Valaistuminen

Koin viikon lopulla valaistumisen.Valaistuminen tapahtui kuoroharjoituksissa jota kuinkin näin:

Joku aika sitten puhelimeni soi. Vanhaa kuoroani ollaan kokoamassa kasaan uudelleen yhtä esitystä varten. Harjoituksia on vain muutama kerta. Juuri sopivan lyhyt, ei liian sitova harrastushetki tähän syksyyn. Lupauduin siis mukaan. 

Voi kuinka olenkaan kaivannut laulamista! Harvoista asioista saan niin suurta nautintoa kuin laulamisesta ja silti se on harrastus, joka kovin helposti jää paitsioon. Siinä luritellessani omaa stemmaani, aloin miettiä mahtaisiko jostain löytyä sellainen kuoro, johon ei tarvitsisi panostaa liian tosissaan. Harjoitukset kerran viikossa ja jos jollain viikolla jää välistä, niin ei heti lentäisi ulos kuorosta.

Mahtaisiko elämästäni irrota yksi ilta viikosta laulamiselle? Nyt ehkä, mutta entä vuoden päästä kun palaan töihin? Kun pitäisi käydä töissä ja opintojakin haluaisin jatkaa. Ja urheilla. Kotona pitäisi ehtiä kuitenkin tehdä ruokaa ja siivota ja antaa pojille aikaa.
Aika paljoon pitäisi viikon tuntien riittää.

Mitä minä oikein elämältä halua?

• Työn suhteen minulla on suuria haaveita. Haluaisin tehdä töitä monipuolisesti ja kertätä kokemusta. Haluan opiskella lisää ja päästä tekemään tukimustyötä. Minulla on intohimo ja visio. Oikeastaan haluaisin saada aikaan isoja asioita. 

• Haluaisin harrastaa. Laulaa ja tanssia. Urheilla. Juosta joskus puolimaratonin. Haluaisin ehtiä enenmmän metsään ja merelle. Miehen kanssa tavoitteeksi on joksus asetettu, että kierrämme kaikki Suomen kansallispuistot. Haluaisin enemmän aikaa ystäville. Että läheiset pysyisivät lähellä. 

• Haluan olla onnellinen ja terve. Haluan, että mieheni ja lapseni ovat onnellisia ja terveitä. Haluan, että olemme onnellisia yhdessä. Haluan, että olen tuon saman ukon kanssa vielä kiikkustuolissa sylikkäin. Haluan, että lapseni haluavat olla tekemisissä kanssani vielä aikuisinakin. Haluan, että perheemme on toisilleen läheinen ja tärkeä. 

Tajusin, että tuo kaikki yhtäaikaa on mahdoton yhtälö. Ei kaikkea voi saada samaan aikaan. Miksi pitäisikään? Varsinkin työn suhteen, mihin ihmeeseen minulla on kiire?. Minun alani ei ole katoamassa minnekään. Se ei ole sellainen ajan hermolla oleva trendiala, jossa pitää takoa juuri nyt kun ala on kuumimillaan. Tällä allalla edes iällä ei ole merkitystä.  Sitä paitsi, jos nyt keskittyisin uraani, vaatisi se perheeltäni kovin paljon. Todennäköisyys haluamis-listan viimeistem kohtien epäonnistumiselle kasvaisi valtavasti.

En ole vielä edes keski-ikäinen. Silti tähän mennessä olen saavuttanut jo paljon tuosta listastani. Eikö nyt olisi juuri oikea hetki pysähtyä hetkeksi nauttimaan kaikesta siitä mitä minulla nyt on?

Päätin, etten jatka opintoja vielä ensi vuonna. Sen sijaan etsin työn, joka ei ime minusta kaikkea. Palkkaa tärkeämpää ovat työajat, työmatkan lyhyys ja se, että töitä ei tarvitse tuoda kotiin. 
Muutaman vuoden ajan pysähdyn tähän. En yritä saavuttaa suuria, vaan elän. Keskityn perheeseeni. Ehkä ohessa ehtisin harrastaa vaikka laulua ja tanssia, koko perheen kanssa ehtisin metsään ja merelle. Lomalla saattaisimme jaksaa matkustaa vaikka ystävien luokse toiseen maahan.

Kun ajatustyössäni olin ehtinyt tähän pisteeseen, huomasin hymyileväni. Tunsin pakahtuvaa onnea laulamisesta. Tunsin aivan uudenlaisen tyyneyden virtaavan sisälleni.

Kerho

Eilen alkoi seurakunnan perhekerho.

Saavuimme paikalle soveliaasti hyvissä ajoin. Kaikki muut eivät, joten jouduimme odottelemaan. Meidän ukkeleille moinen ei sopinut ollenkaan. Molemmat säntäilivät eri suuntiin, eri lasten kimppuun riistämään virsikirjoja käsistä tai tossuja jalasta. Yritin epätoivoisesti haalia poikia viereeni istumaan ja odottelemaan, mutta turhaan. Muut äidit ja perhepäivähoitajat katselivat osa huvittuneesti, osa kauhistuneesti.
 
Alun hartauden ja muskarihetken jälkeen oli hiestä märkä ja hengästynyt. Mielessä kävi, että tää ei tainnut olla meitä varten ja uudestaan ei tulla. Vaikka pojat kyllä pitivät laululeikeistä. Bee tykkäsi myös hartaushetkestä, johon lapset saivat osallistua huutamalla vähän väliä jee. Olisikohan moinen äidin hikoilun arvoista? Voiko perhekerhon merkitä urheilusuoritukseksi heijaheijaan?

Ohjatun osuuden jälkeen porukka hajaantui. Yläkerrassa askarreltiin, salissa leikittiin ja viereisessä huoneessa kahviteltiin. Me jäimme saliin. Alkuun tilanne näytti sujuvan hyvin, kunnes Aa riisti joltain muulta lapselta lelun. Seuraavassa hetkessä Bee oli ehtinyt viereiseen huoneeseen tavoittelemaan jonkun äidin kahvikuppia. Ei aikaakakaan kun tajusin Aan olevan portaissa matkalla yläkertaan.
Aina kun yhden sain kiinni ja takaisin lelujen luokse, toinen oli pahoilla teillä. Säntäilin ympäriinsä epätoivoisena, miettien kuinka kovasti olinkaan toivonut saavani kerhossa juoda kupin kahvia aikuisessa seurassa.

Jossain kohtaa onnistuin hetkeksi saamaan molemmat pojat keskittymään leluihin, niin että pystyin nykäsemään kerhon vetäjää hihasta. Tiedustelin millainen polittiikka kerhossa on ollut flunssien ja nuhanenien suhteen. Kuulema asia ei ole koskaan ennen tullut kerhossa esille. Lyhyen keskustelun tuloksena oli, että kerhoon hankitaan käsidesiä välipalalinjaston alkuun. Tähän on kai tyydyttävä.

Muistatteko vielä suunnitelmani? Se eteni. Jossain vaiheessa nimittäin viereeni istahti äiti, joka aloitti keskustelun kysymällä, kuinka paljon etukäteen pojat ovat syntyneet. Ilmeni, että tuolla äidillä on myös keskoskaksospojat (jo tarhaikäiset). Hieman isommat syntyessään ja hieman isommilla viikoilla kuin meidän, mutta ei paljoa. Emme ehtineet paljoakaan keskustella kun jomman kumman pojat vaativat taas huomiota.

Hetkeä myöhemmin äiti ilmestyi taas viereeni ja kysyi "miten sä jakselet?". Voi kuinka hyvältä tuntuikaan löytää tuollainen ihminen. Luottamus välillemme syntyi hetkessä ja keskustelimme pitkään. Ilman sen kummempia pitempiä tutustumisia tuo ihana ihminen kutsui meidät kylään, jos vaan yhtään tuntuu siltä että juttuseura ja vertaistuki tuntuisi tarpeellisilta.

Löytyipä kerhon vetäjistäkin vielä yksi, jolla on kotona kaksospojat. Tuo täti tajuttuaan että minulla on kaksoset, oli apunani loppu ajan niin paljon kuin vain suinkin ehti. Piti toista silmällä kun säntäsin toisen perään. Piti vuorollaan toista kun puin toista. Toivotti seuraavalla kerralla mukaan ja lupasi auttaa silloinkin.

Väsynyt äiti -simulaatio

Kokeilin eilen miltä tuntui olla minä koko viime syksyn ja kevään. Simulaatio saatiin aikaiseksi lyhentämällä 3h yöunista ja rientämällä heti aamutuimaan puuduttavan pitkälle näköpolikäynnille. Tuloksena kiukkuinen, lyhytpinnainen äiti, joka haluaisi vaan maata sohvalla, syödä kaikki herkut kaapista ja kaupasta, röhnöttää ja antaa piut paut ulkoilulle.

Ei ollut kivaa olla väsynyt äiti. Ei ollut kivaa olla väsyneen äidin väsynyt lapsi. Oli tyhmää ja kurjaa ja hankalaa. En ymmärrä miten olemme selvinneet viime vuodesta.

**

Viime tiistaina alkoi taas tanssitunnit. Oih ja ihanuus kuinka paljon nautin niistä! (Tosin sielläkin tajusin kuinka koomassa ja puhkipoikki olen ollut viime vuoden.)

Tunnin lopussa tanssikaverini tuli juttelemaan. Hänellä ja minulla oli laskettu aika kahden päivän erolla. Juttelimme kesän sujumisesta ja lasten kasvusta. Lopulta myös kolhimisesta. Hän kysyi, milloin tietää että lapsi on lyönyt päänsä niin, että pitää mennä lääkäriin. Heidän tyttönsä oli kuulema nyt kerran lyönyt pään heidän sängyn kulmaan ja siihen tuli kuhmu. Ystäväni oli kuulema kovasti miettinyt, pitäisikö tyttöä lähteä käyttämään päivystyksessä.
Sanoin pitäneeni itse rajaa siinä, että lapsi oksentaa tai menee tajuttomaksi. Tai jos verta tulee aivan valtavasti. Taas tuli sellainen olo, että mitäköhän tuo toinen äiti minusta taas ajattelee.

Seuraavana päivänä olin leikkipuistossa poikien kanssa. Olin juuri suojaamassa Aan keinuunkiipeämisyritystä kun näin Been kiipeävän ratsastuspandan selkään. Nappasin Aan kauemmas keinuista ja yritin ehtiä ajoissa Been luokse. En ehtinyt. Käsi lipesi ja poika lensi maahan pää edellä.
Tuli mieleeni ystävän huoli lapsen kuhmusta ja mietin onko minussa oikeasti jokin vika, kun en osaa tälläisestäkään niin kamalasti huolestua, Bee kun kaksi minuttia myöhemiin juoksenteli taas jo nauraen kohti seuraavaa leikkiä.

Onko muuten jossain olemassa lapsille näppylähanskoja? Bee tippui pandan selästä, koska tumpulla varustettu käsi "liukastui". Alkaa olla niin kylmä, että tumppuja on pakko pitää, mutta kun ne lisäävät vaaranpaikkoja huomattavasti.

Päiväretki

Raportti

Voi, kuinka nautin tuosta ajasta, jonka vietin poissa kotoa! Hieman jopa hävettää kuinka paljon olostani nautin, sillä isovanhemmilla oli ollut täysi työ pysyä poikien perässä (mamma ei ollut ehtinyt pestä omia hampaitaan koko päivänä) ja molemmat pojat olivat sairastuneet poissa ollessani.

Ja mistä minä sitten nautin?
Metsästä. Meren tuoksusta. Ulkona olemisesta. Muiden lasten kaitsemisesta. Hyttysten syötävänä pusikossa kykkimisestä piiloleikin aikana. Risujen metsästämisestä lautanrakentamista varten. Lasten reimusta vierestäseuraten, kun testailtiin kuinka monta ihmistä lautta kannattaa ennen kuin uppoaa. (Yhdeksää. Aika hyvin risuista ja kevytpeitteestä kyhätyltä lautalta.) Nuotion tuijottelusta. Savun hajusta. Yhdessäolosta. Teltassa nukutusta yöstä. Lasten ja nuorten kanssa jutustelusta. Paljain jaloin rantahietikolla tepsuttelusta.

Yritin keplotella itseni takaisin leirille huomiseksi. Melkein onnistuinkin, kunnes viime yönä Aan hengitys heikkeni niin, että ei tuota uskalla kellekään ulkopuoliselle hoitoon jättää. Pitkästä aikaa miehen kanssa molemmat huolestuttiin niin, että soitettiin keskellä yötä päivystyspolille. Pitkästä aikaa pelotti ihan tosissaan ja akuutisti. Kaikenlaista kävi mielessä. Minä puin jo vaatteita päälle, valmiina lähtöön. Aa kuitenkin nukahti uudestaan ja nukahtaessa hengitys helpottui sen verran, että päätettiin nukkua kotona aamuun.

Aamulla pojan vointi oli paljon parempi. Soitin lääkärille ja kerroin tilanteen. Lääkäri antoi kotihoito-ohjeet ja asetti rajan milloin tulla näytille. Näytille lähdettiin lopulta niin, että lääkäri-rukka meidän takia teki kauniina kesäperjantaina ylitöitä. Hieman hävetti. Hävetystä helpotti, että käynti ei ollut turha. Saldona 2x kurkunpääntulehdus ja 3x tulehtunut korva, 2x ventolinea paineilmalla hengitettynä ja 2x antibioottikuuri. Kortisonilta onneksi vältyttiin.

Vähän joku alitajunnan toinen minäni yrittää sanoa, että tämä on rangaistus hulttioäidille poissaolosta. Vaan on vaikea potea syyllisyyttä, kun on vieläkin niin hurjan iloinen ja hyvillämielin ihanista leiripäivistä.

Loputon viikko

Viikonloppu ei ollut viikonloppu. Mies oli töissä molemmat päivät. Kun kiirettä piisaisi kotonakin, niin töissä hiostaa dead-linet päälle. Mies selvisi hommasta urheasti. ei kitissyt, ei natissut, eikä edes marttyroinut. Koska uhkaava kuoleman viiva on huomenna ja tänään iltapäivällä mennnään tekemään kauppoja, niin ukkoparka raahautui tänään (tai ainakin eilen suunnitteli ja tänään oli aamulla vierestä kadonnut) klo6. Arvostan.

Mulle tieto viikonlopputöistä aiheutii pitkän sisäisen huokauksen. Taas oli kaivettava se urheusjaksamisselavievaihde sisältä. Jotta jotain helpostusta perusarkeen viikonlopusta kuitenkin löytyisi, raijasin itseni poikien kanssa ystävien luokse lauantaina ja sunnuntaina sisarusteni perheet hyökkäsivät meille kylään tuoden mukanaan ruuat ja kahvipullat. Oli mukavaa, joskin ei kovin rauhaisaa.

*

Eilen illalla miehen kanssa mietittiin, mitä ihananmukavaa tehdään kun saadaan tää hulina hellittämään. Siis pahin työruuhka ja muutto. Ehdotin viime syksyltä jänyttä metsäretkeä. Vaikka ei noiden pienten ukojen kanssa vaeltamaan vielä oikein taida päästäkään, niin sen verran metsässä pyörähtämään että edes parhaat päältä: kärventyneen ryynärin makuu suhun ja savunhaju vaatteisiin.

*

Viikonloppu toi myös hulestuttavia uutisia läheisestä perheestä. Vetäisi pään pystyyn taas oman navan tuijottelusta. Jotenkin en ole aiemmin tullut ajatelleeksi, että liian herkästä hedelmällisyydestä voisi olla huolta ja murhetta. Tuli todistettua sekin luulo vääräksi. Homma yltyy hengenvaaralliseksi hedelmättömyyttä herkemmin. Lähipäivät odotetaan ja toivotaan, ettei niin käy tässä tapauksessa.

*

Tein ensimmäisen sisustuspäätöksen tulevaan kotiin: Ei hoitopöytää, vaan vapaapainikehä.
Alla demonstraatio meidän vaipanvaihtotilanteista nykyään.

Hyvät ja huonot

Hyvät:

• pääsin hiihtämään
• Bee lähti konttamaan
• Bee istuu ilman tukea
• Aa on juonut viimeisen vuorokauden velliä tosi hienosti
• olkapäävaivoihin määrättyjä sirdaludeja on vielä jäljellä
• viime viikonlopun peruuntunut kyläreissu toteutui eilen
• ammupainoni on tippunut reilu 2kg
• vauvaunnista ensimmäiset sukellusharjoitukset onnistuivat molemmilta pojilta hyvin
• yhdeltä lempibändeistäni ilmestyi uusi levy
• kotiapu tulee keskiviikkona
• keskiviikkona keskoskerhossa on muskari
• ruokapöydän uudet hienot desing-tuolit saapuivat
• tilaamani olohuoneen verhot ovat valmiit noudettaviksi

Huonot:

• pesukone hajosi
• pesukoneen kuitti on kateissa
• pesukoneen kahden vuoden takuu on mahdollisesti mennyt umpeen tämän kuun alussa
• unohdin viedä lapsen sydänpolin seurantakäynnille
• lempibändin uuden levyn teema on lapsen kuolema, en pysty kuuntelemaan 
• Bee konttaa huoneesta toiseen
• toinen auton turvakaukaloiden telakoista jäätyi eilisen kyläilyreissun aikana niin, ettei turvakaukalo kiinnittynyt siihen
• Aan pissassa oli eilen oranssia sakkaa (virtsakivien ensimmäinen aste)
• selkäni jumittaa
• Aa on syönyt hiukan huonosti pari päivää
• tänään on kehitysseurantapoli päikkäriaikaan
• tällä viikolla on liikaa tekemistä
• en ehdi noutamaan uusia verhoja
• epäilen, etten jaksa lähteä poikien kanssa muskariin

Jotta tekstissä toteutuisi jonkinlainen hampurilaispalauteasetelma, kerrotakoon että söin aamupalaksi runebergintortun. Nam.

Keskosvanhemman oudot ilot

Viimeaikaisten lievästi synkkien kirjoitteluiden jälkeen, vihdoin positiivisia juttuja:

Aan kasvu on lähtenyt kohoamaan kohti käyriä!
Vielä kayrille on matkaa, mutta vihdoin suunta on oikea. Painoa oli tullut nyt niin hyvin, että ravintoterapeutilta saimme luvan lopettaa annoksien mittaamisen. Vahvistukset menee entiseen malliin rasvalisien kanssa, mutta nyt poika saa syödä oman nälkänsä mukaan. Niin ja tosiaan, pojalle on tullut nälkä! Niin huolissamme kun jo olimme, että lapsi ei kykene moista tunnetta tuntemaan. Kyllä tuntee. Aikaisemmin ei vaan oo tainnut olla nälkä. Samalla tuli meidän "keskosvanhemman outoja iloja"-listaan uusi merkintä: ilo siitä, että lapsi itkee nälkää.

Tuohon listaan tuli merkintä myös viime vauvauinti kerralla: ilo siitä, että lapsi tuntee kipua.
Se on nimittäin ollut toinen huoli. Tuolin kaatuessa päälle tai kaverin seistessä päällä, lapsi ei osoita mitään merkkejä kivusta, tai ylipäätään mistään. Ei itkua, ei inahdusta. Rokottaessa, itkee tasan sen hetken kun piikki on lihassa. Saman tien kun neula irtoaa, niin hymy leviää kasvoille. Syystäkin siis ollaan epäilty, että pojalta puuttuu kivuntunto kokonaan. Vaan turha huoli. Äiti testasi poikaa ja kipu löytyi.
Ensin tiputin lapsen käsistäni, pudotus onneksi vain max. 10cm. Sen jälkeen raapaisin lasta kyynärtaipeeseen, niin että verta tuli, jos ei nyt pulppuamalla, niin paljon kuitenkin. Sitten vielä turvaistuimeen ukkelia laittaessani, tempaisin kaukalon kahvan taakse niin, että pienet sormet jäivät väliin. Tämä kaikki 10 minuutin sisällä. Lapsi itki ja äiti häpesi. Hetken harkitsin lastensuojeluilmoituksen tekemistä..

Ja vielä yksi hyvä uutinen: Neuvolasta tulivat siihen tulokseen, että olemme avun tarpeessa. Ei tarvittu lastensuojeluilmoitusta. Pääsimme enneltaehkäisevän kotiavun piiriin. Yhdistettynä kaksosuus, keskosuus, äidin olkapäävamma ja masennustestin lievästi huolestuttava pistemäärä, kuulumme kovin moneen riskiryhmään vanhempien väsähtämisen suhteen. Huomenna tulee kotiavun työntekijä tapaamaan ja arvioimaan millaista ja kuinka usein apua tarvitaan. Mahtavaa!

Vauvauntia ja neuroosin hellintää

Lauantaina aloitettiin vauvauinti. Se oli mahtavaa! Tuntui ihanalta tehdä jotain koko perheen voimin, joitan mistä kaikki nautti. Kaupan päälle, tekeminen oli vielä jotakin tavallista vauvaperheen tekemistä.

Niin. Koko perhe tosiaan nautti. Ei ollut tietoakaan ensimmäisten kertojen kauhukertomuksista. Jännitin etukäteen enemmänkin oikeastaan sitä uutta ympäristöä ja ääniä, kuin vettä. Pojat kun kylpee innoissaan, eikä kylmäkään vesi haittaa. Turhaan olin jännittänyt yhtään mitään. Hymyssä suin odottivat molemmat altaa reunalla. Ei häirinnyt edeltävän vähän isompien ryhmän metakka, ei uimahallin kaikuminen, eikä valtava määrä outoja ihmisiä ympärillä.
Veteenmeno ei hetkauttanut oikein kumpaistakaan. Aa oli hiukan varautuneempi, mutta vesihieronta sai ukon rentoutumaan. Bee aloitti nauramaan ensimmäisen parin minuutin jälkeen ja hymy ei hyytynyt koko loppu-uinnin aikana.
Aan kanssa jouduttiin nousemaan hiukan ennen muita altaasta. Hengitys kävi raskaaksi ja poika alkoi vetää rinnan päältä kuopalle. Bee polskutteli koko 30min.

Ensi viikonloppuna ei päästä lauantaina uimaan, mutta onneksi tuolla uimakoululla on korvaussysteemi ja tällä viikolla mennäänkin uimaan jo tortaina. Ajateelin aluksi, että viikolla se on turhan hektistä yrittää ehtiä. Jo ensimmäisestä kerrasta voin kuitenkin todeta, että uinti on kaiken vaivan ja hektisyyden arvoista.

Jee ja hih!

***

Lauantaina käytin taas omaa aikaani kauppoja kierrellen. Tarkoituksena oli löytää poikien serkkujen vanhaan tripp trapp tuoliin vanhanaikainen puinen vauvakaari. Tuoli kun on 13 vuotta vanha, niin siihen ei käy nuo uudet muoviset härpäkkeet.

Kaarta en löytänyt. Useamman satasen sain silti tuhlattua. Suurin osa onneksi voi puhtaalla omalla tunnolla sanoa olleen tarpeellista ja ostoslistalla jo pitkään. Päiväpeitto, koreja ruokakaappiin, penkki keittiöön, poljinroskis yms. Se minkä takia aloin tätä nyt kertomaan on kuitenkin tämä:



Kaikkien neuroottisten äitien sankari, anti-choking feeder!
Tuohon pieneen vihreään pussiin sujautetaan pala kurkkua, omenaa, mitä-ikinä ja ei kun lapselle lussutettavaksi. Ei huolta siitä, että lapsi saisi puraistua palan johon tukehtua.


Joo...tiedän. Neuroosini ja pelkoni ovat saaneet yliotteen. Jos en olisi nähnyt lapsiani hapettomuuden kaikessa mahdollisessa kirjossa, pitäisin vekotinta varmastikin typeryyden multihuipentumana. Nyt kuitenkin koen olevani oikeutettu moiseen vekottimeen ilman ihan hirveän suurta häpeää.

Bee tykästyi vekottimeen heti. Tai ei varmaan vekottimeen, mutta kylmään kurkunpalaan, jota jäystää kutiavilla ikenillä ja uusilla hampailla. Ja on tuosta laitteesta se lisäapu, että kurkku itsessään olisi pojalle varmasti liian vaikea pitää kädessä. Tuosta oranssista mötikästä noillakin kätösillä saa hyvän otteen ja kurkunlussuttaminen onnistuu helposti.

Äiti tanssii taas!

Eilen aloitin uudestaan ihanan harrastuksen: tanssin! Oi, oli mahtavaa. Aikuisten jazz-tanssi, jossa kävin vuoden ennen kuin pojat syntyivät. Ryhmä ja ohjaaja ovat aivan mahtavia ja tunnit pelkkää riemua. Siellä unohtuu murheet ja stressi. Ihan oikeasti tulee oltua tunnin verran miettimättä mitään muuta kuin sitä mitä just sillä hetkellä tekee. (Joogassa en oo moiseen pystynyt ikinä. Ajatus harhailee väkisinkin.)Viime keväänä raskaana, kävin viimeiseen asti tunneilla. Siellä ei koskaan tullut mietittyä, että vitsi ku särkee tai kolottaa. Olo koheni aina.

Yhtään liian aikaisin en tunneille palannut. Mies oli kovin onnellinen, että nyt vihdoin teen taas jotain muutakin kun äiteilen. On joku meno, josta en aivan hevin tingi. On minun juttu. Sille on ollut tarvetta.
Liian aikaisin ei aloitus tullut myöskään oman fyysisenkunnon ja -olemuksen takia. Eilen laitoin päälle talvitakin ja piukkaakin piukempihan se oli. Millään ei raaskisi ostaa uutta takkia, vanha kun on hyvä ja ihana ja toivoisin taas ensi talvena olevani siinä mallissa, että se ei kinnaa.

Fyysisenkunnon parantamiseen on myös toinen syy. Lupasin ystävälleni lähteä kesällä yhdessä juoksemaan 10km lenkin. Aloitin lenkkeilyn joululomalla, 2,5km onnistuu. Vielä on siis tekemistä.