Kevätkiireiset

Kukkuu! Vieläkö joku muistaa meitä? Me blogistaniasta hetkeksi kadonneet jouduimme reaalimaailman pyörteisiin ja kiireisiin. Nytkin näpyttelen päivitystä puhelimella. Automaattikorjausvirhevaroitus!

Sairaudet on nujerrettu. Tai ainakin päällepäin näyttää siltä. Ensi viikolla on jälkitarkastus, saa nähdä mitä sanovat siellä.

Kävin matkalla. Lentokoneella lensin, yövyin hotellissa, kahvittelin kahviloissa ja ruokailin ravintoloissa. Shoppailinkin, epäminämäisen paljon. Ihana keväinen kaupunki sai minut hurmioonsa.
Vapauden tunne oli valloittava. Ei tarvinnut miettiä omaa nälkää ja vessahätää jonkun muun tarpeiden mukaiseen järjestykseen. Se oli reissussa, seuran lisäksi, parasta.

Kotona olivat selviytyneet hienosti. Kerran oli mies soittanut myrkytyskeskukseen, hätävarjelunliioitteluna. Pojat olivat murtautuneet keittiöön ja syöneet kahteen pekkaan koko askillisen Herra Hakkaraisen pastilleja.

Kevätkiireitä on ollut kaikenmoisia. Vappu, 2v. synttärit, kevätjuhlia, muiden synttäreitä ja jos sun mitä. Ja vielä jatkuu vaan. Lisää synttäreitä ja äitienpäivä ainakin vielä. Yhtä juhlaa ja hulabaloota koko elämä.

Kaiken tämän seurauksena poikien rytmit ovat aikalailla sekaisin. Aa tuntuu lopettaneen nukkumisen kokonaan. Bee saa kesken unien valtavia itkukohtauksia. Minun matkalla keräämät voimavarat on jo taas kulutettu ja mies kulkee silmät ristissä ties monettako viikkoa.

Aan kohdalla olemme miettineet voisiko kyse olla auringosta ja melatoniinista. Jos vielä jatkuu, niin kysyn ensi viikolla lääkäriltä.
Been painajaisiin tuskin löytyy lääkäriltä ratkaisua. Pitäisi varmaan taas holdailla intensiivisemmin.

pääsiäisestä ja munista

Pääsiäinen tuli ja meni. Oli virkistävää vaikka ei levätä ehtinytkään. Kyläiltiin, tavattiin ystäviä ja sukulaisia. Pojat osoittivat taas kuinka paljon ovat rauhoittuneet, eivätkä edes isot sukusyömingit aiheuttaneet mitään holtittomia kiihdytysajoja.

Unta olisi saanut olla enemmän. Yhden yön nukuimme kaikki illasta aamuun sikeästi jokainen. Aamulla muut heräsivät virkistyneinä, minä zombina. En muistanut kännykkäni avauskoodia enkä pankkikortin tunnuslukua.

Ensi viikonlopulle on pojille sovittu yökylä ja minulle uniaikaa.

*

Ajatukset ovat harhailleet. Tässä iässä lisääntymisasiat ja perheenperustaminen on tapetilla. Sitä joskus ennen kuvitteli, että sitten kun ollaan tässä iässä niin sitä sitten hankitaan tai ollaan hankimatta niitä lapsia ja sitten ollaan onnellisia siitä päätöksestä. Vaan eipä olekaan niin yksinkertaista. Ei kenellekään. Ei ainakaan tässä meidän lähipiirissä.

On tahallisesti ja tahattomasti lapsettomia. On niitä, jotka eivät oikein osaa päättää. On niitä jotka ovat onnellisia päätöksensä kanssa ja yhtälailla niitä, jotka miettivät oliko ratkaisu sittenkään oikea. On pariskuntia, joiden tarpeet eivät kohtaa. Ja niitä, jotka haluavat samaa, mutta eivät sitä saa. Pareja, joista kumpikaan ei tiedä mitä tahtoisivat. On vahinkoraskauksia ja taas niitä, jotka olisivat useammankin lapsen tahtoneet, mutta riskit ovat liian suuret.

Ei ole ihmistä, jota aihe ei koskettaisi. Ja oli tilanne ja päätös mikä tahansa, helppoa se ei koskaan ole. Aina se riipaisee jostain niin syvältä, niin perustarpeista ja haluista, että järjen kanssa loppujen lopuksi asialla on kovin vähän tekemistä. 

*

Lomaraportti

Joululoma oli yhtäaikaa liian lyhyt, pitkä ja sopivan mittainen.

Sopiva se oli poikien kannalta. Juuri näin pitkään selvästi pojille sopi, että elämme holtittomalla rytmillä ja teemme kaikkea arjesta poikkeavaa. Pari viimeistää päivää on kuitenkin jo tuntunut siltä, että rutiinit olisivat taas jo tarpeen.

Liian pitkä ja juhlantäyteinen se oli mässäilyn kannalta. Eilen aamulla kehoni päätti hyvin selkeästi ilmoittaa minulle, että nyt saa riittää. Vähemmän ruokaa ja enemmän liikuntaa, eikä enää tekosyitä juhlan ja loman varjolla.

Liian lyhyt loma oli levon kannalta. Mies teki kyllä parhaansa, että sain nukkua pitkiä aamuja ja muutenkin pääsin vähemmällä. Yhtenä iltana saatiin järjestettyä pojille nukuttajat ja lähdettiin elokuviin. Koko perheen voimin käytiin paljon kyläilemässä, pulkkareissulla ja ystävän mökillä saunomassa. Kiakki tuuletti mieltä ja sielua.

Vähän enemmän vaan olisin vielä tarvinnut.
Yhtään ei ole sellainen raikas ja jaksava lomanjälkeinen tunne. On väsynyt ja raskas olo. Jännittää miten arki saadaan näillä voimilla sujumaan.

*

Loman aikana lanseerasimme uuden nukutussysteemin. Nyt ei enää jäädä poikien viereen sänkyyn köllimään eikä edes istumaan. Nukuttajalle somistettiin huoneen nurkkaan sohvalle lukupaikka: yövalo, tyynyt ja torkkupeitto.

Yllättävän hyvin lähti tämäkin rullaamaan. Muutamaan otteeseen pitää kumpainenkin siirtää takaisin paikalleen, mutta yleensä nukahtavat melko kiltisti omillaan. Vain parina yönä on tarvittu lämpöä ja läheisyyttä.

Ensimmäinen joululahjakirja jo luettuna ja toinen aloitettu. 

Aikuisten oikeissa juhlissa

Oltiin miehen kanssa perjantaina juhlissa. Sellaisissa oikeissa, arvokkaissa juhlissa, joissa miehet pukeutuvat frakkiin. Sellaisissa, joissa on etiketti ja sitä noudatetaan. Sellaisissa tällaisisssa.
Tuli aikuinen olo. Me ei tällä kertaa oltu pukeuduttu hienosti naamiaisia varten. Me ei leikitty hienoja juhlia, vaan oltiin niissä oikeasti. Juhlimassa ystävän isoa saavutusta.

Juhlakalu on yksi rakkaimmista ja läheisimmistä ystävistäni. Tuntui hassulta. Se ihan oikeasti saavutti jotain noin järkevää. Tuo, jonka kanssa minä olen lapsesta asti tehnyt kaiken ei järkevän. Tuo, joka luuli parikymppiseksi asti, että tipu on oma lintulajinsa.

Yllätyin siitä kuinka lämminhenkinen tilaisuus oli. Vastaväittelijä, ohjaaja ja oikeastaan kaikki viralliset tahot ylistivät ystävääni niin ammattilaisena kuin ihmisenä. Useamman puheen pitäjä kyynelehti. Itsellänikin tippa oli koko ajan linssissä, niin kauniita asioita tuosta ystävästäni sanottiin ääneen.

Virallisemman osuuden jälkeen juhlat jatkuivat vähemmän virallisesti pikku tunneille saakka. Oli mukavaa olla ulkona, tietäen että pojat ovat hyvässä hoidossa ja että aamulla saan nukkua aivan niin pitkään kuin haluan. Yllätyin kuinka pitkään jaksoin ja kuinka hauskaa oli. En murehtinut poikia juuri lainkaan.

Turhaa olisin murehtinutkaan. Sekä pojat, että hoitajat olivat pärjänneet hienosti. Aa oli herännyt keskellä yötä tunniksi juttelemaan. Ei huutamaan, ei yskimään, vaan iloisesti höpöttelemään. Ei tainnut paljon kyläpaikassa nukkuminen ahdistaa.

Me nukuttiin miehen kanssa puoleen päivään ja syötiin rauhassa aamupala. Yllättävän rauhallisia oltiin vielä tuolloinkin, vasta aamupalan jälkeen soitettiin ja kyseltiin kuulumisia. Hyvältä kuulostaneen rapostin jälkeen uskaltauduttiin vielä kauppaankin ennen poikien hakemista.

Niin hyvin meni kaikki, että otetaan tavaksi. Aivan käsittämättömän hyvää teki miehelle, minulle ja parisuhteelle. 


**


Huomenna mennään polille. Juttelin tänään poikien omalääkärin kanssa ja saatiin aika huomiselle. Aan kehkot, kurkku ja paino huolettaa. Poika yskii aivan kamalasti, oksentelee ruokapöydässä ja jo aiemmin hyvin istuneet farkut valuvat päältä.

Pelottaa.

Juhlasta arkeen

Mies meni aamulla töihin. Kahdenkuukauden auvoinen loma-aika on nyt ohi. En keksi riittäviä ylisanoja kertomaan kuinka hyvä loma meillä oli. Ja kuinka oikeaan aikaan.
Mies ja minä oltiin aika lähellä murtumispistettä juuri ennen lomaa. Siltikin olen tyytyväinen, että mies ei pitänyt isäkuukautta aiemmin. Poikien kannalta nimittäin tämä oli aivan loistava hetki. Pojat ovat heränneet aivan uudenlaiseen sosiaalisuuteen kesällä ja suhde miehen ja poikien välillä kehittyi kesän aikana varmasti paljon vahvemmaksi kuin mitä se olisi aiemmin keväällä pystynyt. Paljon kertoo se, että Been tippuessa likumäestä, poika halusi juuri isän syliin lohtua hakemaan. Äitiyteni koki kenties pienen kolahduksen samalla, mutta koitan olla keskittymättä siihen.

Arki aloitettiin poikien kanssa juuri niinkuin olin suunniteltu. Herättiin kelloon, ei lomatyyliin sitten kun jaksetaan. Syötiin aamupala ja lähdettiin pihalle. Tultiin kotiin, tehtiin ruokaa ja nyt nuo vaipuivat päiväunille, jotka suunnitelmani mukaan kestävät kolme tuntia. Tässä vaiheessa ne on kestäneet tunnin. Olen päättänyt kehittää meille hyvän arkirytmin. Jeesuksen ryhti -liike on saapunut kotiimme. Päivärytmin lisäksi siihen kuuluu järkevät ruuat ja säännöllinen liikunta. 
Veikkauksia rytmin ajallisesta kestävyydestä voi lisäillä komenttiosioon. Oikeasta veikkauksesta luvassa papukaija- ja erkkimerkki. 

Oma veikkaukseni on, että homma kaatuu ensimmäiseen sairastumiseen. Siihen ei taida olla kovin pitkä aika, Aan ääni tuntuu käheältä ja muutenkin poika on ehkä vähän vetämätön. Mies jo päätti, että se on tulossa kipeaksi, minä vielä arvon voisiko asia liittyä astmalääkkeen lopettamispäätökseen. Kumpikaan vaihtoehto ei tunnu kivalta. Jälkimmäisen toteutuessa edessä häämöttää kortisonipläjäys, joka pistäisi kasvun taas jäihin.

Miten ihmeessä supermarjot ja muut kunnonäidit pitävät rytmistä ja hyvistä elämäntavoista kiinni sairastelujen keskellä? Tietääkö ne jonkun salaisuuden? Tai kenties Salaisuuden?

**

Meillä oli viikonloppuna juhlat. Tupaantulijaiset ja poikien synttärit samassa paketissa sukulaisille ja muutamille ystäville. Juhlien jälkeen mietin, että meitä taidetaan pitää melko höveleinä vanhempina. Jotenkin jäi tunne, että aika moni nyt ajattelee, että me ei ehkä oikein välitetä meidän lapsista vaan annetaan niiden riehua ja riekkua miten sattuu.

Esimerkki 1.
Vieras (hieman hätääntyneesti): Hei, Aa kiipesi penkille.
Minä (turtuneesti): Mille penkille?
Vieras: Parvekkeen.
Minä: Kunhan ei kiipeä pöydälle, sieltä en tiedä osaako se tulla alas.
Vieras: Niin mutta pitäiskö ne tuolit laittaa kasaan ja ottaa pois kun se koko ajan kiipeää niihin.
Minä: Älä turhaan, kun sitten se käyttää niitä tikkaina.

Esimerkki 2.
Aa on juuri kiivennyt eteisen vaatekaappiin ja istuu siellä lempi tarkkailupaikassaan.
Vieras (hätääntyneesti): Ei, ei, ei, et sä sinne voi mennä! Voi, voi, voi, tule nyt pois sieltä kun sä loukkaat kohta!
Minä: Kyllä se saa siellä olla ja se osaa kyllä tulla itse sieltä pois.
Vieras: Kyllä mä nyt otan tän pois täältä, saa muuten kohta kävelysauvasta silmäänsä.
Luovutan ja mietin kertoako vieraalle siitä viime viikkoisesta kun Aa tuli kävlysayvaa heilutellen luokseni keittiöön.

Esimerkki 3.
Bee kurottelee pöydältä lasia ja kumsahtaa lattiaan suorin vartaloin. Vieras huudahtaa pelästyneesti ja lähtee hätääntyneesti kohti Beetä.
Minä: Eikun odota hetki. Ei se välttämättä loukannut. 
Vieras: Mutta kun se kaatui noin pahasti.
Bee ei vielä itke, mutta vieraan tempaistessa Been syliinsä poika alkaa huutamaan.
Minä: Mulla on ollut tapana odottaa hetki ja lohduttaa jos oikeasti on loukannut ja alkaa itkeä. Yleensä meidän pojat ei moisista hätkähdä vaan jatkavat menoaan. Jos ne näkee mun pelästyvän, niin sillon ne hermostuu itsekin.
Vieras: Mutta kyllä se nyt kaatui niin pahasti, että varmasti sattui.
Jostain syystä vieraan käytös saa minut epävarmaksi.
Minä: Kaksosten kanssa on vähän tällästä. En mä ehdi tai pysty aina olemaan paikalla. Jos on toisen kanssa pesemässä kakkapyllyä ja toinen kaatuu, niin minkäs teet. Meidän pojat ovat oppineet aika paksunahkaisiksi.
Poistun keittiöön tuntien oloni hirviöksi.

Kerroin miehelle tilanteista ja siitä, että mahdetaanko meitä pitää aivan kelvottomina vanhempina. Mies totesi, että hänelle oli jäänyt samanlainen tunne. Vähän väliä joku oli miehellekin tullut rapostoimaan siitä mitä pojat tekevät, olettaen että mies ryntää paikalle pelastamaan lapsensa. Miehen todetessa raportoijalle, että joo ne tekee sitä, oli katseet muuttuneet kummaksuviksi.

Päätin antaa enemmän painoarvoa sukulaimiehen anopille antamalle arviolle meidän lapsenkasvatusmetodeista: Niin juuri pitääkin tehdä. Se on hienoa, että ovat ymmärtäneet, että tuollatavalla niitä kunnollisia ihmisiä tulee, että sopivalla tapavalla rennosti. Kun ovat sellaisia boheemeja, niin ovat sen ymmärtäneet, että eivät liikaa pingota.
 

**

Kehitysprojektini nettipäivitykset jätätävät lomanjälkeisesti. Merkinnät on kyllä kalenterissa, mutta jostain syystä nettiaika ei tunnu riittävän blogin päivittämiseen. Toivottavasti lähipäivinä luvassa massapäivitys. 



**

Reissusta palattu

Kahden viikon reissu on takana ja tuntuu hyvältä olla kotona. Ei sillä etteikö reissu olisi mennyt hyvin. Meni aivan mainiosti, ihan yli odotusten. Ois voinut vielä olla pitempäänkin, mutta hyvä näinkin.

Ensimmäiset neljä päivää oltiin leirillä. Sen jälkeen nautittiin mökkielämästä miehen perheen kanssa. Mökillä lojui pöydällä jatkuvasti kolme läppäriä, mutta siltikään en saanut itseäni blogiin asti. Jotenkin tuntui väärältä käyttää moisia kapistuksia mökillä. En osaa ihan tarkkaan sanoa miksi, sillä kyllähän minä nitä koneita käytin, reseptien hakuun ja muuhun vastaavaan. Blogiin tai facebookkiin en saanut silti yhdenainutta päivitystä tai kirjoitettua ainuttakaan sähköpostia. En edes niitä tarpeellisia.

Olin varautunut jokseenkin siihen, että mökkielämä alkaisi hermostuttaa muutaman päivän jälkeen. Ei alkanut. Miehen perheen kanssa lomailu on rentoa. Mökillä ei pidetä suomalaisperinteistä työleiriä, vaikka työtä olisikin tarjolla. Hommia saa tehdä ken tahtoo. Tekijöistä tai tekemättäjättäjistä ei pidetä kirjaa. Kukaan ei tunnu tietävän mitä kello on, kellään ei ole kiire. Ruokaa tehdään porukalla, rakkaudella ja hartaasti. Pöydässä on herkkuja toistensa perään. Sauna lämpeää joka päivä.

Pojat nautti mökkeilystä viipottamalla pihalla. Suurinta viihdettä on kontata järveen läträämään. Onneksi ranta on matala.
Poikien kehitysikä synttäreitä vietettiin tekemällä kaksi jälkiruokaa. Vaikea sanoa kumpi oli parempaa, kaurakeksin päällä mascarponevaahto ja mustikoita vai stoutilla karamellisoidut banaanit vaniljajäätelöllä.

Pojat ehtivät kehittymään aivan valtavasti matkan aikana. Bee kävelee jo enemmän kuin konttaa, nousee seisomaan ilman tukea, kipeää tuolille ja pöydälle nopeammin kuin kukaan uskoisi. Lisäksi poika pärisyttelee ärrää minkä kerkeää. Aa otti ensimmäisen varoivaisen askeleen ja on ruvennut juttelemaan. Tähän asti ääntely on ollut pääsääntöisesti murinaa ja ärinää, BPD-lapsen krohinaa. Nyt poika on alkanut enenevästi käyttämään kaunista joskin hentoista ääntään. Tuntuu mahtavalta kuulla tuolla äänellä lausuttu äiti.

Kissa keräsi mökillä urhoollisuusmitaljea ajamalla naapurin puolivillit katit pois meidän tontilta. Se kulki onnellisena kello kaulassa ympäri pihaa, jahdaten perhosia. Oltiin tyytyväisiä, kun sillä ei tuntunut olevan tarvetta laajentaa reviiriään, vaan pysyi omalla pihalla kiltisti. Koska näin tosiaan tuntui olevan, hämmensi eilinen puhelu kovin. Anoppi soitti ja kertoi meidän lähdettyä jutelleensa mökkinaapurin kanssa. Naapuri oli kysellyt mahtaako anoppi tietää kenen mahtaa olla sellainen mustavalkoinen kissa, jolla on kulkunen kaulassa. Kissa kun oli tullut naapureille taloon sisään ja mennyt olohuoneen matolle kellimään. Saman kissan naapuri oli myöhemmin nöhnyt toisen talon pihassa, sen missä asuu kahdeksan puolivilliä kissaa.
Selvisipä meidän kissasta löytyneen naarmun alkuperä.. En vaan ymmärrä missä välissä tuo katti on kaiken tuon ehtinyt, koko ajan kun tuntui olevan näkösällä.

**

Reissun aikana tuli kaksi loistavaa puhelua. Toinen tuli lääkäriltä, joka kertoi että minulla ei ole enää insuliiniresistenssiä. Toinen tuli kiinteistövälittäjältä, joka kertoi että vanha asuntomme on myyty ja paremmalla hinnalla kuin odotimme.

Status loma

Tuli pidettyä taukoa blogimaailmoista. Edelliset lomaviikot olen edes yrittänyt päästä päivittelemään omaa ja muiden elämää blogeissa, mutta nyt en edes yrittänyt. Eikä ole ollut tarve. Niin kuin alkuun totesinkin, aloitin blogin koska yksin päivisin kotona ollessa kaipaan tapaa purkaa ajatuksiani. Miehen ollessa vieressä, blogi ei tunnu niin tarpeelliselta. Tänään tulin käymään täällä ja huomasin, että blogiini oli ilmestynyt useampi uusi lukija. Oli pakko tulla päivittämään edes jotain, ettei uudet lukijat luule ihan kuollutta blogia seuraavansa. Älkäätte huolestuko. Mies palaa sorvin ääreen vajaan kuukauden päästä. Eiköhän päivitystahti viimeistään silloin taas vilkastu.

*
Muutosta on jo kuukausia, mutta ennen miehen lomaa sitä tuskin olisi uskonut. Nyt koti on kokenut mullistuksia:
-Olohuoneen oviaukon muuttolaatikkomuuri on poistunut.
-Parveke muuttanut olomuotonsa romuvarastosta viihtyisäksi kesäolohuoneeksi.
-Eteisen käytävän romuvuoren tilalle on muodostunut naulakkokollaasi. (Joka tyypin sisustuskirjan kannesta bongatun kuvan inspiroimana.)
-Vaatehuone 1/2 muutettu romuvarastosta vaatehuoneeksi.
(Vaatehuone 2/2 odottaa muutosta romuvarastosta siivous/työkalukaapiksi.
-Liinavaatelaatikosto järjestetty ja laatikot nimetty.
-Poikien tuleva sänky kasattu ja puoleenväliin asti koristeltu.
-Vanhasta asunnosta noudettu kattovalaisimet ja asetettu uudessa kodissa paikoilleen.

Niin hyvälle mallille asiat saatu, että päätimme kehdata loman lopullakutsua ystäviä ja sukulaisia tupaantuliaisiin. Samalla vietetään poikien 1v.-synttärit.

*
Bee kävelee. Ei vielä ihan koko ajan, eikä vielä valtavia matkoja. Sen verran hyvin kuitenkin jo, että kaikki reissunsa aloittaa askelilla, kunnes pyllähtää ja jatkaa matkaa kontaten. Into on isompi kuin taito. Kummien kanssa harjotellessa poika innostui kannustuksista niin, että kuvitteli hetken jo osaavansa juosta ja hyppiä tasajalkaa.

Tänään Aa alkoi epäilyttävästi vihjailla olevansa myös kohoamassa ennemmin kuin myöhemmin ylvääseen kaksijalkaisten kastiin. Isän yrittäessä laskea ukkoa maahan, vänkäsi Aa vastaan vaatien isää kävelyttämään. Samasta se Been kanssa lähti silloin juhannuksena. Pikaisella laskukaavalla voisi olettaa, että miehen loman loppuessa kanssani kotiin jää kaksi pientä tepsuttelijaa.

*

Haja-ajatuksia

On ollut hyvä alkuloma. Sen takia ei ole meistä täällä paljon kuulunut. Hyvä näin.

**

Juhannus vietettiin sukuni kanssa mökillä. Jännitin etukäteen valtavasti. Perheeni ja sukuni on..(pitkä tauko polittisesti korrektin ilmaisun löytämiseksi)..täynnä monenmoisia persoonia. Mahdollisen draaman lisäksi jännitin poikien olemista. Onko liikaa hälyä? Onko liikaa vaaranpaikkoja? Saako ne nukuttua? Korvautuuko hyvä päivärytmi kaaoksella ja anarkialla. Kun reissua edeltävänä yönä minä ja Bee nukuttiin ehkä pari tuntia, mies ja Aa pari tuntia enemmän, niin jaksammeko mökkielämää kukaan?

Pelkoni osoittautuivat vain osin aiheellisiksi. Draamaa oli, mutta vain kohtuudella. Poikien rytmi heilahti, mutta ei liikaa. Söivät ja nukkuivat hienosti. Nauttivat olostaan hölmö hymy naamallaan koko ajan. Uusia kokemuksia pojat kerryttivät kulinarismin, perinteiden ja elämysmatkailun saralla
(,eli eka suklaa, eka sauna, eka veneretki).

Nautin juhannuksesta. Olin valmistautunut keksimällä valmiiksi ties mitä tekosyitä kesken kaiken kotiinlähtemiselle. Onneksi ei tarvinnut sitä muistilappua esille kaivaa.

**

Meidän eläköitynyt näyttelykissa on kyllästynyt matkusteluun. Näyttelyuransa aikana se on matkustanut ympäri maailmaa ja ollut aina helppo tapaus matkustelun suhteen. Kun se tuli meille eläköitymisen jälkeen, se juoksi hysteerisenä ympäriinsä kun huomasi meidän pakkaavan. Kun kantokoppa nostettiin esille, se oli sujahtanut sinne ennen kuin huomasimmekaan.

Ei enää. Se täytyy etsiä kaapista tai sängyn alta. Kantokoppaan kun sitä yrittää suostutella, se keksii kaikenmoista syytä olla menemättä sinne. Juuri silloin täytyy käydä hiekkalaatiokolla tai syömässä tai juomassa. Tai parvekkeella. Kyllä se sinne koppaa lopulta aina suostuu menemään, kunhan on ensin tehnyt selväksi ettei välittäisi moisesta hapatuksesta.

Juhannuksen katti vietti yksin kotona. Kaksi yötä yksin taisi olla liikaa. Sen yhden yön kun olimme kotona välissä se nukkui koko yön kehräten tyynylläni. Aamulla kun pakkasimme seuraavaa reissua varten, se aloitti vanhan kunnon hysterisoinnin. Kun kantokoppa nostettiin esille, se meni vartioimaan sen viereen livahtaakseen heti sisälle kunhan kopan ovi avataan.
Pitkästä aikaa koko automatkaa auton perältä ei kuulunut surkeaa mouuuuuuu-huutelua.

**

Huomasin tovi ennen miehen loman alkua, että emme ole miehen kanssa kunnolla jutelleet tai tehneet mitään yhdessä pitkiin aikoihin. Muistin kaikki ne tutkimukset ja tilastot pikkulasten vanhempien avioeroista, monikko- ja muiden riskiperheiden kohonniesta riskeistä. Iski ahdistus.

Ei meille pitänyt käydä näin. Meillä on hyvä suhde. Me puhutaan kaikesta ja aina. Niistäkin asioista, joista jännittää toiselle puhua, syystä tai toisesta. Ihan alusta asti ollaan päätetty, että turhia salaisuuksia ei kanneta, eikä kuvitella että se toinen osaisi lukea ajatuksia.
Miten ihmeessä me ollaan unohdettu puhua toisillemme? Miten ihmeessä minä en tiedä mitä tuolle toiselle kuuluu?

Onneksi tuli loma. Löytyi aika jutella. Tuli selivtettyä muutama molempia vaivannut juttu. Ja tuli taas kerrottua toiselle kuinka tärkeä ja ihana se toinen on.

Onneksi on isovanhemmat. Päästiin kahdestaan ravintolaan ja elokuviin. Päästiin kävelylle. Oltiin vähän niin kuin silloin kun oli vain me kaksi, vaikka ei kyllä yhtään ollut samanlaista. Oli erilaista, mutta silti kivaa.

Kun ilmaisin miehelle huoleni siitä, että oltiin varmaan jo vähän ehditty eksyä sille huolestuttavalle polulle kohti tilastojen perheitä, että "ei syytä huoleen kun kato meissä on se eri, että me ei erota".

**

soittaa/ei soita

Eilen minulla oli kolme lasta.
Työstressi, väsymys ja lauantai-iltana ystävän synttäreiltä hankittu lievä krapula teki miehestä kiukuttelevan, narisevan pikkupojan. Juhlat venahtivat sen verran, että minuakin väsytti. Yritin parhaani mukaan estää kiukuttelumielialan tarttumisen itseeni. Ei onnistunut. Illan sussa tapahtunut "kumpi sössi ruokahommat"-väittely oli liikaa. Ärtyneenä patistin miestä nukkumaan samaan syssyyn poikien kanssa. Lyhyen kinaamisen jälkeen mies luovutti ja rötkähti sänkyyn.

Talo hiljeni ja istahdin sohvalle. Arvatkaapa mitä ajattelin?

Ei. Väärin arvasitte.

Mietin kuinka hyvän valinnan tein miehen suhteen. Kuinka onnellinen olen mieheni kanssa ja kuinka paljon häntä rakastan. Tappelemme aniharvoin, mökötämme silloin tällöin ja aina pyydämme anteeksi. On ihanaa elää ihmisen kanssa, jonka kanssa riitelytyyli sopii yhteen. Kiukuttelut ja mökötykset taitavat mennä puoliksi. Niille toinen antaa tilaa, kunhan homma pysyy aisoissa. Parasta on, että kumpikaan ei ole liian jääräpää myöntämään olleensa väärässä tai käyttäytyneensä typerästi. 

*

Pyöriskelen taas soittaako/eikö soittaa -tuskissani.

Aan hengitys on ollut viime päivinä raskaampaa ja äänekkäämpää kuin pitkään aikaan. Luulen sen johtuvan ilman lämpenemisestä. Mies ratkaisi tämän ja määräsi soittamaan. Huomenna mennään sairaalaan näytille. Luultavasti tullaan inhalaattorin kanssa kotiin.

Been iho on täynnä pienen pientä näppyä. Siis sellaista neulankärjen kokoista, aivan aivan pientä. Osa punoittaa, osa ei. Ne jotka ei punoita, niitä ei silmä näe, mutta kädellä ne tuntee. Niskapoimuissa niitä on enemmän. Olen yrittänyt netistä löytää jotain järkevää selitystä. Ei löydy.
Oma diagnoosini on, että pojan atoopinen iho ei tykkää hikoilusta. Pelkään, että tuo johtuu jostain ruoka-aineesta tai rokosta. Netistä löytämieni kuvien ja lääkäripalstojen kuvailujen mukaan kyse ei onneksi ole peloistani. Tosin en myöskään löytänyt tukea ajatukselle hien ärsyttämästä ihosta.
Iho ei kutia, eikä kuumota. Ajattelin uskaltaa tarkkailla vielä päivän pari.

Tarinoita keskolasta: osa 6.

Piti julkaista tämä äitienpäivänä, mutta unohdin. Helatorstain aatto saa kelvata .
*

Pojat syntyivät äitienpäivän alusviikolla. Arkipäivät synnytyksen jälkeen olivat hälyisiä, täynnä huolta ja murhetta. Tuli viikonloppu ja tuntui kuin koko sairaala olisi rauhottunut lepäämään. Odottavien- ja keskolaäitien osastolla oli rauhaisaa, keskolassa oli rauhaisaa. Aa voi olosuhteisiin nähden hyvin, vaikka oli väsynyt. Been vointi oli hyvä.

Perjantaina hoitajat olivat maininneet mahdollisuudesta saada Bee syliin. Olimme miehen kanssa hämmentyneitä, sillä olimme luulleet tuohon menevän vielä valtavan kauan aikaa. Poika oli hengityskoneessa keskoskaapissa. Miten tuollaisen voisi sieltä syliin nostaa hajottamatta?
Lauantaina kukaan hoitajista ei maininnut mitään sylittämisestä. Olin liian peloissani vielä ottaakseni asian esille. Vasta iltahoitaja muisti asian. "Saitko Been tänään syliin?" En saanut. Hoitaja lupasi, että sunnuntaina. Äitienpäivänä järjestettäisiin asia varmasti. Sovimme minkä hoitojen jälkeen ja se merkittiin ylös Been papereihin.

Sunnuntaina olin aamusta asti levoton. Riensin aamulla katsomaan poikia. Mies tulisi vanhempiensa kanssa hieman myöhemmin sairaalaan. Kaappien päälle oli ilmestynyt pienet herttaiset kortit. "Hyvää äitienpäivää! t:Aa", "Hyvää äitienpäivää! t:Bee". Korteissa poikien jalanjäljet. En tiennyt kuinka olisin hoitajia kiittänyt oikein ja riittävästi.

Menimme osastolleni syömään ja tapaamaan appivanhempia. Sairaalan rauha tarttui minuun. Pojilla oli ensimmäistä kertaa rauhallinen, hyvä päivä. Hymyilin onnellisena näyttäessäni kortteja miehelleni. Joimme kakkukahvit. Ulkona paistoi kevätaurinko.

Pian levottomuus alkoi taas hiipiä, kellon lähetessä sovittua syliaikaa.

Muistan niin elävästi kuinka kiireisinä ja tärkeinä kuljimme keskolaan. En jaksanut vielä koko matkaa yksin, joten mies työnsi minua pyörätuolissa. Mies teki hoidot, minä odotin jännittyneenä.
Omahoitaja toi nojatuolin huoneeseen. Kysyi onnistuisiko oikea kenguruhoito. En tiennyt mitä sillä tarkoitettiin. Hoitaja selitti minulle ja neuvoi vielä käymään vessassa. "Kengurussa on hyvä olla aina pidempään kerralla."

Sain Been syliini. Pienen, tuhisevan, lämpöisen lapseni. Pää lepäsi rintani päällä, käteni pään päällä, jalat levällään sammakkoasennossa rintojeni alla. Poika killitteli, välillä sulki silmänsä ja nukahti. Minuun levisi lämpö ja ilo. Tunsin kuinka maito alkoi valua paitani alla. Mies istui vieressä, otti kuvia ja hymyili. Silitti vuoroin minua, vuoroin poikaa. Suljin silmäni ja hengitin sisään lastani.

Jonkun ajan kuluttua oloni heikkeni. Kaikkinensa oli hankala olla. En uskaltanut liikkua, niin monta putoa letkua ja johtoa oli pojassa kiinni. Pelkäsi hajottavani joko laitteet tai pojan, jos liikahtaisin milliäkään. Olo paheni koko ajan. Vatsani alkoi kouristella, jälkisupistuksia.
Huoneeseen tuli toinen hoitaja. Oli pakko sano, etten voinut enää hyvin. Hoitaja kertoi, ettei ollut tavatonta lapsen läheisyyden aiheuttavan jälkisupistuksia vielä pitkäänkin synnytyksen jälkeen. Hoitaja lähti hakemaan omahoitajaamme auttamaan siirtämisessä.

Omahoitajamme oli pettynyt. Kenguruhoito jouduttiin lopettaamaan aivan liian aikaisin. "Kenguruhoidossa pitäisi pystyä olemaan mielellään 2-3 tuntia. Siirtyminen on lapselle niin raskasta." Vaikka hoitaja olikin ymmärtävinen, minusta tuntui silti syylliseltä. Sylireissu olikin ollut lapselleni vain taakka, ei ilo.

Palasin osastolleni väsyneenä. Tunne oli ristiriitainen. Tunsin lämpöä ja onnea. Olin saanut lapseni vihdoin syliin. Mutta oliko sylistä lapselleni iloa, hyötyä? Olin toiminut väärin, itsekkäästi kun en pystynyt olemaan sylikkäin kauemmin.

Myöhemmin opin tuntemaan omahoitajamme paremmin. Meistä tuli läheiset. Myöhemmin ymmärsin, ettei hoitaja ollut minua sättinyt, vaikka se siltä aluksi tuntui. Myöhemmin sain puhdistettua ensimmäisen äitienpäivän muiston kiiltäväksi. Muiston siitä, kuinka sain lapseni ensimmäistä kertaa syliini.

Ite tehty

Vammaistukihakemus on lähetetty. Lisäselvityksestä tuli viisisivuinen. Opin paljon noita viittä sivua kirjoittaessani.

1. Ne kaikki erityislastenäidit, joiden kitinää tukihakemuksen vuosittaisesta täyttämisestä olen kunnellut, ovat oikeassa. En sitä tavallaan epäillytkään, mutta tästä eteenpäin osaan töissäkin heihin eritavalla suhtautua. Suurta sympatiaa erityisesti niille, joille homma on vuodesta toiseen jatkuva.

2. Kela on mahtava valtion ylläpitämä likaämpäri. Oli puhdistava kokemus vuodattaa koko viime vuosi paperille, selkeästi jäsenneltynä. Kun yrittää kertoa asiallisesti, että on ollu raskasta ja vielä eritellä, että mikä on ollut raskasta, niin sitä huomaa ilman aggressioita tai suurempia itkuja saaneensa ulos enemmän kuin koko kevään terpaieistunnoilla.

3. Meidän elämä on ollut raskasta. Olenhan minä sen tiennyt, mutta tuollaisessa muodossa kun asia ilmaistaan, niin se selkiytyy miksi. Kävin läpi kaikki paperit viime vuodelta, lääkärinlausunnot, terapeuttien lausunnot, epikriisit, reseptit. On sitä kaikenlaista ollut. Ei meillä ole vaikeaa, koska äiti on väsynyt. Äiti on väsynyt, koska meillä on ollut vaikeaa. En kitise turhasta. Olen oikeutetusti väsähtänyt.
(Luulisi, että tuo olisi ollut jo aiemminkin selvää. Vaan eipä ollut.)

4. Pneumothorax tarkoittaa ilmarintaa. En tiedä olinko tiennyt tuon jo aiemmin, mutta ainakin oli unohtanut.

5. Olen aivan liian tarkka kirjoittamastani kielestä. (Ei ehkä uskoisi blogini perusteella.) Lisäselvitys olisi ollut valmis puolet nopeammin, jollen olisi viilannut ja höylännyt lauseita ja kappaleita aina uudestaan ja uudestaan. Oikoluin ja asettelit pilkkuja sen seitsemän kertaa. Vieläkin olisin halunut jatkaa, mutta mies muistutti sen olevan menossa kuitenkin vain Kelaan. Samaan syssyyn mies totesi, ettei sittnkään päästä minua enää takaisin opiskelemaan eikä ainakaan tekemään gradua saatika väitöskirjaa. Miehellä saattaa olla hyvä argumentti tuossa. Opinnäytetyön parini lopulta riisti työn käsistäni, todeten että se on hyvä nyt. Ei voi kuulema ian kaiken viilata pilkkuja.


**


Viikonloppu vietettiin appivanhempien luona. Ei aivan yhtä eheyttävä reissu kuin aiemmat. Pojat olivat inan yli ilahduttavan innoissaan mamman ja vaarin näkemisestä. Ei meinannut tulla nukkumisesta, eikä alkuun syömisestäkään mitään. Lauantai ammuyöllä Bee heräsi hyvissä ajoin ennen kukonlaulua. Jotta muu talo saisi nukkua, otin pojan kainaloon ja aloitin hyvän asennon metsästämisen. Beelle ei kelvannut kuin sylissäoleminen ja sekin vain niin ettei äiti makaa. Päädyimme loppu yöksi olohuoneen nojatuoliin torkkumaan.

Äitienpäivää juhlistettiin kilistämällä, syömällä herkullinen ateria parsa-alkupaloineen ja mansikkakakkujälkkäreineen. Toivomani äitienpäivälahja oli vielä kaupassa.Poikien saamattomuutta tietenkin. Isoäidille ja mammalle olivat sentään saaneet aikaiseksi kortit.

Löysin internetin ihmemaasta loistavan tavan aivan pienenkin onnittelijan tehdä kortti itse.
Lapsen osuus: n.7min ratkiriemukkaan hauskaa maalin levittelyä.
Ohjaavan aikuisen osuus: n.1h verran keskittymistä vaativaa leikkaa-teippaa alkuvalmistelua, n.7min ratkiriemukkaan hauskaa maalin levittelyä, n.15min ahkeraa lapsen jynssäämistä, noin päikkäreiden aikaisen kahvitauon verran teippien repimistä ja n.15min omien käsien ja vaatteiden jynssäämistä.

Kuten hyvän äidin puolella totesin, yhdessä puuhaaminen on tärkeää. Ensikerralla vaan lupaan harkita yhdessäpuuhaamisen tavan hieman huolellisemmin.

1v.

Nyt on vuosi täynnä. Neuvolan 1v.-tarkastus tehty ja rokotukset läimitty reisiin. Vähän arkisesti merkkipäivä tuli otettua vastaan, mutta en usko poikien olevan traumatisoitumisvaarassa.  

Ei järjestetty juhlia. Pari eläkeläistä ja yksi työstälaistaja kävi päiväkahvilla. Järjestetään sitten syssymmällä synttäri/tupaantulijaiset. Menee varmaan lähemmäs sitä kehitysikäsynttäriä. En usko, että ukkelit traumatisoituu vääräänaikaan juhlimisestakaan.

**

Huomasin eilen otsassani ryppyjä. Ei sallsisia naururyppyjä, joita on ollut jo varmasti kymmenen vuotta. Ei sellaisia vaakasuorassa meneviä otsaryppyjä, joita kaikilla on ja joita parikymppisenä kauhistellen katselin peilistä otsaani rytistäen. Ei. Nämä menee pystysuorassa. Nämä on niitä, joita muodostuu kun on huolissaan. Kun oikein rytistää otsaansa ja vetää kulmakarvoja lähemmäs toisiaan. Niin kuin silloin tehdään kun pelottaa, ahdistaa tai huolettaa.
Nyt ne rypyt on tuossa ihan koko ajan. Silloinkin kun en vedä kulmakarvoja runttuun. Ovat siinä kuin tukkimiehen kirjanpitona suruista ja murheista. Onneksi vielä sen verran hentoisina, että täytyy läheltä katsoa ja hyvässä valossa.

Vuosi jätti jälkensä.

Paluu arkeen

Reilussa viikossa ollaan ehditty juhlia: joulua, synttäreitä, nimppareita, uutta vuotta. Johan sitä oli aikakin palata arkeen.

***

Appivanhempien luona oli ihanaa. Rento tunnelma, hyvää ruokaa, pitkään nukuttuja aamuja, perhettä ja ystäviä. Hyvä loma. Kotiin jos oltaisiin jääty jouluksi, olisimme saaneet sisarusteni perheitä joulunpyhät vaivanneen vatsataudin (ja päätyneet sairaalaan) ja tuskailleet myrskyn kanssa huomattavasti enemmän. Parin tunnin matkan päässä oltiin kuin turvallisessa pesässä, johon mikään maailman huoli ei ylety.

Vaikka kotiinkin oli mukava palata, oli lähteminen silti vaikeaa. Mammalta taisi päästä itku kun joutui päästämään ukkeleista irti.

***

Ukkelit söivät jouluna, niin kuin jouluna syödään. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut stressata Aan syömisestä. Taisi olla joulun paras lahja ja stressinpoistaja. Kotiin kun tultiin, piti käydä molempien poikien vaatelaatikot läpi, pienemmästä päästä pois ja uutta kokoa tilalle.

Ikävä kyllä kotiin saavuttuamme Aa palasi taas normaaleihin ruokatottumuksiinsa. Eilisen ja tämän aamun syönyt taas niin huonosti, että alkaa jännittämään. Täytyy toivoa, että sauraavalla aterialla taas jo maistuu.

Hyvää joulua!

Tänään lähdetään viettämään joulua appivanhempien luokse. Mies sai lomaa, joten ollaan pitempään matkassa. Appiukko soitti eilen kysyäkseen, onko meillä toiveita loman ajaksi. Mies toivoi, että me voitais levätä. Luulen, että se ois onnistunut toivomattakin.

Minua on siunattu aivan ihanilla apiivanhemilla. Olen osannut arvostaa jo ennen poikien syntymää, mutta tämän myötä arvostus nousi aivan uudelle tasolle. Välistä aina harmittaa, että asuvat parin tunnin ajomatkan päässä, eivätkä siis pääse mukaan arkeen. Toisaalta olen salaa onnellinen siitä, että asuvat kauempana. Jos asuisivat vieressä, ei meillä olisi tekosyytä mennä viikonlopuksi yökylään ja nauttia täysin siemauksin viiden tähden isovanhenhotellissa. Maksuksi ylläpidosta vaativat saada lapsenlapsiinsa rajattoman sylissäpito-oikeuden.

***

Huomenna saunon, syön läjäpäin kraavisiikaa, muita kylmiä kalaherkkuja ja suklaata, lojun sohvalla villasukat jalassa ja ilahdun loputtomasti lahjoista. Edellisen kaavan mukaan on mennyt kaikki joulut, jotka olen yhdessä miehen kanssa viettänyt. Hyvä kaava. Tänä vuonna superlisänä on kaksi pikkutonttua, jotka läsnäolollaan saavat isovanhempien silmät loistamaan. Enempää en voisi toivoa.


Hyvää joulua!

Joulun toivelista

Joulun toivelistalla tänään:

1. Joulu appivanhempien luona, ei sairaalassa
Aa jätti taas päivän verran joka ruualta syömättä lähes puolet. Tai no, illalla isä sai syötettyä koko annoksen ja yövelli meni kaikki. Tänään päivä lähti hyvin käyntiin. Toivotaan, että meno jatkuu näin, ettei tarvi olla sairaalassa ja nenämahaletkussa joulua. Se on varmaa, että jos sairaalaan viikonlopuksi päädytään, niin äidin ja isän henkiset voimavarat on vähissä.

2. Vähemmän kipuja
Äidin fyysiset voimavarat on myös vaarassa. Vanha olkapää vaiva yltyi eilen. Yöllä en saanut kivulta nukuttua. Aamulla tuli itku, kun kipu ei vaan hellittänyt. Kävin lääkärissä hakemassa relaksantteja. Mies ottaa vastuulleen pari seuraavaa yötä, äiti kun on tainnoksissa ja lääketokkurassa.
Pelottaa. Viimeeksi kun vaiva vaivasi, alkoi tavarat tippua käsistä. Nyt käsissä on kaksi pikkuista miestä.

3. Miehelle lomaa, perheelle aikaa
Suuri jännitys on myös miehen joululoman suhteen, saako sitä vai ei. Kiinni projektista, joka pitää saada tehtyä ennen kuin voi lomailla. Ois se vaan niin mahtavaa kun ukkokulta vois olla välipäivät poissa töistä. Päästäis vähän pidemmäksi aikaa miehen vanhempien luokse ja silti ehdittäis olla muutama päivä rauhassa kotonakin.

Ehkä sitten taas ensivuonna.

Olen ristiriitaisin tuntein seuraillut muiden blogeja ja koteja. Kaikille muille se joulu tuntuu tulla jolkotelevan. Meidän aikakapselissa ei tänä vuonna ollut kesää, eikä nyt taida tulla joulua.

En ole mikään erityisen suuri jouluihminen. En pidä joulukoristeista, ylipirteistä nissepolkista, joululaatikoista tai suurimmaksi osaksi muistakaan joulun ulkoisista merkeistä. Silti aloitan jouluvalmistelut yleensä viimeistään elokuussa. Pidän joulun tunnelmasta.

Olen näpertelijäihminen. Säilön kesän antimia pikkupurkkeihin, joiden etiketit kirjailen kauniisti. Pitkin syksyä ostan vastaan tulevia sopivia lahjoja. Etsin ideoita ja suunnittelen millainen tänä vuonna on joulukorttimme ja millaisia karkkeja ja leinonnaisia teen tutuille. Viikkoa ennen joulua minulla on iso pino monen näköisiä itsetehtyjä herkkuja, joita lähteä jakamaan pitkin kyliä.

Yleensä en välitä joulusiivon tekemisestä. Perussiivo riittää. En vaihda jouluverhoja ja jouluvalot laitan, jos ne jostain vastaan tulevat. Joulukoristeita en oikeastaan edes omista. Kynttilöitä poltan yleensä ympäri vuoden paljon, joulun alla ehkä hieman vielä ahkerammin. Joulumusiikkia meillä taitaa olla kolme levyä, nekin hieman vaihtoehtoisia: Vuoden synkin juhla, Raskasta joulua ja se tiernapojat, jossa on Niskalaukaus taustabändinä. Minun joulumusiikki kuuluu kirkkoon ja sitä kuuluu nauttia aitona, paikan päällä.

Joulutunnelma meille tulee yleensä puuhastelusta, tuoksuista, joulukonserteista, ystävien ja sukulaisten tapaamisesta.
Vaan ei tänä vuonna.

En säilönyt kesällä mitään. En edes omiin tarpeisiin.
Viime viikolla tajusin, että joulu on tulossa, eikä meillä ole mietittynä kenenkään joululahjoja. Samaan syssyyn aloin epätoivoisesti puuhata joulukortteja. Olisin todennäköisesti luopunut koko hommasta, jollei tarkoituksena olisi ollut laittaa kiitoskorttia menemään samassa. Ehtivät onneksi joulumerkeillä lähtemään.
Joulukarkkien valmistuksen aloitin eilen. Tänä vuonna ystävät eivät saa yksittäisesti käsin valmistettuja, eritavoin maustettuja ja koristeltuja tryffeleitä ja konvehteja. Tänä vuonna valmistin valtavan panforte-mukaelman, josta saa helposti ja nopeasti leikattua paloja.
Joulusiivo tehtiin jo viikko sitten. Hätäpäissämme siivosimme ennen myskyttäjän tuloa. Seuraavan kerran täällä saa siivota kunnolla tammikuun puolessavälissä. Jo nyt pitäisi.

Sunnuntaina kun tajusin olevan jo neljäs adventti, yritin sentään hieman. Keitin riisipuuroa aamiaiseksi, laitoin spotifystä joululauluja soimaan ja sytytin kattokruunun kynttilät. Kaivoin vähät lahjat kaapista ja paketoin ne. Ei auttanut. Meidän arkinen tunnelma ei hievahdakkaan, vaan on pinttynyt huoneilmaan yhdessä kakanhajun kanssa.

Kun oikeastaan kaikki minun jouluun kuuluvat rutiinit ovat jääneet puuttumaan, huomaan kaipaavani niitä ulkoisia joulun merkkejä. Haluaisin löytää kaapistani jouluverhot. Haluaisin ripustaa jouluvalot ikkunaan. Haluaisin vaihtaa joululiinan pöytään ja polttaa adventtikynttilöitä.

Kuten alussa mainitsin, en ole erityisen suuri jouluihminen. Siltikin sivupersoonani Pienen jouluihmisen itsenstätoteuttaminen on mitä ilmeisimmin minulle tärkeää ja merkityksellistä.

Ehkä sitten taas ensivuonna.