistu käyntiin. Suurimpana syynä se, että koneelle pääseminen on vaikeaa. Kaipaisin kovin vertaistukea ja yhteisöjä joita netin kautta olen löytänyt. Tuntuu, että juuri nyt nille olisi tarve isoimmillaan.
Ei vaan ole sen arvoista. Turhaa tappelua, itkua, karjusmista ja ärähtelyä vaan seuraa minun koneella olosta päivisin. Iltaisin, miehen tulless kotiin, en jaksa tai halua. Vaikka varmasti silloinkin hyötyisin kirjoittamisesta. Aivan eritavalla saa sillon jäsenneltyä ajatuksensa ja tolkkua itsekin paremmin itsestään.

On kaikkia aiheitakin ja asioita, joista haluaisin kirjoittaa. Sellaisia, joita olen pyöritellyt päässäni ja tekstitikin tuntuisi olevan jo melkein tehtynä. Ei vaan saa nakutettua niitä näkyväksi.

*

Viime viikolla kaaduin. Portaissa, alamäessä, molemmat pojat sylissä. Nilkka vääntyi ja polvessa on mustelma. Tilanteen mahdolliset lopputulemat huomioon ottaen, olen huojentunut että vain ja ainoastaan minä kuljen nilkka paketissa.
Hiukan tylsistyttää, että ei pääse lenkille eikä tanssimaan, ja kaikenmoisen ulkoilun suhteen on vähän niin ja näin.Silti parempi näin kuin ne muut vaihtoehdot.

*

Aa oksensi eilen. Kieltäytyi koko päivän syömästä ja illalla oksensi. Nyt näyttäisi siltä, että aika vähällä pieni selvisi, sillä yöllä tai tänään ei ole enää ollut tietoakaan pahoinvoinnista.

Nyt odottelen koska Bee aloittaa, sillä poika kieltäytyi aamupalasta ja lounaasta. Kun banaanikaan ei kelpaa, niin silloin on piru merrassa.

Viikonlopuksi on suunnitteilla kivaa, joten toivottavasti tauti oli tosiaan tässä. *kop-kop*

*

Olin melkein itsekin jo unohtanut  haasteen. Olen pettynyt, sillä kukaan ei vastannut siihen. En vielä tiedä mitä asialle tekisin. Haastanko uudestaan ja tiukemmin vai unohdanko koko jutun. Katsellaan...

Poikkeama taas haastoi minut. Kunhan joku ilta keivaudun koneellee kaikessa rauhassa, niin luoaan vastata.



keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Myöhäisjokeltelia

Tänään usko tulevaan taas riittää. 
Olen päässyt jumppaamaan ja hoivaamaan, niin kehoa kuin mieltä. 

Aivan uskomattoman hyvä olo tuli taloyhtiön hallituksen kokouksessa. Kuulostaa järjenvastaiselta, mutta niin vaan kävi.
Yhtiön tilanne on lähes kaoottinen ja tilanne on päällä. Siinä fiksujen aikuisten kanssa pöydässä istuessa ja isoja asioita hoitaessa tuli tunne, että vielä osaan jotain ja pystyn muuhunkin kuin kovisteluun ja määräilyyn. Minussa on vielä se joku, joka tiukassakin paikassa osaa toimia, ajatella ja käyttäytyä.

Perheemme onneksi taloyhtiön tilanne vaatii vielä muutamia ylimääräisiä kokouksia ja tiukkoja päätöksiä.

*

Löysin edellisiltana Been vartalosta kolmet puremajäljet. Aan osana taas on olla Been nyrkkeilysäkki ja pomppulinna. 
En osannut odottaa, että tämä kaikki alkaisi jo näin varhain.

*

Aa on alkanut jokeltelemaan. Tai niin sen tulkitsen. Silloin kun olisi kehityksessä ollut aika jokeltelulle, Aalla ei ollut ääntä. Luulen, että nyt tähän samaan sysyyn jatkuvien uusien sanojen ja käsitteiden oppimisen vaiheeseen on tullut siis mös paikkaava myöhäisjokeltelu. Jatkuvaa moottoriturpailua välillä äänteitä testaillen, välillä tavuja ja välillä sanoja. 

tiistai 8. tammikuuta 2013

Syvissä vesissä

Vuosia sitten eräs ystäväni, erityislapsen äiti, kertoi jättäneensä lapsensa sairaalaan. "Sanoin, etten jaksa enää tulla hakemaan." En ymmärtänyt. Olin hieman järkyttynyt.

Myöhemmin, olessani jo itsekin äiti, luin blogia, jossa eräs erityinen äiti totesi, että välillä käy mielessä lähteminen. "Joka päivä mietin useampaan kertaan, että minä vain lähden. Lähden, enkä taakseni enää katso." En voinut ymmärtää. Miten kukaan voi noin ajatella?

Nyt ymmärrän. Tiedän miltä tuntuu, kun ei enää jaksa. Kun tuntuu siltä, ettei omat voimat tai kyvyt riitä. Kun minuus on kadonnut ja on jokseenkin kaiken itsestään antanut. Ja se pieni osa itseä mikä vielä on jäljellä, sen haluaisi pelastaa. Jättämällä? Lähtemällä?

*

Olen opetellut pyytämään apua. Pitäisi opetella vielä paremmaksi. Ja pitäisi opetella ottamaan apu vastaan. Mikä vaan apu.
Eilen meidät pelasti päiväkahviseura.

*

On vaikea selittää mikä nyt aiheuttaa tämän toivottomuuden ja loputtoman väsymyksen tunteen. Päällisin puolin kaikki on hyvin. Tätä ei aiheuta enää keskosuus, ei vain kaksosuus.
Tämä on kiinni minusta.

Niin pitkään olen vain selviytynyt, että enää en jaksa. Vaikka nyt ei tarvitsisi enää selviytyä mistään. Nyt olisi enää vain aivan tavallinen arki, mutta sekin on liikaa. Kulutin kaikki voimani matkalla tähän pisteeseen.

Ja kun ei ole enää voimia mihinkään, ei pysty pitämään ajatuksiaan kurissa, unohtamaan menneitä. Niinpä kaikki möröt, uudet ja vanhat, ovat ottaneet vallan.
Jos olisi aikaa, niin luulen että nyt masentuisin. Vaan on kaksi pientä, jotka pitävät riittävän kiireisenä eikä romahtamiselle ole aikaa. 

*

Olen oppinut ajan mittaan, että asioista pitää rohjeta puhua. Niin olen tästäkin synkkyydestä saanut suuni auki oikeassa paikassa. Kotiapua ei lopeteta ja intensiivisempi terapia jakso pitäisi saada alkamaan tänä keväänä.

Ja keväämmällä lähden matkalle. Lentomatkan päähän ystävieni kanssa. Vastustin ajatusta aluksi, koko viikonloppu erossa pojista. En kai voi sillälailla hylätä perhettäni?
Lopulta myönnyin. Pojat jäävät miehen hoiviin. Ovat tuolloin jo melkein kaksivuotiaita ja minä olen poissa vain kolme yötä.

Ehkä hallittu lähteminen, tilapäinen jättäminen, on parempi kuin pakeneminen.

*

En minä oikeasti minnekään tahdo lähteä. Olen tämän synkkyyden keskellä onnellisempi kuin koskaan ennen. Niin paljon minulla on rakkautta, että se pursuaa synkkyydenkin yli.

Helppoa olisi lähteä, jättää. Vaikeampaa on pyytää apua, ottaa apu vastaan, saada oma pää järjestykseen. Vaikeinta on kerätä voimia silloin kun lepoa ja taukoja ei ole.

Eilen lupasin miehelle mitalin, jos perheemme on kasassa vielä silloinkin kun minut on saatu taas järkiini. Olympiatason mies ja isä.









keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Lomaraportti

Joululoma oli yhtäaikaa liian lyhyt, pitkä ja sopivan mittainen.

Sopiva se oli poikien kannalta. Juuri näin pitkään selvästi pojille sopi, että elämme holtittomalla rytmillä ja teemme kaikkea arjesta poikkeavaa. Pari viimeistää päivää on kuitenkin jo tuntunut siltä, että rutiinit olisivat taas jo tarpeen.

Liian pitkä ja juhlantäyteinen se oli mässäilyn kannalta. Eilen aamulla kehoni päätti hyvin selkeästi ilmoittaa minulle, että nyt saa riittää. Vähemmän ruokaa ja enemmän liikuntaa, eikä enää tekosyitä juhlan ja loman varjolla.

Liian lyhyt loma oli levon kannalta. Mies teki kyllä parhaansa, että sain nukkua pitkiä aamuja ja muutenkin pääsin vähemmällä. Yhtenä iltana saatiin järjestettyä pojille nukuttajat ja lähdettiin elokuviin. Koko perheen voimin käytiin paljon kyläilemässä, pulkkareissulla ja ystävän mökillä saunomassa. Kiakki tuuletti mieltä ja sielua.

Vähän enemmän vaan olisin vielä tarvinnut.
Yhtään ei ole sellainen raikas ja jaksava lomanjälkeinen tunne. On väsynyt ja raskas olo. Jännittää miten arki saadaan näillä voimilla sujumaan.

*

Loman aikana lanseerasimme uuden nukutussysteemin. Nyt ei enää jäädä poikien viereen sänkyyn köllimään eikä edes istumaan. Nukuttajalle somistettiin huoneen nurkkaan sohvalle lukupaikka: yövalo, tyynyt ja torkkupeitto.

Yllättävän hyvin lähti tämäkin rullaamaan. Muutamaan otteeseen pitää kumpainenkin siirtää takaisin paikalleen, mutta yleensä nukahtavat melko kiltisti omillaan. Vain parina yönä on tarvittu lämpöä ja läheisyyttä.

Ensimmäinen joululahjakirja jo luettuna ja toinen aloitettu.